Kolmen stanin kiertomatka alkaa

Nyt mennään, junalla Venäjän kautta Keski-Aasiaan. Kolmen ja puolen viikon reissun pääkohde ovat kolme entistä neuvostotasavaltaa Kazakstan, Kirgisia ja Uzbekistan. Miksi muuten suomeksi Kirgisia eikä Kirgistan? Turkmeniakin muutettiin jossain vaiheessa Turkmenistaniksi, vai oliko se Turkmenia alunperinkin vain Göstan laulussa? Yhtä kaikki, tiedot näistä maista ovat olemattomia itsellä ja ehkä vähän monella muullakin, ja kun kerran perille pääsee junalla muutamassa päivässä, mikä olisi syy olla lähtemättä tutustumaan? Ehkä helmikuinen sää, mutta kylmyys ei meitä pelota, ja sesongin ulkopuolella matkustamisessa on omat hyvät puolensa.

Valmistautuminen

Kohteet valittiin karttaa katsomalla, googlailemalla ja Lonely Planetia selailemalla. Helmikuussa olisi ehkä voimut jättää sponttaaniudelle tilaa, ja hankkia junaliput ja majoitukset matkan edetessä, mutta pelasimme varman päälle ja hankimme kaiken kuukauden etukäteen. 

Junaliput sai ostettua yhtä lukuunottamatta Venäjän RZD:n nettisivuilta. Suurin osa oli sähköisiä laitteen ruudulta näytettäviä pdf-lippuja, mutta jostain syystä kolme lipuista piti lunastaa aseman lipunmyynnistä Venäjällä. Tämä ei ollut ongelma, koska matka alkaisi joka tapauksessa Moskovasta.

Ja se yksi lippu, jota RZD ei myynyt, oli Kazakstanin sisäinen matka, joka piti ostaa Kazakstanin rautatieyhtiön sivulta. Pienen lisähaasteen tähän toi se, että kyseiset sivut ovat ainoastaan venäjäksi ja kazakiksi. Googlen Kääntäjän avulla tämäkin onnistui, eikä tarvinnut maksaa palvelumaksuja millekään toimistolle, jonka kautta ostaminen olisi onnistunut englanniksi. Tämän lipun printtasin varmuuden vuoksi, koska lipussa ei sanottu mitään asiaan liittyvää.

Vielä suunnittelun alkuvaiheessa näytti siltä, että Uzbekistaniin tarvitaan viisumi, jonka tosin saisi ilmeisen heposti ja huokeasti netistä. Mutta sitten syliin putosi odottamaton lahja: viisumivapaus 1. helmikuuta alkaen! Kirgisiaan ja Kazakstaniin ei aiemminkaan tarvinnut viisumia, ja Venäjän vuosiviisumini on vielä voimassa, joten ainoatakaan viisumia ei nyt tarvinnut hankkia.

Vegaaniseksi junaevääksi hankin puuroa, nuudeleita, ketsuppia, papuja, soijarouhetta, lisää vain vesi -ateriaratkaisuja, näkkileipää ja paljon karkkia. Anti junan bistrossa tai matkan varrella ei tulisi olemaan paras mahdollinen.

Alkajaisiksi 54 tunnin junamatka

Moskovasta kulkee joka toinen päivä suora yhteys Kazakstanin pääkaupunkiin Astanaan (josta se vielä jatkaa Karagandyyn). Matka-aika on vartin vajaa 54 tuntia, eli kolme yötä ja kaksi päivää. Koska juna lähtee illalla yhdentoista aikaan, en tullut Moskovaan yöjunalla, vaan aamuisella Allegrolla Pietariin, ja sieltä lippujen lunastelun ja lounastelun jälkeen Moskovaan. Tämä säästi sekä aikaa että rahaa. Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa venäläisen päiväjunan kyytiin, missä oli vain uudenkarheita päivävaunuja, ja jopa kuulutukset, vieläpä sokerisella amerikanenglannilla. Kummallinen yksityiskohta oli se, että pistorasiat näyttivät matkustamoista unohtuneen, vaikka kaikki laitteidensa parissa koko matkan tietysti viettivät. 

Moskovassa ehdin vielä illalliselle kasvisravintolaan, jossa oli huomattavan paljon yksin syöviä nuoria miesoletettuja. Korvapuustejakin löytyi evääksi. Vesivarastot täydensin aseman alakerran marketista ennen junaan menoa.

Astanan-junan plazkarty osoittautui erittäin vintagehenkiseksi. Sisustus oli epäilemättä säilynyt koskemattomana 70-luvulta asti. Tuoksu oli jo 45 minuuttia ennen lähtöä sakea. Tuttuun tapaan valot olivat asemalla seistessä käytännössä katsoen pois päältä. Ehkä seisovaan junaan ei saada johdettua riittävästi sähköä?

Pian lähdön jälkeen valoja lisättiin, ja henkilökunnan edustaja sinisessä karvalakisssaan eteni kumarassa käytävällä jakaen säkistä kahisevaan muoviin pakattuja lakanapaketteja. Jo kohta nopeimmat olivat ehtineet pedata petinsä, riisua kenkänsä ja sukkansa ja asetella kuivatun aprikoosin hajuiset jalkapohjansa käytävällä kulkijaa hipomaan. Sänkyjen mitoitus on sen kaltainen, että jo 180-senttisen jalat roikkuvat sängystä ulos, eivätkä ohikulkijat yleensä nähneet vaivaa yrittääkseen olla osumatta niihin.

23.40 valot sammutettiin taas. Lukuvaloja ei vielä 70-luvulla tunnettu, joten vaunu oli sysipimeä. Nyt oli selvästi aika mennä nukkumaan.

Aamuhämärissä heräsin, kun jalkaani tökittin. Taskulampun kanssa edessäni kohoava henkilö toisteli passport, passport, ja kesti hetken aikaa tajuta mitä hän halusi, koska minkään rajan ei pitänyt olla vielä lähettyvilläkään. Minun passini hän kuitenkin halusi nähdä, ei kenekään muun, ja tutkittuaan sitä hetken taskulamppunsa valossa meni menojaan. Ehkä olin junan ainoa EU-kansalainen, ja näin ollen lähtökohtaisesti epäilyttävä. Jo Allegrossa Venäjän rajaviranomaiset palasivat toistamiseen tutkimaan passistani Ukrainan leimoja ja kyselemään millä asialla olen siellä mahtanut olla.

11 tunnin levon jälkeen täytyi nousta aamupalalle. Yön ja aamun aikana vaunun matkustajista oli hävinnyt yli puolet. Enemmän ja vähemmän jäätyneiden ikkunoiden takana rullasi aurinkoinen hanki ja metsäkaistale. Sisällä oli t-paitakeli. Ikkunoiden alta puskeva lämmin ilma oli lämmittänyt myös eväskassini. Samovaarista vettä puuroon ja kahviin, näkkileipää ja munakoisohilloa.

Toiletti oli omanlaisensa laitos. Ei saastainen, mutta ajan hampaan ahnaasti syömä. Luultavasti valaistus oli harkitusti niin hämärä, että mitään ei juuri nähnyt. Päivällä ei ollut paljon valoisampaa, ikkunan peitti värjätty tai ajan saatossa värjäytynyt muovilevy. Vettä kuitenkin tuli hanasta vielä ensimmäisenä aamuna, kituliaammim kuin illalla, ja paperiakin oli tarjolla. Lattialla oli muovimatto ja märkä pyyhe. Ilmanvaihto pöntön ja lavuaarin kautta oli niin toimiva, että ilma oli melko raikas ja sanalla sanoen jääkylmä.

Lukemattomien ohi soljuneiden tuntien kuluttua Venäjän ja Kazakstanin välinen raja jo häämötti, ja vaunuvastaava ilmestyi kertomaan, että kohta menee vessa lukkoon. Minun kohdallani hän teki kasvoillaan liioitellun neuvottoman ilmeen, mutta ilahtui, kun nyökkäilin hänen käsillä rinnan edessä tekemälleen ruksille. Yhtäkkiä pimeän maiseman halki kiitävästä vaunusta sammuivat kaikki valot. Pian ne palautuivat, mutta tyhjään loossiini oli ilmestynyt istumaan sanomalehden ristikkoa täyttävä vanhus. Hän vaihtoi istuinpaikkaansa muutaman minuutin välein, kokeili kaikkia mahdollisia, ja katosi pian jonnekin.

Tunnin rajapysähdyksen ajaksi valot käännettiin taas yötilaan. Venäjän rajavartija tutki passini sivu sivulta luupin kanssa ja kyseli kuinka monta kertaa olen käynyt Venäjällä ja millä asioilla.

Kazakstanin puolen ensimmäiseltä asemalta juna täyttyi taas äärimmilleen, pääasiassa eläkeikäisestä karvahattu- ja turkkikansasta. Pian voimistuvista kammottavista äänistä päätellen kyseessä oli kazakstaninilaisen keuhkotautikerhon talviretki.

Kröhän ja yskän täyttämän yön jälkeen juna alkoi lähestyä Astanaa. 10 minuuttia ennen määränpäätä oli pysähdys paikallisessa Pasilassa, ”Rautatieasema n:o 39:llä” täyden pimeyden keskellä. Asemalla paloi muutama lamppu, ja viereiset raiteet olivat täynnä ruosteisia säiliövaunuja.

Astana toivotti purevasti tervetulleeksi 21 asteen pakkasellaan. 

Mainokset

Matkakuumemunkit

Kahden viikon päästä lähdemme seikkailulle Mongoliaan ja Siperiaan. Lähdön onnistuminen varmistui tänään, kun kuriiri toi R:n passin kiiltelevine Mongolian ja Venäjän viisumeineen Suomesta. Matkaanlähtö huhtikuussa tapahtui niin nopeasti, ettei R ehtinyt hankkia kaikkia paluumatkan kannalta oleellisia dokumentteja. Kiinassa asiaa pohdittiin, ja lopulta todettiin, että helpointa lienee toimittaa passi lähettipalvelun kautta suomalaiseen matkatoimistoon, joka hoitaa viisumit kutsuineen kaikkineen. Hieman kummalliselta järjestely tuntui, ja jännittävältäkin – mahtaako passi selvitä kahdesta pitkästä matkasta eksymättä – mutta oletuksemme oli, ettei kyseisten asioiden hoito Kiinassa ainakaan sujuvampaa ole, ja kaiken lisäksi se olisi vaatinut monta pitkää matkaa Pekingiin, minkä lisäksi se olisi jopa ollut sanalla sanoen mahdotonta, koska junalla ei voi kulkea ilman passia.

Sitruunamunkkiperjantai.

Nyt on siis kaikki valmiina matkaa varten, ja sen kunniaksi tein sitruunamunkkeja (pulla/munkkitaikinasta voi jättää munan pois korvaamatta sitä millään, nesteenä voi käyttää kasvimaitoa, rasvana kasviöljyä/margariinia, ja raastettu sitruunankuori tekee taikinasta superhyvää). Koska erinäiset lähteet varoittelivat, ettei Trans-Siperian radalla voi matkata spontaanisti, vaan kaikki on lyötävä lukkoon etukäteen (kesäsesongin aikaan erityisesti), suunnittelimme pysähdyspaikkamme jo toukokuun puolivälissä ja pidimme muutaman intensiivisen majoitusten ja junalippujen etsimis- ja varaamis/ostamissession. Junaliput pitää ostaa joka välille erikseen, minkäänlaista Interrail-tyyppistä Trans-Siperia-passia, jolla voisi hypätä mihin junaan lystää, ei ole olemassa. Ja toki pitkien matkojen takia makuupaikkavaraukset pitäisi joka tapauksessa hoitaa kaikille väleille.

Yllättäen Venäjän junayhtiön nettilippukauppa puhuikin englantia lähes koko ajan, niin että kaikki Venäjän sisäiset liput sai kohtalaisen helposti hankittua sieltä. Eikä niitä tarvitse edes printata! Venäjä on vihreä. Olin kuullut huhua, että lippukauppa kyllä olisi englanniksi, mutta kriittisellä hetkellä kaikki muuttuisi venäjänkieliseksi. Kehitystä oli iloksemme tapahtunut. Nyt voi vain odotella ja arvailla, millainen meno, meininki ja kuumuus vaunuissa tulee vallitsemaan. Pisin yksittäinen etappi, 37 tuntia, tulee heti alkajaisiksi, mikä on ehkä ihan hyvä. Pysähdyspaikkoja ennen Helsinkiä on kahdeksan, joissa vietämme aikaa yhdestä kolmeen päivään. Valinnat tehtiin opaskirjaa vilkuillen niin sanotusti fiilispohjalta. 

Aloitin vuosien jahkaamisen jälkeen myös pikavauhtia kyrillisten kirjainten ja siinä sivussa hieman myös venäjän opiskelun. Todennäköisesti kehitykseni ei vielä tällä matkalla päästä meitä uimaan kuin kalat huippucoolien siperialaiskaupunkien vaihtoehtoisvesissä, mutta ainakin osaan lukea sanan pitsa ja kysyä ”missä tehdas on?”.

Käsinkirjoitus on vaikeaa, varsinkin venäläisin kaunokirjaimin.