Kolmen stanin kiertomatka alkaa

Nyt mennään, junalla Venäjän kautta Keski-Aasiaan. Kolmen ja puolen viikon reissun pääkohde ovat kolme entistä neuvostotasavaltaa Kazakstan, Kirgisia ja Uzbekistan. Miksi muuten suomeksi Kirgisia eikä Kirgistan? Turkmeniakin muutettiin jossain vaiheessa Turkmenistaniksi, vai oliko se Turkmenia alunperinkin vain Göstan laulussa? Yhtä kaikki, tiedot näistä maista ovat olemattomia itsellä ja ehkä vähän monella muullakin, ja kun kerran perille pääsee junalla muutamassa päivässä, mikä olisi syy olla lähtemättä tutustumaan? Ehkä helmikuinen sää, mutta kylmyys ei meitä pelota, ja sesongin ulkopuolella matkustamisessa on omat hyvät puolensa.

Valmistautuminen

Kohteet valittiin karttaa katsomalla, googlailemalla ja Lonely Planetia selailemalla. Helmikuussa olisi ehkä voimut jättää sponttaaniudelle tilaa, ja hankkia junaliput ja majoitukset matkan edetessä, mutta pelasimme varman päälle ja hankimme kaiken kuukauden etukäteen. 

Junaliput sai ostettua yhtä lukuunottamatta Venäjän RZD:n nettisivuilta. Suurin osa oli sähköisiä laitteen ruudulta näytettäviä pdf-lippuja, mutta jostain syystä kolme lipuista piti lunastaa aseman lipunmyynnistä Venäjällä. Tämä ei ollut ongelma, koska matka alkaisi joka tapauksessa Moskovasta.

Ja se yksi lippu, jota RZD ei myynyt, oli Kazakstanin sisäinen matka, joka piti ostaa Kazakstanin rautatieyhtiön sivulta. Pienen lisähaasteen tähän toi se, että kyseiset sivut ovat ainoastaan venäjäksi ja kazakiksi. Googlen Kääntäjän avulla tämäkin onnistui, eikä tarvinnut maksaa palvelumaksuja millekään toimistolle, jonka kautta ostaminen olisi onnistunut englanniksi. Tämän lipun printtasin varmuuden vuoksi, koska lipussa ei sanottu mitään asiaan liittyvää.

Vielä suunnittelun alkuvaiheessa näytti siltä, että Uzbekistaniin tarvitaan viisumi, jonka tosin saisi ilmeisen heposti ja huokeasti netistä. Mutta sitten syliin putosi odottamaton lahja: viisumivapaus 1. helmikuuta alkaen! Kirgisiaan ja Kazakstaniin ei aiemminkaan tarvinnut viisumia, ja Venäjän vuosiviisumini on vielä voimassa, joten ainoatakaan viisumia ei nyt tarvinnut hankkia.

Vegaaniseksi junaevääksi hankin puuroa, nuudeleita, ketsuppia, papuja, soijarouhetta, lisää vain vesi -ateriaratkaisuja, näkkileipää ja paljon karkkia. Anti junan bistrossa tai matkan varrella ei tulisi olemaan paras mahdollinen.

Alkajaisiksi 54 tunnin junamatka

Moskovasta kulkee joka toinen päivä suora yhteys Kazakstanin pääkaupunkiin Astanaan (josta se vielä jatkaa Karagandyyn). Matka-aika on vartin vajaa 54 tuntia, eli kolme yötä ja kaksi päivää. Koska juna lähtee illalla yhdentoista aikaan, en tullut Moskovaan yöjunalla, vaan aamuisella Allegrolla Pietariin, ja sieltä lippujen lunastelun ja lounastelun jälkeen Moskovaan. Tämä säästi sekä aikaa että rahaa. Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa venäläisen päiväjunan kyytiin, missä oli vain uudenkarheita päivävaunuja, ja jopa kuulutukset, vieläpä sokerisella amerikanenglannilla. Kummallinen yksityiskohta oli se, että pistorasiat näyttivät matkustamoista unohtuneen, vaikka kaikki laitteidensa parissa koko matkan tietysti viettivät. 

Moskovassa ehdin vielä illalliselle kasvisravintolaan, jossa oli huomattavan paljon yksin syöviä nuoria miesoletettuja. Korvapuustejakin löytyi evääksi. Vesivarastot täydensin aseman alakerran marketista ennen junaan menoa.

Astanan-junan plazkarty osoittautui erittäin vintagehenkiseksi. Sisustus oli epäilemättä säilynyt koskemattomana 70-luvulta asti. Tuoksu oli jo 45 minuuttia ennen lähtöä sakea. Tuttuun tapaan valot olivat asemalla seistessä käytännössä katsoen pois päältä. Ehkä seisovaan junaan ei saada johdettua riittävästi sähköä?

Pian lähdön jälkeen valoja lisättiin, ja henkilökunnan edustaja sinisessä karvalakisssaan eteni kumarassa käytävällä jakaen säkistä kahisevaan muoviin pakattuja lakanapaketteja. Jo kohta nopeimmat olivat ehtineet pedata petinsä, riisua kenkänsä ja sukkansa ja asetella kuivatun aprikoosin hajuiset jalkapohjansa käytävällä kulkijaa hipomaan. Sänkyjen mitoitus on sen kaltainen, että jo 180-senttisen jalat roikkuvat sängystä ulos, eivätkä ohikulkijat yleensä nähneet vaivaa yrittääkseen olla osumatta niihin.

23.40 valot sammutettiin taas. Lukuvaloja ei vielä 70-luvulla tunnettu, joten vaunu oli sysipimeä. Nyt oli selvästi aika mennä nukkumaan.

Aamuhämärissä heräsin, kun jalkaani tökittin. Taskulampun kanssa edessäni kohoava henkilö toisteli passport, passport, ja kesti hetken aikaa tajuta mitä hän halusi, koska minkään rajan ei pitänyt olla vielä lähettyvilläkään. Minun passini hän kuitenkin halusi nähdä, ei kenekään muun, ja tutkittuaan sitä hetken taskulamppunsa valossa meni menojaan. Ehkä olin junan ainoa EU-kansalainen, ja näin ollen lähtökohtaisesti epäilyttävä. Jo Allegrossa Venäjän rajaviranomaiset palasivat toistamiseen tutkimaan passistani Ukrainan leimoja ja kyselemään millä asialla olen siellä mahtanut olla.

11 tunnin levon jälkeen täytyi nousta aamupalalle. Yön ja aamun aikana vaunun matkustajista oli hävinnyt yli puolet. Enemmän ja vähemmän jäätyneiden ikkunoiden takana rullasi aurinkoinen hanki ja metsäkaistale. Sisällä oli t-paitakeli. Ikkunoiden alta puskeva lämmin ilma oli lämmittänyt myös eväskassini. Samovaarista vettä puuroon ja kahviin, näkkileipää ja munakoisohilloa.

Toiletti oli omanlaisensa laitos. Ei saastainen, mutta ajan hampaan ahnaasti syömä. Luultavasti valaistus oli harkitusti niin hämärä, että mitään ei juuri nähnyt. Päivällä ei ollut paljon valoisampaa, ikkunan peitti värjätty tai ajan saatossa värjäytynyt muovilevy. Vettä kuitenkin tuli hanasta vielä ensimmäisenä aamuna, kituliaammim kuin illalla, ja paperiakin oli tarjolla. Lattialla oli muovimatto ja märkä pyyhe. Ilmanvaihto pöntön ja lavuaarin kautta oli niin toimiva, että ilma oli melko raikas ja sanalla sanoen jääkylmä.

Lukemattomien ohi soljuneiden tuntien kuluttua Venäjän ja Kazakstanin välinen raja jo häämötti, ja vaunuvastaava ilmestyi kertomaan, että kohta menee vessa lukkoon. Minun kohdallani hän teki kasvoillaan liioitellun neuvottoman ilmeen, mutta ilahtui, kun nyökkäilin hänen käsillä rinnan edessä tekemälleen ruksille. Yhtäkkiä pimeän maiseman halki kiitävästä vaunusta sammuivat kaikki valot. Pian ne palautuivat, mutta tyhjään loossiini oli ilmestynyt istumaan sanomalehden ristikkoa täyttävä vanhus. Hän vaihtoi istuinpaikkaansa muutaman minuutin välein, kokeili kaikkia mahdollisia, ja katosi pian jonnekin.

Tunnin rajapysähdyksen ajaksi valot käännettiin taas yötilaan. Venäjän rajavartija tutki passini sivu sivulta luupin kanssa ja kyseli kuinka monta kertaa olen käynyt Venäjällä ja millä asioilla.

Kazakstanin puolen ensimmäiseltä asemalta juna täyttyi taas äärimmilleen, pääasiassa eläkeikäisestä karvahattu- ja turkkikansasta. Pian voimistuvista kammottavista äänistä päätellen kyseessä oli kazakstaninilaisen keuhkotautikerhon talviretki.

Kröhän ja yskän täyttämän yön jälkeen juna alkoi lähestyä Astanaa. 10 minuuttia ennen määränpäätä oli pysähdys paikallisessa Pasilassa, ”Rautatieasema n:o 39:llä” täyden pimeyden keskellä. Asemalla paloi muutama lamppu, ja viereiset raiteet olivat täynnä ruosteisia säiliövaunuja.

Astana toivotti purevasti tervetulleeksi 21 asteen pakkasellaan. 

Mainokset

Moskovasta melkein Pekingiin

Ostin Moskova–Peking-junaliput suomalaisen matkatoimiston kautta, mutta lippuja ei saanut haltuunsa Suomessa, vaan ”agentti” tulisi toimittamaan ne asemalaiturille Tolstoin saapuessa Moskovaan tiistaiaamuna. Järjestely kuulosti jännittävältä, mutta matkatoimiston edustaja vakuutti, että näin nämä hommat on aina hoidettu, ei huolta. Ja toden totta, agentti nimilappuineen oli vaunun oven edessä minua ja C:tä vastassa, ja taluutti meidät viereiselle asemalle, josta Pekingin-juna 14,5 tunnin kuluttua lähtisi. Lippujen lisäksi hän antoi seikkaperäiset ohjeet Punaiselle torille suunnistamiseen. Me kiitimme, mutta työskentelyn nälkäisinä etsimme lähimmän kahvilan nettiyhteydellä, ja istuimme siellä niin pitkään kuin kehtasimme. Sitten kävelimme hieman kesäisessä kaupungissa, näimme puistossa jonkinlaisen sotavoima-aiheisen tapahtuman laulavine mummoineen, soppatykkeineen  ja univormuihin puettuine lapsineen, minkä jälkeen etsimme seuraavan työskentelypaikan.

Ennen junan lähtöä haimme marketista vielä viimeiset vesikanisterit ja vessapaperirullat. Täsmälleen 23.55 junamme singahti matkaan, ja me totuttelimme ”deluxe”-hyttiimme, joka oli oleva kotipesämme seuraavien päivien ajan. Kerrossänky oli pieni yllätys, mutta sen ansiosta toiselle puolelle mahtui jonkinlainen lepotuolin tapainen istuin ja suihkuhuoneen puolikas. Olin varautunut olemaan ilman suihkua koko matkan ajan, joten naapurihytin kanssa jaettu suihkukoppi oli odottamaton ja iloinen yllätys. Toki vedenpaine osoittautui olemattomaksi ja vesi jääkylmäksi, mutta mitäpä näistä.

Moskovassa olimme ladanneet jostain netistä löytämemme junan aikataulun, joka osoittautui hieman suurpiirteiseksi, mutta suuntaa-antavaksi yhtä kaikki. Pysähdyksiä oli keskimäärin muutama päivässä, ja ne kestivät 20–40 minuuttia. Vaunuisännät seisoivat oviensa vierustoilla asennossa, kun puoli junaa laskeutui laiturille jaloittelemaan, ostamaan asioita kioskeista ja ottamaan kuvia selfiekepeillään. Raittiin ilman haukkaamiseen laiturilla seisoskelu ei juuri toiminut, sellaiset katkut vaunujen savupiipuista tuprusi.

Päivät kuluivat vauhdikkaasti seuraavia asioita tehden: nukkuminen, syöminen, lukeminen, ikkunasta ulos katselu, ravintolavaunussa käyminen, pelaaminen. Bonuksena katsoimme vielä läppäriltä yhtenä iltana juna-aiheisen Neiti Marplen ja toisena Poirot’n. Tarkoitukseni oli myös yrittää tehdä töitä, mutta se jäi kehnon ergonomian – ja muiden kiireiden – takia odotettua vähemmälle.

Aikeeni oli matkata junalla perille Pekingiin asti, mutta vasta Lonely Planetin Trans-Siperia-opasta selatessani mongolialaisen hiekkamaiseman kiitäessä ohitse äkkäsin, että voisin säästää yhdeksisen tuntia junassaoloaikaa ja tulla perille vuorokauden suunniteltua aikaisemmin jäämällä pois viisi tuntia ennen Pekingiä. Niinpä muutaman tunnin yöunien jälkeen (Kiinan rajamuodollisuudet kestivät vain viisi tuntia klo 21–02) hyvästelin matkaseurani ja jäin junasta tuntemattomassa kiinalaiskaupungissa. Jäin pariksi minuutiksi pläräämään puhelinta autiolle asemalaiturille, mutta jo pian koppalakkinen henkilö tuli hätistämään minua uloskäynnin suuntaan. Kiinalaiset tietävät, että asemilla ei ole hyvä vetelehtiä. Asemarakennuksen läpi ei turvajärjestelyjen takia päässyt kulkemaan, vaan se piti kiertää. Etupuolella lipputoimistoon päästäkseen piti esittää passi ja kulkea turvatarkastuksen ja laukkujen läpivalaisun kautta. Sen jälkeen samat toimenpiteet toimitettiin uudestaan, että pääsi itse asemalle, josta löytyi lopulta myös istuimia. Odotustilassakin järjestyksestä pidettiin tarkasti huolta, kun kengätöntä jalkaansa laukun päällä lepuuttanutta odottajaa ojennettiin laittamaan kenkä viipymättä jalkaansa.

Lyhyeltä tuntuvan viimeisen junamatkaetapin jälkeen olin määränpäässä, ja R onneksi vastassa. Matka Helsingistä sisä-mongolialaiseen teollisuuskaupunkiin kiskoja pitkin kesti 11 tuntia alle viikon.