Päiväseltään Astanassa

Kazakstanin pääkaupungin kansainväliselle rautatieasemalle ei markkinatalous ollut vielä sanottavammin ulottunut. Merkittävimmät kaupalliset palvelut olivat pieni matkustajakoti ja kanttiini, jolla ei ollut nimeä. Sen vitriinissä oli Barbie-pillimehuja, ylikansallisia limsoja ja valmiiksi laseihin laskettuja erivärisiä mehuja, sekä erinäisiä rasvaisen näköisiä suolaisia leivonnaisia. Vitriinin päällä kassan vieressä odotteli kyseenalaisena houkuttimena kaksi aamiaislautasta paistettuine possunraatosuikaleineen ja kananalkunesteineen. Valitsin lasin punaista mehua ja kahvin. 220 tengeä, 50 senttiä.

Kahvi osoittautuikin kuumaaksi vedeksi ja pussiksi, jossa oli ”alkuperäistä kahvisekoitusta”, eli lehmäneritejauhetta valmiiksi pikakahviin sotkettuna. Mehu oli makeaa, mutta ihan hyvää ja kuuma vesi lämmitti. Valaistus oli kylmä ja himmeä, pöydissä kiiltävän muoviset päytäliinat. Wc oli remontissa. Käytössä oleva, mutta ehkä pienen remontin tarpeessa oleva toiletti löytyi toisaalta. Se oli pöntötöntä mallia, paperia ei ollut, kopin ovi avautui jos siitä ei jatkuvasti pitänyt kiinni (joku oli kaivanut oveen reiän, jotta siitä sai otteen kyykyssä ollessaan), lattia oli kauttaaltaan märkä jostain nesteestä, laukkuja ei tehnyt mieli laskea mihinkään, naulakoita ei ollut.

Olin muistanut selvittää etukäteen, missä on hyvänkuuloinen kasvisravintola, mutta olin unohtanut selvittää, miten sinne pääsee. Olin ladannut puhelimeen etukäteen bussiaplikaationkin, mutta sen tässä tilanteessa olennaisin ominaisuus, reittien näyttäminen, ei toiminut ilman nettiyhteyttä, eikä asemalla sellaista ollut. Lonely Planetista sain selville, millä bussilla todennäköisesti pääsisi lähettyville.

Ulos bussipysäkeille uskaltauduttuani löysin jopa jonkinlaisen graafisen esityksen osasta linjastoa. Uuden näköisillä pysäkeillä mainostettiin olevan wifi, tolpissa oli pari usb-koloa, ja erillinen lasinen lämmittelykoppikin oli tarjolla. En kokeillut kuinka monta astetta siellä olisi ollut enemmän kuin -20, mutta ainakaan sinne ei olisi tuullut.

En myöskään ollut muistanut selvittää, miten bussilippu ostetaan, mutta onnistun pääsemään oikeaan bussiin ja saamaan rahastajasta uuden ystävän, joka palasi viereeni istumaan aina kun oli saanut uudet matkustajat rahastettua. Hän oli iloinen kaukaisesta vieraasta, mutta pahoillaan, että viipyisin vain yhden päivän. Keskustelu tapahtui pääosin elekielellä. Tunnelmaa tosin latisti se, että epäilin hänen rahastaneen minulta tuplataksan. (Illalla pois päin tullessa selvisi, että hinta tosiaan oli tuplaantunut aiemmasta, tai sitten turistin näköisiltä vaan veloitetaan aina enemmän.)

Sää oli siitä huolimatta aurinkoinen, mutta niin kylmä, ettei kaupungin tutkiminen kävellen houkuttellut. Niinpä pysyttelin koko päivän kaupungin ainoassa kasvisravintolassa töitä tehden ja ruokalistaa läpi käyden. Näkemättä jäivät tällä kertaa kaikki uuden Astanan – joen eteläpuolella, ravintolani oli pohjoispuolella – kreisit monumentit, mutta jäipä vielä syy tulla uudestaan.

Pienestä nousevasta jännityksestä huolimatta ehdin takaisin juna-asemalle vartin ennen yöjunan lähtöä. Noudettuani ruokakassini matkatavarasäilytyksestä ajattelin varmistaa, että printattu lippuni kelpaisi junassa. Esittelin sitä lipunmyyntiluukulla, mutta minut ohjattiin toiselle luukulle. Sieltä minut ohjattiin infotiskille, mutta sieltä ei löytynyt ketään, ja junan lähtöönkin oli enää alle 10 minuuttia. Palasin edelliselle luukulle heiluttelemaan lippuani ja onnistuin saamaan siellä istuvan virkailijan nousemaan paikaltaan ja astumaan ulos kopista. Hän nappasi lippuni ja näytti sitä turvatarkastuksen luona maleksivalle virkailijalle, joka osoitti taas jonkin uuden tiskin suuntaan, jossa selvästi oli verhot edessä ja valot sammuksissa. Sitten joku virkailijoista avasi ulko-oven ja työnsi minut laiturille. Päättelin että lippu kelpaisi.

Lähtöraiteesta sen sijaan ei ollut tietoa, koska aseman sisällä ei ollut minkäänlaisia näyttötauluja, eikä laitureilla minkäänlaisia opasteita. Ykköslaiturilla parveili eniten ihmisiä, ja joku heistä nyökkäsi hyväksyvästi lippua vilautettuani. Tuossa tuokiossa juna liukuikin paikalle, ja löysin tieni kompaktin neljän hengen hyttini yläsängylle. 13 tunnin matka-aika kului enemmän ja vähemmän nukuksien, oudoista ympäri hyttiä kuuluneista sormennapsutteluäänistä ja ajoittaisesta kuorsauksesta huolimatta.

Mainokset