Almaty ja idän ihmeet

Kun nousin junasta Kazakstanin entisessä pääkaupungissa Alma-Atassa, nykyisessä Almatyssä, ei asemarakennusta näkynyt missään. Juna oli saapunut laitimmaiselle raiteelle, jonka vieressä oli tiheää pusikkoa. Toisella puolen ratapihaa näkyi peltinen rakennus, jota kohti lähdin kevytrakenteiselle ylikulkusillalle kiivettyäni kulkemaan. Lähempää katsottuna peltihalli alkoi näyttää varastolta, ei metropolin rautatieasemalta. Eikä radan sille puolelle ollut lisäkseni menossa kuin joku toinen yksinäinen kulkija.

Päätin sittenkin seurata massaa, joka eteni pusikon vierusta. Kiinasta vapautuneen ystäväni R:n piti olla minua vastassa, mutta häntäkään ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä asemarakennus ilmestyikin näkyviin. Olin vain ollut loputtoman pitkän junan peräpäässä, joka oli jäänyt jonnekin Linnunlaulun paikkeille.

Turvatarkastuksen läpäistyäni asemahallista löytyi myös R. Hän oli saapunut junalla Ürümqista Kiinasta ainoana matkustajana jo toissailtana – lipun mukaan junan olisi tosin pitänyt olla perillä vasta seuraavana aamuna. Ilmeisesti se kulki odotettua nopeammin ilman matkustajia.

Almatyn keskustaa.

Joukkoliikenteen käyttöön oli saatavilla kaikissa liikennevälineissä, eli metrossa ja busseissa, toimiva matkakortti. Murheellisesti hengiltä kurjistettu raitioliikenne oli lopetettu vain vähän yli kaksi vuotta sitten. Aseman läheisellä ostarilla oli joukkoliikenneoperaattorin väljä palvelupiste moninen luukkuineen. Mitä asioita niillä saattoi toimittaa, jäi arvoitukseksi, sillä meidän annettiin ymmärtää, ettei matkakortteja ainakaan ollut mahdollista ostaa. Olimme jo lähdössä, kun luukusta ojentui puhelin. Siellä joillain englannin kielen samoilla toistettiin sama viesti. Sitten pääsimme jo ovesta ulos, kun meidät juostiin vielä kerran kiinni. Taas annettiin puhelin, ja nyt olikin ilman muuta mahdollista ostaa matkakortti. Meidät vietiin uudelle luukulle, josta sain itselleni keltaisen kortin, jonne latasin viitisensataa tengeä.

Vuonna 2011 avattu metro koostuu 9 asemasta ja yhdestä linjasta. Sillä ei päässyt hostellimme lähelle, mutta toimivasta reittiopasaplikaatiosta löytyivät onneksi kaikki bussilinjatkin. Hostellissa, jonne päästäkseen piti juosta vilkasliikenteisen tien yli, pääsin suihkuun ensimmäisen kerran sitten Helsingistä lähdön.

Lounasta lähdimme etsimään eräänlaisen hyvinvointikeskuksen yhteydessä sijainneesta Intia-tyyppisestä ravintolasta, joka oli taitavasti piilotettu Hotelli-pelin pahvisten lasihotellien näköisen toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen ilman minkäänlaista vihjettä. ”Today you are lucky guys, it’s all vegan set”, kertoi tilauksen teossa auttanut asiakas, tai joku tyyppi, joka lojui lattialla matalan pöydän ääressä.

Almatyn keskustan kupeesta pääsee nousemaan köysiradalla pienen vuoren päälle. Helmikuunalkuisena arki-iltapäivänä sinne rakennetussa ajanvietemaailmassa oli hiljaista. Suuri osa huvipuistolaitteista, ravintoloista, ampumispeleistä ja muista mukavista puuhista oli kuitenkin auki. Puiston laidalla oli jostain syystä Beatles-patsas, jota markkinoitiin sillä tavoin ainutlaatuisena, että paikan päälle on saatu kaikki beatlet samaan aikaan. Pienistä kaiuttimista puiden lomassa soi tauoton Beatles-musiikki. Eläinten vankilat olivat remontissa, tai toivottavasti niitä oltiin purkamassa. Sama minibussi kuin tullessamme odotteli tyhjäkäynnillä täyttymistään vielä lähtiessämme takaisin alas.

Alkuillasta hostellihuoneemme roskakorista löytyi elävä hiiri, ja saimme suuremman huoneen.

Almaty oli helmikuun toisella viikolla täysissä joulukoristeissa. Hyisessä illassa keskustan näyttävästi valaistut joulukadut olivat autioita. Parhaana baarina arvioidussa paikassa oli omituinen tunnelma ja paikalla vain henkilökuntaa, joka tulikin heti ajamaan meidät ulos. Muita baareja ei löytynyt (Almatyn piti olla Keski-Aasian ykkösmetropoli) joten ostimme minimarketista pullot puolukkalonkeroa hostellissa nautittaviksi.

Seuraavana päivänä jatkoimme vaikeasti löydettävien ruokapaikkojen etsintää. Ajelimme bussilla ulos kaupungista jälleen jonkin toisen kunto/uudelleensyntymishoitolan yhteydessä olevan terveysvegaanikahvion perässä. Se oli vähintään yhtä hyvin piilotettu kuin edellinen, mutta tämä oli jopa meitä saattamaan lähteneen respahenkilön yllätykseksi kiinni. Piti olla auki. Nälkä kurniskeli.

Jossain suhteellisen lähellä, vielä pois päin keskustasta olisi ollut ravintola, jossa Putin ja Clinton ovat kuulemma poikenneet purtavalla. Emme olleet vakuuttuneita tämän tyyppisestä suosituksesta, ja kun oikeaa bussiakaan ei kuulunut, suuntasimme keskustaan päin. Matkustajamääriin nähden Almatyn bussit ovat käsittämättömän pieniä, noin kolmanneksen normaaleista kaupunkibusseista. Muutaman kilometrin pituinen matka keskustaan kesti kolme varttia, ehkä koska bussissa oli noin viisinkertainen määrä matkustajia mitä sinne olisi mahtunut, ja ehkä koska liikenne oli jossain määrin jumissa.

Almatysta kulkee junia Kirgisian pääkaupunkiin Biškekiin joidenkin lähteiden mukaan vain kesäisin. Pakkasen pannessa meidän ei auttanut muu kuin ajaa metrolinjan päähän ja kävellä pari kilometriä läntiselle bussiasemalle. Se olikin järkyttävän massiivinen laitos, jonka käyttötarkoitusta saattoi vain arvailla. Lippukassat ja odotuspenkit veivät ehkä sadasosan tilasta. Edes toimivaa vessaa ei tietenkään löytynyt mistään. Kuvittelimme ostavamme luukulta liput oikeaan bussiin, mutta ulkona selvisi, että samanlaiseen pakettiautoon joutuisimme, joita koko piha muutenkin oli täynnä. Varsinaisia busseja ei näkynyt.

Minibusseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät sitten kun parhaaksi katsovat. Ilmeisesti Almaty–Biškek-väli on sen verran viriili, ettei meidän tarvinnut odottaa lähtöä kymmentä minuuttia kauempaa. Matkustajia oli noin tusinan verran. Heti startin jälkeen matkustamoon alettiin tuutata täydellä volyymilla jostain lähialueelta peräisin olevaa niljakkaan seksististä romanttisen komedian tapaista. Sen päätyttyä puolentoista tunnin kuluttua siirryttiin väkivaltaan. Välissä oli vartin taukopysähdys tienvarsitavernassa, Kazakstanin ja Kirgisian rajalle tultiin kolmen tunnin jälkeen. Raja ylitettiin matkatavaroiden kanssa kävellen, passi- ja tulliasiat menivät nopeahkosti kummallakin puolella. Kirgisian viranomainen katsoi passiani ja kysyi ”American?!”

Rajalta Biškekiin meni enää alle puoli tuntia.

Mainokset

Helsinki – Moskova – Kiova – Berliini – jne.

Talviset tunnelmat Tolstoin vaunujen välikössä.

Joulukuun lopun Moskova ei ole yhtä ihastuttava kuin elokuinen Moskova. Tolstoi-junan saavuttua aamuyhdeksältä Leningradin asemalle ostan metroasemalta kolmen päivän matkalipun ja suhautan metrolla ja ratikalla hostellille. Olen onnistunut löytämään oman huoneen kohtalaiset pisteet saaneesta ”mini hotellista” 15 eurolla yö. Se on Moskovassa edullinen hinta, ja sitä on mahdotonta olla huomaamatta itse paikastakaan, kun on lopulta onnistunut löytämään sen sisäpihan nurkasta. Respassa on melkein pimeää, tupakka haisee ja kaikki näyttää kähjäiseltä. Respahenkilö ei ilahdu tulostani, ärähtää ”No English! No room!” ja viittoilee kädellään lähtemään, mutta antaa kuitenkin jättää rinkan vessan oven viereen. 

Keskustassa on loskaista, vaikka pakkasta pitäisi olla kahdeksan astetta. Kadut ovat ruskean muhjun peitossa, suolaa kauhotaan kaikkialle ylettömästi, sen huomaa myös illalla kenkien muututtua epämääräisen valkoisiksi. Ilahduttavaa sen sijaan on, että kaikki paikat ovat normaalisti auki 24.12. ja seuraavina päivinä, ja jos kengässä on reikä pohjassa ja jalat alati märät, aikaa voi kuluttaa lämpimissä ravintoloissa. 

Eräässä kasvissyöttölässä vieruskaveri tilaa teetä ja kakunpalan, ja syötyään sen noin 15 sekunnissa tilaa kaksi erilaista kakkupalaa lisää. Pikapitseriassa leveän tiskin takana seisoo seitsemän jamppaa poikabändinomaisesti, ja englanninkieliestä menua kysyessäni vielä yksi lisäjampaa haetaan sivummalta. English menua ei kuulemma ole, mutta vegan pizza löytyy. Kysyn mitä siinä on, jolloin otetaan käännösohjelma apuun. Kohta saan nähdä puhelimen näytöltä tuoteselosteen: green vegan food. Yksi sellainen sitten kiitos!

Jokapäiväinen ohjelmani Moskovassa: matkustan raitiovaunulla johonkin ilmansuuntaan, ja seison leukojani väännellen jumissa kanssamatkustajien kanssa autojen tukkiessa kiskot. Suuri osa verkostosta vaikuttaa olevan sangen kurjassa tilassa. Suuri osa vaunuista on lyhyitä nysiä, koska hitauden ja epäluotettavuuden takia matkustajamäärät ovat pieniä. Vain yhdellä linjalla vastaan tulee pidempi kokonaan muusta liikenteestä eristetty reittiosuus. Niitä luultavasti, ja toivottavasti, on enemmänkin, ja myös upouusia vaunuja ja pysäkkejäkin löytyy, joten ehkä tilanne ei ole pelkästään lohduton.

Kiovaan!

Juna Kiovaan lähtee Moskovassa Kiovan-asemalta. Junan pääteasema on Chisinau, mitä juhlistavat myös ikkunoihin ripustetut MOLDOVA MOLDOVA -verhot. Jo asemalaiturilla on hämärää, vaunujen ulkokuori tumma ja kurainen, sisälläkin näyttää pimeältä. Ja sisällä tosiaan odottaa hämmästyttävä menneen ajan hämyisän salaperäisen tunnelma. Tällaiseksi Moskova–Chisinau-yöjunan varmaan voisi mitään asiasta tietämätön kuvitella, mutta todellakin, loppuvuodesta 2018 se on edelleen sellainen kuin kenties 30 vuotta sitten. 

Jostain syystä päällä on jo puolta tuntia ennen lähtöä, ennen iltakahdeksaa, yövalaitus, jossa hädin tuskin näkee eteensä. Vaunu on venäläinen platzkart, eli loossit ovat auki käytävälle, ja käytävän toisella puolella on vielä käytävän suuntaisesti ala- ja yläsängyt. Vaunu on täynnä, vastapäätä istuva vanhus nakkaa vuodevaatteeni alasängylleni, joka vielä tässä vaiheessa on myös yläsänkyläisen istumapaikka. Junan lähtiessä liikkeelle lisää valoja syttyy.

Jo pitkään liikkumattomana maannut vanhus alkaa puolenyön aikaan kuiskia jonkinlaista monologia, ehkä rukousta, ehkä unissaan, ehkä ei. Pian sen jälkeen juna pysähtyy ensimmäisen kerran, Sukhinitšissä, noin puolimatkassa Ukrainan rajalle. Käytävän toisen puolen yläsänky on tyhjä, ja sille nostetaan kaksi jättimäistä pahvilaatikkoa. Niiden sisältö ei vaikuta ainakaan vähempää epäilyttävältä sen jälkeen, kun toinen laatikon nostaneista hepuista kehottaa minua vetämään verhot loossimme ikkunan eteen. Raja-asemalla tullihenkilökunta kyselee laatikoista, mutta junaisäntä on saatu ilmeisesti mukaan juoneen, hän nimittäin kiiruhtaa selittämään arvatenkin niiden vähäpätöisestä sisällöstä kättään heilauttaen, ja saa tarkatajan siirtymään eteenpäin. Laatikon omistajan naama kääntyy virneeseen.

Aamuvarhaisella junan saapuessa Kiovan päärautatieasemalle vasempaan jalkaan laittamani kenkä on edelleen märkä. Sieppaan liinavaatteiden suojapussin mukaani, ja aseman odotushallissa yritän löytää suojaisan paikan, jossa hivuttaa se kengän ja sukan väliin. Sellaista ei varsinaisesti löydy, mutta ketään ei vaikuta laitapuolen kulkijan puuhilta näyttävä operaatio kiinnostavan, joten jatkan iloisena matkaa kohti asemahallia, ja päätän luovuttaa – ostaa uudet kengät jo Kiovasta, jo tänään. Yritys sinnitellä Berliinin eettisemmille kenkäaitoille epäonnistui.

Suurin summa, minkä aseman pankkiautomaatista saa kerralla nostettua, on 240 hryvniaa, eli vajaat 8 euroa. Se on riittävästi kouralliseen muovisia, vihreitä metropoletteja, vaikka niiden hinta on kaksinkertaistunut viime vuonna, ja on nyt noin 26 senttiä. Junat ovat meluisia ja tupaten täysiä. Osasyynä voi olla Kiovassakin alennustilaan päästetty raitiotiesysteemi, joka tukehtuu autojen sekaan.

Moskovan karuhkon hostellin jälkeen Kiovassa odottaa ystävällinen, siisti, kaunis ja peräti yksilöllinen palvelu – olen vuoden viimeinen asiakas, ja lähdettyäni paikka menee viipymättä talvilomalle. Asiakaspalvellessaan tauottomasti hyräilevä omistaja keittelee minulle kunnon kahvit ja antaa tarkan kuvauksen mielestään hyvästä ensimmäisen päivän reitistä Kiovassa, ja varmuuden vuoksi toistaa oleelliset kohdat pariin kertaan. Joudun ainakin alun osalta noudattamaan sitä, koska minulla on tunne, että hän tarkkailee ikkunasta, osaanko lähteä oikeaan suuntaan. Vasta sisäpihalta päästyäni kehtaan kääntyä päinvastaiseen suuntaan.

Kiova tuntuu Moskovan jälkeen pieneltä ja rauhaisalta, vaikka on täälläkin 2,8 miljoonaa asukasta. Autokaistojen määrä ei silti ole yhtä hillitön, vaikka jalankulkijavihamielinen katusuunnittelu elää täälläkin vielä vahvana: kävelijät saavat alitella risteyksiä portaita pitkin alinomaa, jotta autojen kulku olisi sujuvampaa. Lisäksi kävelijöiden tasapainoilu muhkuraisilla jääradoilla on jotain ennennäkemätöntä.

Vegaaninen Kolo-kahvila lopetti toimintansa viime syksynä Kalliossa, mutta onkin näköjään sittemmin muuttanut Kiovaan. Erityisen aamiaistyyppisiä asioita listalla ei ole, mutta tuntien kuluessa ehdin nauttia mustaa kahvia sellerisalaatin kanssa, barbeque-makkararullan ja sähköjen mentyä vielä (liian etikkaista) suklaakakkua ja kahvia. Jotenkin tietämättömästi ja onnellisesti kahvikone toimii kaikesta huolimatta, ja kynttilän valossa kahvin valmistaminen onnistuu asianmukaisesti. Musiikki jatkuu kahvilatyöntekijän kännykästä, vaikka ehkä parempi olisi, ettei jatkuisi. Sekä Moskovassa että Kiovassa ravintoloissa tutuksi ovat tulleet juuri ja juuri muutaman biisin pituiset soittolistat. Voimasoittoon päässeet laulut tulevat hyvin tutuiksi tunnin parin aikana.

Varsovaan – melkein!

Toisen päivän iltana olen hyvissä ajoin rautatieasemalla. Asemarakennuksen ja ykköslaiturin välisen sivuoven tuulikaapissa istuu nurkkaan selkä suorana nojaten sammuneen tai kuolleen näköinen hahmo, jonka siivoja ja kaikki muutkin ohittavat nopeasti. Junan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, mutta se on jo laiturilla, ja vaunuisännän katsottua lippuni askellan ehjissä kengissäni hyttiin. Siellä vastassa on vihaisen oloinen vanhus, joka huokailee ja heiluttelee käsiään. Yritän rauhallisesti näyttää hänelle lippuani, että tässä hytissä on myös minun paikkani, mutta hän ei suostu vilkaisemaankaan. Kohta paikalle tulee hänen kaksi nuorempaa matkaseuralaistaan, ja näyttää todellakin, että hyttiin on nyt tulossa yksi ylimääräinen henkilö. Pian junaisäntäkin on jo haettu ihmettelemään tilannetta, ja lippuani tarkemmin katsottuaan hän osoittaa, että siinä on itse asiassa kuukauden takainen päivämäärä. No saakeli! Kuulemma ainoatakaan paikkaa ei junassa ole vapaana, eli uuden lipun ostaminenkaan ei auttaisi. Ja tämä on se lippu, joka minulle lähetettiin peräti postitse, ja jota olen heilutellut käsissäni ja jopa valokuvannut edelliseen postaukseen. Ja koko ajan siinä on lukenut 28.11., eikä 28.12. Mitä opin: katso lippuja ostaessa päivämäärät vähän tarkemmin, jooko.

Hieman häkeltyneenä poistun junasta ja laiturilta. Seuraava juna lähtee samaan aikaan huomenna, ja siinä on tilaa. Miinukset: yksi käyttämättä jäänyt junalippu, yksi käyttämättä jäänyt hotelliyö Berliinissä, sekä yksi ylimääräinen junalippu ja yksi ylimääräinen hotelliyö Kiovassa. Plussat: ylimääräinen vuorokausi Kiovassa, sekä odottamattoman käänteen tuoma yllätys. Menen vakiovegaaniravintolaani ja tilaan pepperoni-tillipitsan ja alan etsiä yöpaikkaa. Kiva hostellini on talvilomalla, ja kaikki muutkin kivalta vaikuttavat paikat ovat kiinni tai täynnä, joten päädyn lopulta vain johonkin mahdollisimman lähellä olevaan. Se onkin tässä tapauksessa ummehtuneen 70-lukuinen tornihotelli, jonka huoneessa kaikki näyttää ja haisee beessiltä. On kuvaputkitelevisio, lankapuhelin ja kelloradio. Vaaleissa kohokuviotapeteissa on hailakoita punaisia jälkiä siellä täällä, kenties veriroiskeita on kuurattu. Respan antaman ”nauti desi viiniä ilmaiseksi jossain viihtyisistä baareitamme” -kortin innoittamana käyn kurkistamassa alakerran baariin, mutta päätän nopesti mennä ennemmin saksalaiseen supermarkettiin ostamaan litran banaaniesanssin makuista soijamaitoa.

Varsovaan ja Berliiniin!

Seuraavana iltana samassa paikassa samaan aikaan junamatkani Varsovaan alkaa onnistuneesti. Kolmen hengen hytissä me kolme matkustajaa istumme alasängyllä, kunnes puoli kymmenen jälkeen kaikki siirtyvät sänkyihinsä, jotka ovat niin matalia, ettei niissä pysty edes juomaan pullosta. Peilikaapin sisällä olevaa valoa ei pysty sammuttamaan – näin todistaa yöllä haritoitaan kohautellen myös junaisäntä –, ja kaapin ovea ei myöskään pysty sulkemaan kunnolla. Se räpsyy auki ja kiinni koko yön. Tosin suuren osan yöstä juna on pysähdyksissä. Ukrainan ja Puolan väliset rajatoimet nimittäin kaipaisivat virtaviivaistamista. Tapahtumat alkavat noin aamukolmelta ja päättyvät seitsemältä. Jos hetkeksi ehtii nukahtaa, kohta tulee joku kysymään jotain, osoittamaan taskulampulla silmiin tai raottelemaan laukkujen vetoketjuja.

Seuraavana aamuna Varsovassa on aikaa myöhäiselle aamiaiselle / aikaiselle lounaalle. Vähän ennen yhtä lähtee reilun kuusi tuntia kestävä Berliinin-juna. Paitsi että tällä kerralla juna hajoaa vajaa tunti ennen Berliiniä. Se hinkuttaa pitkän aikaa edes takaisin, kunnes tilanne kai todetaan toivottomaksi ja matkustajat ajetaan ulos pienelle seisakkeelle pimeyden keskellä. ICE peruuttaa pois, ja seutujuna tulee ihan pian, itse asiassa parikymmentä minuuttia myöhässä sekin. Lippusekoiluni takia vuorokaudella lyhentynyt Berliini-visiitti kutistuu hetki hetkeltä. Lopulta aikaa jää käydä syömässä, mennä nukkumaan ja lähteä puolenpäivän jälkeen jälkeen pois. Mutta se onkin hyvä, koska on uudenvuodenaatto, ja silloin voi Neuköllnissä saada pommin päälleen, koska niin meinasi käydä jo aatonaattona.

Jännitystä Hampurista Kööpenhaminaan

Saksalaisessa pikkukylässä ja Hannoverissa vietettyjen päivien jälkeen alkaa kotimatka. Yhteydet Hampurista Kööpenhaminaan ovat tällä hetkellä niin surkeat, että jatkoyhteyksistä myöhämistisriskin mimimoimiseksi olin valinnut 4.37 Hampurista lähtevän yhteyden Kööpenhaminaan. Se on umpihölmö kolmen vaihdon yhteys, jossa on neljän minuutin vaihtoja. Periaatteessa nämä ovat viereiseltä laiturilta ja niiden ikään kuin taataan toimivan, mutta tuollaisten pätkien matkustaminen on yhtä piinaa. Koko matkan voi jännittää, ollaanko jo jäämässä ratkaiseva minuutti aikataulusta. Yleensä en ole tuollaisia yhteyksiä käyttänyt, nyt ajattelin yrittää. Ja pieleenhän se menee. 

Jo ensimmäinen juna jämähtää viideksi minuutiksi paikalliseen Linnunlauluun juuri ennen vaihtoasemaani Neumünsteriä, ja vääntelen jo käsiäni epätoivoisena junan portaikossa. Mutta myöhässäpä on myös vaihtojuna, joten ehdin siihen. Sitten taas jännitän melkein koko 66 minuutin matkan Flensburgiin, olisiko sielläkin juna myöhässä tai odottaisiko se tätä junaa. Junan asemesta Flensburgissa odottaa laiturinäytössä saksankielinen tiedote, josta ymmärän sen verran, että juna korvataan bussilla. Ja aseman edustalta Tanskan rautatieyhtiön bussi löytyy.

Saksan ja Tanskan välillä on edelleen ilmeisesti ”väliaikainen” rajatarkastus. Tämä on kuitenkin eri tyyppinen operaatio kuin nelituntinen toimitus Ukrainan ja Puolan välillä. Kaksi hymyilevää henkilöä nousee bussiin, he katsovat henkilökortit ja poistuvat tervehtien kuin tanskalaisen laatusarjan henkilöhahmot, koko hommassa menee minuutti.

Junan, jota bussi korvaa, oli tarkoitus mennä Tanskan Fredericiaan, jossa olisi ollut vielä vaihto Kööpenhaminan-junaan. Mutta bussikuski avaa mikrofonin ja paljastaa meille yllätyksen. Hänen täytyy palata pian Flensburgiin hakemaan seuraavia matkustajia, joten emme pääsekään Fredericiaan, vaan paikkaan nimeltä Tinglev. ”So we are going to Tinglev, a new experience for you”, kuljettaja maalailee. Ja eipä tämä Tinglev mikä tahansa paikka olekaan, sieltä menee suora juna Kööpenhaminaan, eikä meidän tarvitse enää tehdä vaihtoa Fredericiassa. Hurraa! Toki, kuten aina näissä tilanteissa, maksetut paikkavaraukset ovat mennyttä, mutta tuurilla istahdan Tinglevissä paikalle, jolla saan istua Kööpenhaminaan asti.

Kööpenhaminaan saavun tunnin suunnitelmaa myöhemmin, mutta neljän tunnin puskuri ottaa tämän pehmeästi vastaan, ja lounastauon pituus on nyt pelkästään kohtuullisempi. Kööpenhaminan aseman seudun vegaanitarjonta on edelleen häkellyttävän surkea. Tivolin ravintolamaailmasta löytyy tanskalaistyyppiseen hintaansa nähden valju thai-kulho, mutta aseman kaupoista ei meinaa löytyä matkalle mukaan mitään, iänikuisia falafelsalaatteja lukuunottamatta.

Ehkä loppiaisviikonlopun takia Kööpenhamina–Tukholma-juna on turvoksissa ja eloisan äänekäs, mutta kulkee sulavasti ja ajallaan. Tukholmassakaan aseman lähistön pikaiset illallistarjoukset eivät päätä huimaa, joten suuntaan suosiolla hampurilaiselle. Sen jälkeen Luulajan-yöjunan lähtöä odottamaan, mitä odottaa myös koko laiturillinen ruotsalaisia hiihtovarusteet mukaan pakattuina.

Pohjoiskoukkaus kotiin

Seuraavana aamuna olen niin lähellä Torniota, kuin junalla toistaiseksi pääsee. Luulaja–Haaparanta-välillä on kiskot, ilmeisesti vasta kunnostetutkin, ja niitä käyttää tavaraliikenne. Joitain vuosia sitten matkustajaliikenteen käynnistämisestä kirjoiteltiin, mutta mitään ei vaikuta tapahtuneen. Tuskinpa tuon välin matkustajavirrat junaa toisaalta tällä hetkellä perutelisivat, ainakaan bussimatkustajien määrästä päätellen. Toki juna voisi houkutella enemmän matkustajia, mutta ei ehkä riittävästi. 

Ilta jo Luulajassa hämärtää, kun bussi 12.30 lähtee Haaparantaan. Matka lumisten maisemien halki kestää 2,5 tuntia, ja klo 15/16 Haaparanta–Tornion yhteisessä matkakeskuksessa on hiljaista. Kahvila on kiinni ja ainoat ihmiset bussista poistujien lisäksi tulevat juttelemaan minulle, ja tungettelevia kysymyksiä hetken ihmeteltyäni käsitän heidät ruotsalaisiksi rajaviranomaisiksi. Mistä olet tulossa? Entä ennen sitä? Ja ennen sitä? Ennen sitä? Oletko siis saksalainen? Koira ei haista rinkassani mitään arveluttavaa, ja minut päästetään menemään. 

Kemin-bussin lähtöön on reilu tunti, ja uhkarohkeasti aion yrittää ehtiä syödä ennen sitä. HappyCow:n mukaan Umpitunneli-nimisestä paikasta saa monenlaista vegaanista pureksittavaa. Kuulostaa arveluttavalta, mutta vaihtoehtoja ei toisaalta pahemmin ole, ja sitten taas, siistiä että Torniosta löytyy jotain muuta kuin Rosso tai Chico’s. Pitsa osoittautuu aivan kelvolliseksi, ja palvelukin on nopeaa ja ystävällistä. Kemin asemahallissa aika on pysähtynyt, penkeillä valuu ulkovaatteissa hautuvia junanodottajia. Makuuvaunu on mallia vintage orannseine muovilavuuarikaappeineen. 

Helsingissä olen perillä vajaan vuorokauden myöhemmin kuin olisin laivaa käyttäen ollut. Ei paha ollenkaan!