Trans-Siperia 4: Olkhonin hiekat, Baikalin vedet

Baikaljärven keskellä sijaitsevan Olkhon-saaren suosio kiinalaisturistien keskuudessa kuulemma räjähti, kun saaresta kertova laulu voitti television laulukilpailun. Kiinalaisia ja korealaisia matkailijoita saarella näkyikin, pääasiassa kuitenkin venäläisiä. Lisäksi havainnoitiin ainakin joukko saksalaisia, muutama ranskalainen ja kaksi suomalaista.

Edestakainen matka minibussilla Irkutskista Olkhonille ja takaisin vie 12 tuntia, joten yhden yön piipahdukselle sinne ei kannata läheä. Itse tulimme perille illalla, olimme seuraavan päivän ja lähdimme sitä seuranneena aamuna. Sekin tuntui lyhyeltä ajalta, ainakin päivä enemmän olisi ollut hyvä. Silloin olisi voinut mennä myös ilmeisen suositulle autoretkelle saaren pohjoispäätyyn, minkä nyt jätimme tekemättä, koska käytännössä se olisi tarkoittanut kolmatta kuuden tunnin autoilupäivää putkeen. Sen sijaan vuokrasimme majatalostamme maastopyörät. 

Saaren tiet olivat hienoa pöllyävää hiekkaa, jossa ajaminen oli paikoin mahdotonta, ja autojen ohittaessa seurasi puolen minuutin sankka pölypilvi. Jonkin shamanistisen kallionkielekkeen ihailun jälkeen etsiydyimme pienemmille sivupoluille, ja löysimme tiemme lähes autiolle rannanpätkälle polkematta neljääkymmentä kilometriä, mikä olisi ollut etäisyys saaren pohjoispäähän. Auringon paistaessa melko lämpimästi uskalsimme kastella itsemme pirteän raikkaassa, sanalla sanoen perkeleellisen kylmässä vedessä. Vähän myöhemmin suuntasimme takaisin saaren pölyiseen keskustaan Khuziriin, jonka leveällä hiekkaisella pääkadulla identtiset neuvostoarmeija-lookia edustavat pakettiautot huristivat menemään ja turistit kuljeksivat muutamien vaatimattomien ja haisevien ruokapaikkojen ja elintarvikekioskien väliä. Kävimme kurkistamassa lähes jokaiseen niistä, ja lopulta päädyimme menemään pieneen ”tavernaan” syömään myöhäiseksi lounaaksi saman vegaanin herkkuaterian kuin jo edellisenä iltana: kaalisalaattia, kurkku-tomaattisalaattia ja ranskalaisia perunoita ketsupilla.

Majapaikkamme oli kesämökkityypinen yksinkertainen mökin puolikas karuhkossa aidatussa pihassa, jossa toisen parimökin lisäksi oli majoitustoimintaa harjoittavan perheen talo, ulkovessa ja saunarakennus. Kolmas mökki näytti olevan aluillaan, ja ympäristöönkin oli vastaavia ja hieman suurempia tönöjä nousemassa lisää. Eipä ihme, kun rinteestä vielä toistaiseksi oli suora näkymä järvelle. Kokeilimme tietysti illan päätteeksi saunaa, joka vaikutti lämmenneen ainakin aamusta lähtien, ja hohkasi erillisen puku- ja suihkuhuoneenkin niin kuumaksi, että saunomisen olisi voinut suorittaa siinäkin.

Lähtöaamuamme edeltävänä yönä satoi rankasti, ja minibussilla paluumatkalle päästyämme näimme millaiseksi se oli muuttanut aiemmin pöllyävän hiekkatien. Khuzirista yhteysalukselle oli noin kolmenkymmenen kilometrin matka, ja sen varrella näimme useampia syvään mutaliejuun juuttuneita autoja, busseja ja myös yhden samanlaisen pikkubussin kuin omamme, jonka matkustajat nyt seisoskelivat sumuisen pellon laidassa. Irvistimme hampaat yhteen jännittäessämme milloin oma matkamme katkeaa, mutta jollain merkillisellä tavalla, ehkä kuljettajan taidon ja hyvän tuurin yhteisvaikutuksesta pääsimme perille lauttarantaan. 

Lauttaan pääsyä piti odottaa puolitoista tuntia. Omanlaistaan ajankulua tarjosivat niin sanotun terminaalin edustalla monenkirjavat kuppilat ja krääsäkojut. Itse matka veden yli vastarannalle kesti vain parisenkymmentä minuuttia, mutta aluksen läpiajettavuudesta huolimatta se jostain syystä peruutettiin pois laiturista, jolloin vastarannalla autot joutuivat peruuttamaan sieltä ulos. Tämä tapahtui epämääräisellä hiekkakentällä, jossa autoista poistuneet matkustajat haahuilivat ympäriinsä. Purku ja lastaus oli siis jokseenkin hidasta ja epäorganisoidun tuntuista.

Irkutskissa olimme haaveilleet menevämme ennen illallista ja junan lähtöä virkistävän kuuloisen hamamin kylpyihin, mutta perillä ovessa odotti jo tuttuun tapaan kesälomalappu ja lukittu ovi ynnä pimeät ikkunat. Aiemmassa hostellissamme oli onneksi tällä kertaa työvuorossa mukavampi hessu, joka puhtaiden pyyhkeiden kera päästi meidät käyttämään paikan suihku- ja muita fasiliteetteja.

Siperialaiseen tapaan Irkutskin valtava asemarakennus oli mintunvihreäksi maalattu. Yhdestä komeasta hallista löytyi surullinen ruokabaari, joka edusti samanlaista alennustilaa kuin ylikansallinen hampurilaisruokala Helsingin rautatieaseman uljaassa ravintiolasalissa. Keittäjänhattuinen kassanhoitaja avasi kaukosäätimellä olutkaapin oven. Pian istuttuamme pöydän ääreen autiossa salissa hän tuli viittilöimään meidät toiseen pöytään lattianpesun tieltä. Ovet narisivat ja kylmälaitteet hurisivat, nuori työntekijä luuttusi loputtomasti lattiaa ja hattupää nojasi erilaisia eläinkyllästettyjä ruokia täynnä olevaan tiskiin. Yksi matkailija tuli ostamaan sämpylän ja sai kaupan päällisiksi vessapaperirullan.

Juna lähti iltayhdentoista aikaan. Huomasimme valinneemme paikat neljän hengen hytistä, ja heti konkretisoitui sellaiseen liittyvät riskit: matkaseura. Toisella yläpedillä vastassa oli koko seuraavat 30 tuntia humalassa ilman paitaa ollut venäläismies, joka halusi kovasti rupatella, vaikkei yhteistä kieltä ollut. Ja kun emme hänen juttujaan ymmärtäneet, hän katsoi meitä nenänvarttaan pitkin puolen metrin päästä ja nauroi ivallisesti. Käytävällä oleskellessaan hän ahdisteli ohi kulkevia naisia. Alasängyn asukas oli hillitympi, mutta humalassa (ei koko matkaa) raskasta seuraa hänkin. Vietimmekin suurimman osan matkasta nukkuen, lukien, kuulokkeet päässä tai ravintolavaunussa. Hyvää itsehillintäharjoitusta yhtä kaikki!

Mainokset

Kiinan paras turistikaupunki

Eilen aamulla kaurapuuroa lusikoidessani havahduin ikkunan taakse nousevaan kiikkerään koriin, josta henkilö pian hypähti ikkunan edessä olevalle pienelle tasanteelle. Piilouduin pädini taakse ja tarkkailin tapahtumia kameran kautta. Turvavarusteita ei työntekijällä vähemmän yllättävästi ollut käytössään – meidän kerroksemme on siis yhdeksäs, ja koko talon kerrosmäärä 32. R:n työpaikalla pidetyn ”kulttuurikoulutuksen” mukaan Kiinassa onnettomuuksien ajatteleminenkin tietää huonoa onnea, ja kaikkialla onkin nähtävissä, ettei niitä sitten ajatellakaan. Kypärättömät vanhemmat kyyditsevät kypärättömiä pikkulapsiaan esimerkiksi sähköskootterin ohjaustangon päällä tai miten kuten tarakalla puoliksi roikkuen. Ehkä täkäläinen meininki opettaa valppaaksi, sillä, uskomatonta kyllä, en edelleenkään ole nähnyt ainoatakaan kolaria. En silti kaipaa ihan samanlaista Suomeen.

Kiina–Mongolia-junalipun hankkiminen oli paluumatkan lipuista vaikein. Kiinan sisäisiä lippuja saa helposti netistä erilaisten välitysfirmojen kautta, mutta ulkomaan lippuja ei. Netin uumenista keskustelupalstalta löytyi parin vuoden takainen tieto, että lähtökaupungissa sijaitseva majatalo oli hankkinut kyseisen välin junalipun jollekulle. Otimme paikkaan yhteyttä, ja he olivat valmiita samaan järjestelyyn minimaalisella palkkiolla. Viime viikolla sain puhelun, ja sen jälkeen WeChat-viestillä koordinaatin, mistä voisin käydä hakemassa lippumme. Suunnistin kaatosateessa kaupungin toiselle laidalle. Loppumetreillä usko meinasi loppua, kun kartta neuvoi kujille, jotka synkässä sadesäässä näyttivät jo melkein liian synkiltä ja kurjilta, enkä edes tiennyt, minne oikeastaan olin matkalla. Perillä lähetin suuressa vesilätäkössä seisten viestin yhteyshenkilölle, ja hetken kuluttua toden totta pienestä ovesta ilmestyi iloisesti hymyilevä nuori ihminen, joka antoi kotitekoisen näköiset junaliput käteeni. Siitä huolimatta pois lähtiessäni pieni vihainen koira lähti juoksemaan perääni, ja itsellänikin oli sellainen olo, että olin jossain, missä ei aivan pitäisi.

Viikonloppuna ravintolaillallisella kävi mahtava tuuri, kun tilaamamme listan halvimman viinipullon sisältö olikin tehty ”maailman parhaista rypäleistä”. Eikä siinä kaikki, seuraavana päivänä matkalla maauimalaan näimme myös liikenneympyrän keskelle pystyteyn monumentin, jonka jalustassa luki kiinaksi ja englanniksi ”Top tourist city of China”. Patsas esitti mylvivää kaakkia seisomassa kahdella jalalla maapallon päällä. En tiedä, onko se käyty varastamassa jostain muusta kaupungista, vai jakaako keskushallinto näitä kaikkiin kaupunkeihin, jotta kansalaisilla olisi hyvä mieli ja he voisivat olla kotiseudustaan ylpeitä. Minulla ei ole kokemuksia Kiinan muista kaupungeista, 12 tunnin Pekingin-käyntiä lukuunottamatta, mutta epäilen silti varovasti, että tämä paikka ei ole kaikkein parasta, mitä Kiinalla on tarjota. Tai jos on, niin eipä siinä sitten.

Maauimala oli sunnuntaina puolenpäivän aikaan autio. Pukuhuoneessa haisi pissa ja suihkusta tuli kapeana norona kylmää vettä, mutta allasosasto oli ajan patinasta huolimatta siisti. Puihin piilotetuista kaiuttimista soi kovalla volyymilla englanninkielinen country, ja pieniin uimahousihin pukeutunut työntekijä kierteli altaiden laitoja haavin kanssa keräten vedestä puiden lehtiä ja hyönteisiä. Iltapäivän edetessä lisää asiakkaita ilmaantui: jonkin verran lapsia, mutta enimmäkseen tatuoituja miesoletettuja, jotka istuskelivat ja seisoskelivat kaksin tai porukoissa varjossa altaiden reunoilla ja peuhasivat matalassa altaassa. Syvässä altaassa ei ruuhkaa ollut. Auringossa oleskelivat lähinnä suomalaiset, joista illemmalla WeChat-ketjun piippaillessa jokainen ilmoitti käräyttäneensä nahkansa enemmän tai vähemmän.