Almaty ja idän ihmeet

Kun nousin junasta Kazakstanin entisessä pääkaupungissa Alma-Atassa, nykyisessä Almatyssä, ei asemarakennusta näkynyt missään. Juna oli saapunut laitimmaiselle raiteelle, jonka vieressä oli tiheää pusikkoa. Toisella puolen ratapihaa näkyi peltinen rakennus, jota kohti lähdin kevytrakenteiselle ylikulkusillalle kiivettyäni kulkemaan. Lähempää katsottuna peltihalli alkoi näyttää varastolta, ei metropolin rautatieasemalta. Eikä radan sille puolelle ollut lisäkseni menossa kuin joku toinen yksinäinen kulkija.

Päätin sittenkin seurata massaa, joka eteni pusikon vierusta. Kiinasta vapautuneen ystäväni R:n piti olla minua vastassa, mutta häntäkään ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä asemarakennus ilmestyikin näkyviin. Olin vain ollut loputtoman pitkän junan peräpäässä, joka oli jäänyt jonnekin Linnunlaulun paikkeille.

Turvatarkastuksen läpäistyäni asemahallista löytyi myös R. Hän oli saapunut junalla Ürümqista Kiinasta ainoana matkustajana jo toissailtana – lipun mukaan junan olisi tosin pitänyt olla perillä vasta seuraavana aamuna. Ilmeisesti se kulki odotettua nopeammin ilman matkustajia.

Almatyn keskustaa.

Joukkoliikenteen käyttöön oli saatavilla kaikissa liikennevälineissä, eli metrossa ja busseissa, toimiva matkakortti. Murheellisesti hengiltä kurjistettu raitioliikenne oli lopetettu vain vähän yli kaksi vuotta sitten. Aseman läheisellä ostarilla oli joukkoliikenneoperaattorin väljä palvelupiste moninen luukkuineen. Mitä asioita niillä saattoi toimittaa, jäi arvoitukseksi, sillä meidän annettiin ymmärtää, ettei matkakortteja ainakaan ollut mahdollista ostaa. Olimme jo lähdössä, kun luukusta ojentui puhelin. Siellä joillain englannin kielen samoilla toistettiin sama viesti. Sitten pääsimme jo ovesta ulos, kun meidät juostiin vielä kerran kiinni. Taas annettiin puhelin, ja nyt olikin ilman muuta mahdollista ostaa matkakortti. Meidät vietiin uudelle luukulle, josta sain itselleni keltaisen kortin, jonne latasin viitisensataa tengeä.

Vuonna 2011 avattu metro koostuu 9 asemasta ja yhdestä linjasta. Sillä ei päässyt hostellimme lähelle, mutta toimivasta reittiopasaplikaatiosta löytyivät onneksi kaikki bussilinjatkin. Hostellissa, jonne päästäkseen piti juosta vilkasliikenteisen tien yli, pääsin suihkuun ensimmäisen kerran sitten Helsingistä lähdön.

Lounasta lähdimme etsimään eräänlaisen hyvinvointikeskuksen yhteydessä sijainneesta Intia-tyyppisestä ravintolasta, joka oli taitavasti piilotettu Hotelli-pelin pahvisten lasihotellien näköisen toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen ilman minkäänlaista vihjettä. ”Today you are lucky guys, it’s all vegan set”, kertoi tilauksen teossa auttanut asiakas, tai joku tyyppi, joka lojui lattialla matalan pöydän ääressä.

Almatyn keskustan kupeesta pääsee nousemaan köysiradalla pienen vuoren päälle. Helmikuunalkuisena arki-iltapäivänä sinne rakennetussa ajanvietemaailmassa oli hiljaista. Suuri osa huvipuistolaitteista, ravintoloista, ampumispeleistä ja muista mukavista puuhista oli kuitenkin auki. Puiston laidalla oli jostain syystä Beatles-patsas, jota markkinoitiin sillä tavoin ainutlaatuisena, että paikan päälle on saatu kaikki beatlet samaan aikaan. Pienistä kaiuttimista puiden lomassa soi tauoton Beatles-musiikki. Eläinten vankilat olivat remontissa, tai toivottavasti niitä oltiin purkamassa. Sama minibussi kuin tullessamme odotteli tyhjäkäynnillä täyttymistään vielä lähtiessämme takaisin alas.

Alkuillasta hostellihuoneemme roskakorista löytyi elävä hiiri, ja saimme suuremman huoneen.

Almaty oli helmikuun toisella viikolla täysissä joulukoristeissa. Hyisessä illassa keskustan näyttävästi valaistut joulukadut olivat autioita. Parhaana baarina arvioidussa paikassa oli omituinen tunnelma ja paikalla vain henkilökuntaa, joka tulikin heti ajamaan meidät ulos. Muita baareja ei löytynyt (Almatyn piti olla Keski-Aasian ykkösmetropoli) joten ostimme minimarketista pullot puolukkalonkeroa hostellissa nautittaviksi.

Seuraavana päivänä jatkoimme vaikeasti löydettävien ruokapaikkojen etsintää. Ajelimme bussilla ulos kaupungista jälleen jonkin toisen kunto/uudelleensyntymishoitolan yhteydessä olevan terveysvegaanikahvion perässä. Se oli vähintään yhtä hyvin piilotettu kuin edellinen, mutta tämä oli jopa meitä saattamaan lähteneen respahenkilön yllätykseksi kiinni. Piti olla auki. Nälkä kurniskeli.

Jossain suhteellisen lähellä, vielä pois päin keskustasta olisi ollut ravintola, jossa Putin ja Clinton ovat kuulemma poikenneet purtavalla. Emme olleet vakuuttuneita tämän tyyppisestä suosituksesta, ja kun oikeaa bussiakaan ei kuulunut, suuntasimme keskustaan päin. Matkustajamääriin nähden Almatyn bussit ovat käsittämättömän pieniä, noin kolmanneksen normaaleista kaupunkibusseista. Muutaman kilometrin pituinen matka keskustaan kesti kolme varttia, ehkä koska bussissa oli noin viisinkertainen määrä matkustajia mitä sinne olisi mahtunut, ja ehkä koska liikenne oli jossain määrin jumissa.

Almatysta kulkee junia Kirgisian pääkaupunkiin Biškekiin joidenkin lähteiden mukaan vain kesäisin. Pakkasen pannessa meidän ei auttanut muu kuin ajaa metrolinjan päähän ja kävellä pari kilometriä läntiselle bussiasemalle. Se olikin järkyttävän massiivinen laitos, jonka käyttötarkoitusta saattoi vain arvailla. Lippukassat ja odotuspenkit veivät ehkä sadasosan tilasta. Edes toimivaa vessaa ei tietenkään löytynyt mistään. Kuvittelimme ostavamme luukulta liput oikeaan bussiin, mutta ulkona selvisi, että samanlaiseen pakettiautoon joutuisimme, joita koko piha muutenkin oli täynnä. Varsinaisia busseja ei näkynyt.

Minibusseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät sitten kun parhaaksi katsovat. Ilmeisesti Almaty–Biškek-väli on sen verran viriili, ettei meidän tarvinnut odottaa lähtöä kymmentä minuuttia kauempaa. Matkustajia oli noin tusinan verran. Heti startin jälkeen matkustamoon alettiin tuutata täydellä volyymilla jostain lähialueelta peräisin olevaa niljakkaan seksististä romanttisen komedian tapaista. Sen päätyttyä puolentoista tunnin kuluttua siirryttiin väkivaltaan. Välissä oli vartin taukopysähdys tienvarsitavernassa, Kazakstanin ja Kirgisian rajalle tultiin kolmen tunnin jälkeen. Raja ylitettiin matkatavaroiden kanssa kävellen, passi- ja tulliasiat menivät nopeahkosti kummallakin puolella. Kirgisian viranomainen katsoi passiani ja kysyi ”American?!”

Rajalta Biškekiin meni enää alle puoli tuntia.

Mainokset

Trans-Siperia 3: Irkutskin puutalot ja pannukakut

Irkutskissa kuulemma kaikki majapaikat järjestävät kyytejä Baikaljärven Olkhon-saarelle ja takaisin. Niin myös omamme, joka oli tämän matkan ensimmäinen ”hey guys, wanna grab a beer?” -tyyppinen reppureissaajahostellimme. Dormin sijaan nukuimme kuitenkin omassa huoneessa. Yleiset tilat olivat huippusiistit, sillä hostelli oli muuttanut uusiin tiloihin aivan äskettäin – seikka joka selvisi meille vaellettuamme kolme varttia rinkkoinemme vanhaan osoitteeseen vähän ennen puoltayötä. Respajampan ylimieliseen käytökseen ei tullut kolhua, vaikka hän joutui pyytämään passimme skannattavaksi kolmeen otteeseen, koska ei osannut käyttää skanneria. Sen sijaan hänestä välittyi vaikutelma, että sekin johtui meidän hölmöydestämme. Siitä huolimatta ostimme häneltä kuusi tuntia kestävän minibussikyydin majataloomme Olkhonille.

Kaupunkiin on hiljattain avattu freesi ja viihtyisä vegaaninen ravintola, Fitoterapia. Se on myös ainoa laatuaan, joten kävimme siellä vuorokauden aikana kolmesti. Onneksi ruokakin oli hyvää, ja erillinen aamiaislista sai meidät melkein kyynelöimään onnesta: tofukokkelia, pannukakkuja, granolaa sitruskonfetilla, puuroja tuoreilla marjoilla ja hedelmillä, smoothieita – ja kasvimaitoa kahviin! Olkhonista paluun jälkeen teimme vielä neljännenkin käynnin, ja näin toivottavasti annoimme panoksen, joka auttaa paikkaa pysymään pystyssä ainakin kuukauden. Sijainti on hieman syrjäinen hiljaisella sivukadulla, mutta ehkä kiinnostuneet löytävät paikalle.

Irkutskin keskustassa on säilynyt hämmästyttävä määrä kaksikerroksisia puisia taloja, joiden  yleisin väri on tummanruskea ja ikkunaluukkujen turkoosi-valkoinen. Ikävä kyllä ylivoimaisesti suurin osa taloista näyttää päässeen niin huonoon kuntoon, ettei niitä voi enää mikään pelastaa. Talojen kaikki osat ovat eri suuntiin vinossa, puu lahonnut ja maali rapissut. Keskustan yleisilme tullee muuttumaan seuraavan vuosikymmenen aikana rajusti, jos ja kun talot luhistuvat omia aikojaan tai ne puretaan tehokkaamman rakentamisen tieltä. Mitä tulee tilalle? Kaupungissa nähtävillä oleva uudempi arkkitehtuuri ei nostata kovia odotuksia, enemmänkin kauhunväreitä, mutta ehkä tulevissa arkkitehtisukupolvissa, päättäjissä ja rahoittajissa on toivoa, josta vielä ei osaa uneksiakaan.

Kiinan paras turistikaupunki

Eilen aamulla kaurapuuroa lusikoidessani havahduin ikkunan taakse nousevaan kiikkerään koriin, josta henkilö pian hypähti ikkunan edessä olevalle pienelle tasanteelle. Piilouduin pädini taakse ja tarkkailin tapahtumia kameran kautta. Turvavarusteita ei työntekijällä vähemmän yllättävästi ollut käytössään – meidän kerroksemme on siis yhdeksäs, ja koko talon kerrosmäärä 32. R:n työpaikalla pidetyn ”kulttuurikoulutuksen” mukaan Kiinassa onnettomuuksien ajatteleminenkin tietää huonoa onnea, ja kaikkialla onkin nähtävissä, ettei niitä sitten ajatellakaan. Kypärättömät vanhemmat kyyditsevät kypärättömiä pikkulapsiaan esimerkiksi sähköskootterin ohjaustangon päällä tai miten kuten tarakalla puoliksi roikkuen. Ehkä täkäläinen meininki opettaa valppaaksi, sillä, uskomatonta kyllä, en edelleenkään ole nähnyt ainoatakaan kolaria. En silti kaipaa ihan samanlaista Suomeen.

Kiina–Mongolia-junalipun hankkiminen oli paluumatkan lipuista vaikein. Kiinan sisäisiä lippuja saa helposti netistä erilaisten välitysfirmojen kautta, mutta ulkomaan lippuja ei. Netin uumenista keskustelupalstalta löytyi parin vuoden takainen tieto, että lähtökaupungissa sijaitseva majatalo oli hankkinut kyseisen välin junalipun jollekulle. Otimme paikkaan yhteyttä, ja he olivat valmiita samaan järjestelyyn minimaalisella palkkiolla. Viime viikolla sain puhelun, ja sen jälkeen WeChat-viestillä koordinaatin, mistä voisin käydä hakemassa lippumme. Suunnistin kaatosateessa kaupungin toiselle laidalle. Loppumetreillä usko meinasi loppua, kun kartta neuvoi kujille, jotka synkässä sadesäässä näyttivät jo melkein liian synkiltä ja kurjilta, enkä edes tiennyt, minne oikeastaan olin matkalla. Perillä lähetin suuressa vesilätäkössä seisten viestin yhteyshenkilölle, ja hetken kuluttua toden totta pienestä ovesta ilmestyi iloisesti hymyilevä nuori ihminen, joka antoi kotitekoisen näköiset junaliput käteeni. Siitä huolimatta pois lähtiessäni pieni vihainen koira lähti juoksemaan perääni, ja itsellänikin oli sellainen olo, että olin jossain, missä ei aivan pitäisi.

Viikonloppuna ravintolaillallisella kävi mahtava tuuri, kun tilaamamme listan halvimman viinipullon sisältö olikin tehty ”maailman parhaista rypäleistä”. Eikä siinä kaikki, seuraavana päivänä matkalla maauimalaan näimme myös liikenneympyrän keskelle pystyteyn monumentin, jonka jalustassa luki kiinaksi ja englanniksi ”Top tourist city of China”. Patsas esitti mylvivää kaakkia seisomassa kahdella jalalla maapallon päällä. En tiedä, onko se käyty varastamassa jostain muusta kaupungista, vai jakaako keskushallinto näitä kaikkiin kaupunkeihin, jotta kansalaisilla olisi hyvä mieli ja he voisivat olla kotiseudustaan ylpeitä. Minulla ei ole kokemuksia Kiinan muista kaupungeista, 12 tunnin Pekingin-käyntiä lukuunottamatta, mutta epäilen silti varovasti, että tämä paikka ei ole kaikkein parasta, mitä Kiinalla on tarjota. Tai jos on, niin eipä siinä sitten.

Maauimala oli sunnuntaina puolenpäivän aikaan autio. Pukuhuoneessa haisi pissa ja suihkusta tuli kapeana norona kylmää vettä, mutta allasosasto oli ajan patinasta huolimatta siisti. Puihin piilotetuista kaiuttimista soi kovalla volyymilla englanninkielinen country, ja pieniin uimahousihin pukeutunut työntekijä kierteli altaiden laitoja haavin kanssa keräten vedestä puiden lehtiä ja hyönteisiä. Iltapäivän edetessä lisää asiakkaita ilmaantui: jonkin verran lapsia, mutta enimmäkseen tatuoituja miesoletettuja, jotka istuskelivat ja seisoskelivat kaksin tai porukoissa varjossa altaiden reunoilla ja peuhasivat matalassa altaassa. Syvässä altaassa ei ruuhkaa ollut. Auringossa oleskelivat lähinnä suomalaiset, joista illemmalla WeChat-ketjun piippaillessa jokainen ilmoitti käräyttäneensä nahkansa enemmän tai vähemmän.

Baari- ja kahvilakulttuuria etsimässä

Maanantaisen lohikäärmevenejuhlan, kansallisen vapaapäivän, kunniaksi puita ympäri kaupunkia oli kääritty kultakankaaseen ja teekkarien kampuksella oli rockfestivaali. Kävimme aistimassa tunnelmaa pienellä aukiolla, jonka laidalle pystytetyllä lavarakennelmalla opiskelijoiden bändit esittelivät taitojaan. Oletimme löytävämme, jos ei kaljatelttaa, niin ainakin jonkinlaisen juomakojun, mutta sellaista ei näkynyt. Kukaan ei ylipäätään syönyt tai juonut mitään. Kulman takaa löytyi pieni hämyisä elintarvikekauppa, josta kysymällä järjestyi pari pulloa kylmää olutta. Hieman pohdimme tohtiiko niitä julkisesti nauttia, mutta annoimme mennä. Täällä on joka tapauksessa jatkuvasti tarkkailun alaisena, niin ei siinä pieni julkijuopottelu enää paljon lisää paina. Pari kiinalaista nuorta aikuista joiden kanssa juttelimme, tosin arvelivat, että ”you drink beer all the time”.

Kyseisenä päivänä huomio ei ollut aivan tuulesta temmattu, sillä aiemmin iltapäivällä olimme onnistuneet löytämään pienen kaupan ja baarin yhdistelmän, joka oli siitä poikkeuksellinen, että siellä oli muitakin asiakkaita. Tästä ilahtuneena istuimme siellä parien juomien ajan. Sitä ennen olimme nimittäin olleet ainoat asiakkaat suuressa ”amerikkalaistyylisessä” kahvilassa. Siellä nautimme suhteellisen kallista mustaa kahvia ja mustapippuroituja ranskalaisia perunoita. 

Liiemmin ei kahviloita ole kaupungista löytynyt. Ostoskeskuksissa on Starbuckseja ym., mutta niihin emme rahojamme tahdo kantaa. Nyt olemme kuitenkin onnistuneet löytämään pari paikallista vaihtoehtoa, joita taas kiinalaiset kahvilakulttuurin ystävät tuntuvat vieroksuvan ja kantavan rahansa ennemmin amerikkalaisketjuille. Baarejakaan ei näy juuri missään. Pelkkiä ravintoloita toinen toisensa vieressä.

Sunnuntaina olimme R:n työkaverien kanssa etsimässä sopivaa paikkaa työpaikan juhannusjuhlille. Matkalla poikkesimme keskellä autiomaata sijainneessa käsityöläiskylässä, jossa oli ehtaa markkinahumua lohikäärmevenejuhlan hengessä. Viemärin hajun löyhyssä maistelimme katuruokaa. Sen jälkeen meidät kuljetettiin kuoppaista moottoritietä pitkin camping-alueelle vuoristoon. Komeat vuoristonäkymät hivelivät silmiä, ja suljettu pato ja vaarallisen näköinen köysirata näyttivät kiehtovilta.

Paluumatkalla ohitimme kaupungin laidalla aidatun ”eco village” -asuinalueen (kaikki uudet asuinalueet ovat aidattuja). Kysyin paikalliselta oppaaltamme, mikä siitä tekee ekologisen.

”Siellä on vihreitä puita”, hän vastasi. ”Ja en ole varma, onko siellä joku erityinen systeemi.”

Alueen reunalla oli pienimuotoinen ostoskeskus, mutta tarkemmin katsottuaan opas arvioi, että liikkeiden kyltit olivat pelkkää lavastetta, eikä siellä oikeasti liikkeitä ollutkaan. Pätevä kulissi kuitenkin.

Pekingin vegeankka-altaat

Lauantaiaamuna heräsin Pekingissä 12-tuntisen junamatkan jälkeen. Junasta poistumisen jälkeen lippu piti esittää aseman loputtomissa jonotuskarsinoissa vielä kahdesti, toisen kerran jopa henkilötodistuksen kanssa. Mistä ihmeen syystä, sitä en tiedä, etenkin kun junaliput oli aiemmin katsottu kotikaupungin aseman sisäänkäynnillä turvatarkastuksen yhteydessä, lähtöportilla ja laiturilla vaunun ovella, minkä lisäksi junassa liput kerättiin yöksi pois, ja tilalle annettiin luottokortin näköinen kortti, johon oma paikka oli merkitty, ja aamulla tämä taas kerättiin pois ja vaihdettiin takaisin pahvilippuun. Tällä on varmasti joku merkitys, joka ei vain äkkiseltään tule mieleen.

Metroasemien sisäänkäynnillä oli täydet turvatarkastupisteet laukkujen läpivalaisuineen kaikkineen. Metrossa kuten muissa kulkuvälineissä ollaan Kiinassakin lähes poikkeuksetta naamat kiinni puhelimissa. Täällä tosin äänien huudattaminen kaiuttimesta on paljon yleisempää kuin Skandinavian suunnalla. Harva täällä katsoo tarpeelliseksi käyttää kuulokkeita.

Suhasin linjalta ja asemalta toiselle ja kuljin tyhjä rinkka selässäni kohti HappyCown neuvomia kauppoja ja ravintoloita. Tarkoitus oli täyttää reppu ruokatarpeilla, joita ei kotikaupungista saa. Ensimmäinen kohde näytti kuitenkin sijainneen liikerakennuksessa, jonka purkutöitä nyt jo käynnisteltiin. En lannistunut, vaan ajelin toisaalle, 北京正隆斋食品有限公司-kauppaan, jonka feikkilihavalikoimaa arvioitiin hämmästyttäväksi. Ja sellainen se olikin. En ole ennen moista valikoimaa erityyppisiä soijasta ja seitanista valmistettuja vegelihavalmisteita nähnyt. Niitä olivat hyllyt notkollaan ja pakastealtaat pullollaan. Eivätkä hinnat päätä huimanneet. Kahmin korin täyteen ja sulloin ankat, kanat, pyörykät ja maksamakkarat maksun jälkeen rinkan uumeniin. Nyt ei tarvitsisi nieleskellä pelkkää tofua päivästä toiseen.

Siperian-junatoverini ehdottama eurooppalaisen tavaran kauppa-kahvila-baari Nanshan Store & Bar osoittautui myös hyväksi vierailupaikaksi. Sen lisäksi että hamstrasin yhtä lukuunottamatta kaikki myymälän kikhernetölkit, sain myös ensimmäisen kupin oikeaa kahvia kuukauteen. Se maistui hyvältä. Naapuripöydästä käytiin ostamassa pieniä sipsipusseja viiden minuutin välein.

Kahvin jälkeen kurvasin bussilla Cloud Kitchen -ravintolaan, josta piti saaman vegaanisia pitsoja, purilaisia, pastoja ja sen sellaisia. Paikka näytti viehättävältä, mutta tyhjältä. Pian jälkeeni paikalle tuli kuitenkin kolmihenkinen kiinalainen perhe, joka näytti siltä, kuin heitä olisi kuvattu ravintolan mainosvideoon. Esiteini-ikäinen lapsi hymyili ja nauroi yhdessä vanhempiensa kanssa, kun he toisiaan auttaen leikkasivat pitsaa ja purilaisia. He halailivat ja katsoivat toisiaan iloisen ja onnellisen näköisinä ja pureksivat pikaruokaa. Puhelimensa he kaivoivat esiin vasta paljon myöhemmin.

Itse pyörittelin supreme-pitsan jälkeen suussani  kitalakeen tarttuvaa äitelää raakakakkua ja liian makeaan soijamaitoon tehtyä capuccinoa, jotka jostain syystä tilasin, kaiketi vain siitä ilosta, että maitokahvia ja jotain jälkiruokaa oli ylipäänsä saatavilla. Lopputuloksena oli melkein Suomen hintatasoa oleva lasku, mutta kerrankos sitä jne. Sitten pitikin jo kiirehtiä takaisin juna-asemalle odottamaan junan lähtöä.

Ei liene yllätys, että Pekingin asemalla oli todella, siis todella paljon ihmisiä. Laitureille ei päässyt suoraan, vaan massat kerättiin ensin lentokenttämäisille porteille, joilta myöhemmin avattiin pääsy laiturille. Viereisiltä raiteilta oli lähdössä kiiltäviä luotijunia, mutta meidän kaupunkiimme kulki vain tämä hidas, vienosti pissanhajuinen, ehkäpä jonkun neuvostojohtajan Kiinalle ystävyyden merkkinä lahjoittama kolme kilometriä pitkä junavanhus, jonka lähtö lauantainailtana vaikutti olevan myyty viimeistä paikkaa myöten täyteen. Joku pureskeli käyrää kurkkua, josta levisi raikas tuoksu. Joku toinen ajoi partaa sängyllään, mistä kuului rahiseva ääni.

Valot vaunuissa olivat himmeän vihertävät. Samanlainen kalmaisa, ilmeisesti edullinen, sävy on vastassa monessa paikassa täällä, samoin kuin oli muuten Balkanilla ja Kuubassakin. Vähän kymmenen jälkeen valot napsaistiin pois, ja täydessä pimeydessä loimottivat vain älylaitteiden näytöt. Minkäänlaisia lukulamppuja ei vaunun varustukseen kuulunut, ja pian ympärillä vallitsikin jo lähes täydellinen hiljaisuus. Kyyti oli ajoittaisia, taatusti herättäviä perkeleellisiä nykäyksiä lukuun ottamatta tasaista ja ”hard sleeper” -sänkykin aivan riittävän mukava nukkumiseen.

Keskeneräisessä huvipuistossa

Viime viikonloppuna talossamme oli 14 tunnin sähkökatko. Iloksemme se oli tiedossa jo etukäteen, ja R:n työnantaja jopa kustansi meille tämän kunniaksi hotelliyön. Huoneen yöpöydällä ei ollut raamattua vaan kaksi eriväristä pakettia kondomeja. Vessan ja makuuhuoneen erotti seinän kokoinen ikkuna, jonka estoisempi vieras saattoi kuitenkin peittää verholla. Aamiaisella kahvia edusti pitkulaisesta pussukasta tuleva pikakahvijauhe, johon oli sokeri ja maitojauhe jo kätevästi valmiiksi lisätty. Leivänpaahdin oli onnistuttu salakuljettamaan jostain aamiaishuoneeseen. 

Viikonlopun muita seikkailuja oli pyöräily läheisen tekolammen rantaan. Koko suuri puistoalue on osittain vielä työn alla, eikä tämäkään kansalaisten olohuone ole vielä karttoihin ehtinyt. On hiekkarantaa, lankuin päällystettyjä polkuja, monenlaisia kieltotauluja, vesilintuja, paljon ihmisiä ja tiheästi asennettuja kaiuttimia, joista säröisä musiikki täyttää koko valtavan alueen. Lisäksi osapuilleen joka toisella ohilkulkijalla raikasi vielä omakin musiikki puhelimessaan.

 

Sunnuntaina poljimme 12 kilometrin päähän lounaalle siihen toiseen, vielä testaamattomaan kasvisravintolaan. Meillä oli ravintolan kiinalainen nimi, mutta kirjoitusmerkkien vertailu ja löytäminen liikkeiden kylteistä on melkoisen konstikasta – tässäkään tapauksessa emme onnistuneet ilman ulkopuolisten apua. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista ruokalistaa eikä englannintaitoista henkilökuntaa, mutta sopivasti R tuntee paikan omistajan työnsä kautta, joten tilaaminen onnistui keskustelemalla puhelimessa hänen kanssaan. Alkupalaksi tarjottiin makea muffini ja salaattien jälkeen pöytään tuotiin jopa pitsaa. Eikä se ollut ollenkaan ”disgusting experience”, niin kuin kiinalaisesta pitsasta oli etukäteen varoiteltu. Todennäköisesti tämä lausunto koskikin eläinerittein kuorrutettua pitsaa, mikä toki on joka puolella maailmaa disgusting experience. Pienin vesiaihein somistetun harmonisen ravintolan tarjoilija katseli luppohetkinään tietokoneelta tappamispelivideota, ja itse paikan äänimaailma oli rakennettu yhden pariminuuttisen kappaleen varaan, joka ruokailumme aikana ehti toistua kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan.

Myöhemmin menimme puistoon, jonka nurkassa toimi myös pieni huvipuisto, mikä selvästä keskeneräisyydestään huolimatta oli jo täyttä häkää toiminnassa. Mutaisat kulkureitit olivat roskaa täynnä eikä puolet laitteista ollut (vielä? enää?) käytössä, mutta väkeä riitti. Yritimme mennä kierrokselle kauhujen taloon, mutta liian monimutkaisten lipputuotevaatimusten takia se jäi tekemättä. Huvipuiston ulkopuolella puisto kuhisi seniorikansalaisia sunnuntaita viettämässä: istuksimassa ja seisoksimassa, pelaamassa ja katsomassa toisten peliä, kuntoilulaitteita käyttämässä, livemusiikkia seuraamassa. Meidät tavoitti puhelimineen lapsi, joka halusi selfien kummankin kanssa. Tällä kertaa olimme hellämielisiä ja suostuimme, kun kerran lupakin elehtien kysyttiin. Yleisempi, jatkuvasti vastaan tuleva tapa on ”vaivihkaa” asettua eteemme ottamaan selfietä niin, että me, eksoottiset kummajaiset, olemme taustalla. Näissä tilanteissa emme jää poseeraamaan. 

Massasta erottumisen huomaa myös kaiken aikaa ulkona liikkuessaan jatkuvien ”hello”-huutojen (ja yleensä sitä seuraavan naurun hohotuksen) muodossa. Ainakin yksi pyöräilijä oli törmätä tolppaan joutuessaan kääntämään päänsä ympäri tuijottaakseen minua todella pitkään. Kauppojen ja ravintoloiden henkilökunta nauraa meille siekailematta, kun emme ymmärrä mitä he kiinaksi sanovat. Käännösohjelmat ovat suuri apu näissäkin tilanteissa, jos ja kun muu ei auta.

Tässä kelpaa pyöräillä, vaikkakaan 90 prosenttia muista käyttäjistä ei huomaa tai ei ole kiinnostunut noudattamaan tien pintaan maalattua erottelua.

Mitä täällä voi syödä?

Aamun Hesari kertoi Itä-Suomen yliopistossa tehdystä tutkimuksessa, jonka mukaan ”eläinproteiinin yhteys suurempaan sydämen vajaatoiminnan riskiin oli selvempi kuin kasviproteiinin.” Siitä vaan kuulkaa korvaamaan eläintuotteet kasvituotteilla! Suomessa se on naurettavan helppoa. Syrjäisessä kiinalaiskaupungissa sen sijaan saa miettiä vähän enemmän mitä ostaa ja syödä, etenkin kun tottunut Suomen yltäkylläiseen tarjontaan. Vegaani-käsitettä ei varsinaisesti tunneta, ja kasvissyönti liittyy aina jotenkin buddhalaisuuteen, jolloin sipuli ja valkosipulikin jätetään ruuasta pois. Maitotuotteita Kiinassa ei ruoassa juuri käytetä, mutta lihaa piilotetaan helposti pienen pieninä palasina ”mausteena” kasvisruokiinkin. 

Ravintolassakäynti

Satunnaisessa ravintolassa henkilökunta on tyypillisesti melko avutonta ja palveluhalutonta kasvisruokaa pyydettäessä, vastauksena on vain välitöntä pään pudistelua. Toisinaan mielikuvitusta löytyy silti sen verran, että kun itse katsoo kuvallisesta ruokalistasta vähiten lihaisan näköisen annoksen, ja ehdottaa siitä jätettävän liha pois tai peräti korvattavan tofulla, se onnistuu! Annokset ovat halpoja ja tolkuttoman isoja, usein tuplasti normaalin annoksen kokoisia. Onneksi loput saa aina mukaan. 

Täällä on myös ainakin yksi vegaaniravintola, ja toinenkin lihaton, molemmat valitettavasti kaupungin toisilla laidoilla. Ensin mainitussa kävimme viikko sitten. Pädillä selattavassa kuvallisessa ruokalistassa oli ruhtinaallinen määrä vaihtoehtoja, joista kokeilimme muutamaa, ja hyviä ja täyttäviä olivat. Oli ihanaa olla paikassa, missä pystyi tilaamaan mitä vaan ilman kalvavaa epävarmuutta. Myös palvelu oli erittäin ystävällistä. Vähän liioittelua tosin oli, että lähdettyämme meidät juostiin vielä kadulta kiinni, ja jättämämme tippi vaadittiin saada palauttaa kumarrusten kera.

 

Kaupassakäynti

Ravintolasyömisen arvaamattomuuden takia, ja myös sen, että olen päivät pääasiassa kotona, teen suurimman osan ruuasta itse. Se vaatii ruokakaupassa käymistä, mikä etenkin ensimmäisinä päivinä oli hieman jännittävä ja stressaava kokemus. 

Ensiksikin, miten löytää ruokakauppa? Tiedossani on muutama isompi ruokakauppa, mutta kun esimerkiksi eilen pyöräilin uuteen kaupunginosaan, ja ajattelin tekeväväni ruokaostokset samalla reissulla, jouduin palaamaan tyhin käsin, kun tajusin, etten löydä ruokakauppoja. Länsimaissa ruokakaupan jotenkin tunnistaa vieraassakin maassa, ja oppii muutamat ketjut nopeasti, mutta täällä en tiedä yhdenkään ketjun logoa enkä osaa lukea mitään ruoan myyntiin liittyviä vihjauksia, eikä edes iänikuisia, auringon kellastamia isoja hedelmäteippauksia ole ikkunoiden peittona missään. 

Tulen siis todennäköisesti pysymään sen yhden tietämäni lähimarketin kanta-asiakkaana. Sinne pyöräilee reilussa viidessä minuutissa. Itse myymälä on kahdessa kerroksessa, ja muistuttaa 80-lukuista Keravan Anttilaa. Yläkerrassa elintarvikkeet, alhaalla juomat, käyttötavarat ja kemikaalio. Liukuportaiden lasien väliin jäävään laariin on ripoteltu edesmenneen Anttilan tapaan sattumanvaraisia tuotteita, ja valaistuskin on kotoisan kalvakka. Meno ja meininki sen sijaan on pari pykälää vauhdikkaampaa, etenkin hedelmä- ja vihannesosastolla. Taustalla soi rytmikäs musiikki, ja henkilökunta valehtelematta huutaa kurkku suorana ilmoille päivän tarjouksia. Tänään TAJUTTOMAN hyviä kevätsipuleita! Säpinää on etenkin punnituspisteen ympäristössä asiakkaiden etuillessa surutta saadakseen hevi-tuotteensa punnitushenkilökunnan käsiin. Taitoa ja nopeutta vaatii myös, jos ei halua jokaista yksittäistä paprikaa ja inkivääriä pyöräytettävän omaan muovipussiinsa. Viimeisen viikon aikana olen kokenut jo useamman onnistumisen hetken, kun olen saanut punnitsijan tajuamaan, että haluan kaikki tuotteet samaan pussiin.

Henkilökuntaa on todella paljon, eikä mitään voi eikä tee mieli katsella rauhassa, kun huomaa heti vähintään kolmen myyjän tarkkailevan vieraan näköisen asiakkaan käyttäytymistä. Googlen livekamera-käännösohjelmaa tulee siitä huolimatta käytettyä tavaroiden syömäkelpoisuutta selvitellessä, vaikka käännöstulokset kiiltelevistä pusseista eivät ole erityisen hyviä.

Riisiosasto on kuin isojen koirien muonasäkkien loputon valikoima. Vaihtoehtoja on kymmenittäin, ja pienin pakkauskoko viisi kiloa. Tännekin riittää useampi myyjä taputtelemaan nyökytellen sitä säkkiä ja hintalappua minkä kohdalla sattuu kulkemaan.

Viiniosastolta olemme jo löytäneet suosikkimme, portugalilaisen gladiaattoriviinin, 69 juania. Ei siis mikään halpa herkku, mutta tyylikkäästä etiketistä pitää maksaa.

Aamupala

Kaurapuuroa ja pikakahvia. Hilloa puuroon on saatavilla vain pienissä purkeissa, ja ne ovat ilmeisesti lapsille tarkoitettuja supermakeita mansikka- tai mustikkahilloja. Minkäänlaisia kahvinvalmistuvälineitä emme ole nähneet missään, eikä kaupoissa muuta kuin pikakahvia myytäisikään, joten siihen on tyytyminen, kun sentään löytyi Nescafelle vaihtoehto. Kasvimaitovalikoimatkaan eivät hurraahuutoja ansaitse. Soijamaitoja on useampaa sorttia, mutta yhtä lukuunottamatta kaikkiin on lisätty lehmänmaitojauhetta, ja siinä ainoassa lehmättömässä on korvattu tämä puute samalla määrällä sokeria. Oatlyn Ikaffea on jo ikävä, niin kuin kunnollista kahviakin.

Pieniltä leipäosastoilta löytyy pullamaisen valkoista ja makeaa leipää. Suuressa osassa on myös maitoa, voita ja munia, mutta Walmartin pehmeän, valkoisen patongin lisäksi yksi paahtoleipämerkki löytyy ilman näitä. Kiinassa todennäköisesti valmistetaan konteittain leivänpaahtimia länsimaihin, mutta tänne niitä ei riitä myyntiin ensimmäistäkään. Siksi päädyimme ostamaan eräänlaisen mikron ja uunin välimuodon, jolla leivät paahtuvat rapeiksi kymmennessä minuutissa. Samalla aukeni mahdollisuus uuniruokien tekoon, sillä asunnon varusteluun kuuluu vain kaasuliesi.

Entä leivän päälle? Kasvijuustoista, -majoneeseista tai muista -tahnoista ja soosseista en tietysti uneksinutkaan, mutta pettymys oli, että edes kasvimargariinia ei kaupoista löydy. Vaihtoehdot ovat siis oliiviöljy, tahini ja maapähkinävoi, ja niiden päälle kurkkua, paprikaa ja tomaatteja (jotka kyllä ovat yleensä umpisurkeita) ja mausteita.

Hedelmiä on hyvin saatavilla ja ne ovat edullisia! Litsejä on nyt tarjolla runsain määrin ja minimangoista en ollut ennen kuullutkaan. Ne ovat söpöjä ja makeita, joskin maistuvat myös vähän pierulta, ovat ehkä altistuneet pienelle rikkihapposadekuurolle, mille lie.

 

Päivällinen

Tofu on pelastus. Sitä on saatavilla usein irtotavarana ja muutenkin melko kattavasti, mutta toisaalta myös niin monenlaisena, että saattaa erehtyä ostamaan esimerkiksi tupakanmakuista (ei siis mitään sellaista normaalia savunmakuista) tai muovin tuntuista ja makuista tofua. Muutaman erehdyksen jälkeen omaan makuun sopiviakin löytyy. 

Papuja myydään vain kuivattuna, ja niin koitti sekin päivä, että yli 20 vuotta lihansyönnin lopettamisen jälkeen jouduin papujen liotus- ja keittopuuhiin. Suomessa olen laiskana elänyt aina tölkkitavaralla. 

Linssejä ei meinannut aluksi löytyä, ennen kuin yhtenä päivän harhailin varjoisalla markkinakujalla, missä puhelimeensa uppoutuneella myyjällä oli monenlaisten ryynien ja jyvien lisäksi myös punaisia linssejä irtotavarana.

Sieniäkin on hyvin saatavilla. Minkäänlaisia eineksiä tietenkään ei, joten päivällinen on yleensä jotain edellämainituista proteiinilähteistä ja satunnaisia vihanneksia jonkinlaisessa sitruuna-soijakastike-riisiviinietikka-maapähkinävoi-inkiväärikastikkeessa riisin, nuudelien tai perunan kera. Kaalipohjaista salaattia tarjoillaan erityisen viitseliäinä päivänä, ja erityisissä erikoistapaukissa jälkiruuaksi saattaa olla hedelmäsalaattia. Tarkoitus on tehdä ruokaa annos, joka riittää illalliseksi ja seuraavan päivän lounaiksi, eli siis aika iso kaukalollinen.