Helsinki – Moskova – Kiova – Berliini – jne.

Talviset tunnelmat Tolstoin vaunujen välikössä.

Joulukuun lopun Moskova ei ole yhtä ihastuttava kuin elokuinen Moskova. Tolstoi-junan saavuttua aamuyhdeksältä Leningradin asemalle ostan metroasemalta kolmen päivän matkalipun ja suhautan metrolla ja ratikalla hostellille. Olen onnistunut löytämään oman huoneen kohtalaiset pisteet saaneesta ”mini hotellista” 15 eurolla yö. Se on Moskovassa edullinen hinta, ja sitä on mahdotonta olla huomaamatta itse paikastakaan, kun on lopulta onnistunut löytämään sen sisäpihan nurkasta. Respassa on melkein pimeää, tupakka haisee ja kaikki näyttää kähjäiseltä. Respahenkilö ei ilahdu tulostani, ärähtää ”No English! No room!” ja viittoilee kädellään lähtemään, mutta antaa kuitenkin jättää rinkan vessan oven viereen. 

Keskustassa on loskaista, vaikka pakkasta pitäisi olla kahdeksan astetta. Kadut ovat ruskean muhjun peitossa, suolaa kauhotaan kaikkialle ylettömästi, sen huomaa myös illalla kenkien muututtua epämääräisen valkoisiksi. Ilahduttavaa sen sijaan on, että kaikki paikat ovat normaalisti auki 24.12. ja seuraavina päivinä, ja jos kengässä on reikä pohjassa ja jalat alati märät, aikaa voi kuluttaa lämpimissä ravintoloissa. 

Eräässä kasvissyöttölässä vieruskaveri tilaa teetä ja kakunpalan, ja syötyään sen noin 15 sekunnissa tilaa kaksi erilaista kakkupalaa lisää. Pikapitseriassa leveän tiskin takana seisoo seitsemän jamppaa poikabändinomaisesti, ja englanninkieliestä menua kysyessäni vielä yksi lisäjampaa haetaan sivummalta. English menua ei kuulemma ole, mutta vegan pizza löytyy. Kysyn mitä siinä on, jolloin otetaan käännösohjelma apuun. Kohta saan nähdä puhelimen näytöltä tuoteselosteen: green vegan food. Yksi sellainen sitten kiitos!

Jokapäiväinen ohjelmani Moskovassa: matkustan raitiovaunulla johonkin ilmansuuntaan, ja seison leukojani väännellen jumissa kanssamatkustajien kanssa autojen tukkiessa kiskot. Suuri osa verkostosta vaikuttaa olevan sangen kurjassa tilassa. Suuri osa vaunuista on lyhyitä nysiä, koska hitauden ja epäluotettavuuden takia matkustajamäärät ovat pieniä. Vain yhdellä linjalla vastaan tulee pidempi kokonaan muusta liikenteestä eristetty reittiosuus. Niitä luultavasti, ja toivottavasti, on enemmänkin, ja myös upouusia vaunuja ja pysäkkejäkin löytyy, joten ehkä tilanne ei ole pelkästään lohduton.

Kiovaan!

Juna Kiovaan lähtee Moskovassa Kiovan-asemalta. Junan pääteasema on Chisinau, mitä juhlistavat myös ikkunoihin ripustetut MOLDOVA MOLDOVA -verhot. Jo asemalaiturilla on hämärää, vaunujen ulkokuori tumma ja kurainen, sisälläkin näyttää pimeältä. Ja sisällä tosiaan odottaa hämmästyttävä menneen ajan hämyisän salaperäisen tunnelma. Tällaiseksi Moskova–Chisinau-yöjunan varmaan voisi mitään asiasta tietämätön kuvitella, mutta todellakin, loppuvuodesta 2018 se on edelleen sellainen kuin kenties 30 vuotta sitten. 

Jostain syystä päällä on jo puolta tuntia ennen lähtöä, ennen iltakahdeksaa, yövalaitus, jossa hädin tuskin näkee eteensä. Vaunu on venäläinen platzkart, eli loossit ovat auki käytävälle, ja käytävän toisella puolella on vielä käytävän suuntaisesti ala- ja yläsängyt. Vaunu on täynnä, vastapäätä istuva vanhus nakkaa vuodevaatteeni alasängylleni, joka vielä tässä vaiheessa on myös yläsänkyläisen istumapaikka. Junan lähtiessä liikkeelle lisää valoja syttyy.

Jo pitkään liikkumattomana maannut vanhus alkaa puolenyön aikaan kuiskia jonkinlaista monologia, ehkä rukousta, ehkä unissaan, ehkä ei. Pian sen jälkeen juna pysähtyy ensimmäisen kerran, Sukhinitšissä, noin puolimatkassa Ukrainan rajalle. Käytävän toisen puolen yläsänky on tyhjä, ja sille nostetaan kaksi jättimäistä pahvilaatikkoa. Niiden sisältö ei vaikuta ainakaan vähempää epäilyttävältä sen jälkeen, kun toinen laatikon nostaneista hepuista kehottaa minua vetämään verhot loossimme ikkunan eteen. Raja-asemalla tullihenkilökunta kyselee laatikoista, mutta junaisäntä on saatu ilmeisesti mukaan juoneen, hän nimittäin kiiruhtaa selittämään arvatenkin niiden vähäpätöisestä sisällöstä kättään heilauttaen, ja saa tarkatajan siirtymään eteenpäin. Laatikon omistajan naama kääntyy virneeseen.

Aamuvarhaisella junan saapuessa Kiovan päärautatieasemalle vasempaan jalkaan laittamani kenkä on edelleen märkä. Sieppaan liinavaatteiden suojapussin mukaani, ja aseman odotushallissa yritän löytää suojaisan paikan, jossa hivuttaa se kengän ja sukan väliin. Sellaista ei varsinaisesti löydy, mutta ketään ei vaikuta laitapuolen kulkijan puuhilta näyttävä operaatio kiinnostavan, joten jatkan iloisena matkaa kohti asemahallia, ja päätän luovuttaa – ostaa uudet kengät jo Kiovasta, jo tänään. Yritys sinnitellä Berliinin eettisemmille kenkäaitoille epäonnistui.

Suurin summa, minkä aseman pankkiautomaatista saa kerralla nostettua, on 240 hryvniaa, eli vajaat 8 euroa. Se on riittävästi kouralliseen muovisia, vihreitä metropoletteja, vaikka niiden hinta on kaksinkertaistunut viime vuonna, ja on nyt noin 26 senttiä. Junat ovat meluisia ja tupaten täysiä. Osasyynä voi olla Kiovassakin alennustilaan päästetty raitiotiesysteemi, joka tukehtuu autojen sekaan.

Moskovan karuhkon hostellin jälkeen Kiovassa odottaa ystävällinen, siisti, kaunis ja peräti yksilöllinen palvelu – olen vuoden viimeinen asiakas, ja lähdettyäni paikka menee viipymättä talvilomalle. Asiakaspalvellessaan tauottomasti hyräilevä omistaja keittelee minulle kunnon kahvit ja antaa tarkan kuvauksen mielestään hyvästä ensimmäisen päivän reitistä Kiovassa, ja varmuuden vuoksi toistaa oleelliset kohdat pariin kertaan. Joudun ainakin alun osalta noudattamaan sitä, koska minulla on tunne, että hän tarkkailee ikkunasta, osaanko lähteä oikeaan suuntaan. Vasta sisäpihalta päästyäni kehtaan kääntyä päinvastaiseen suuntaan.

Kiova tuntuu Moskovan jälkeen pieneltä ja rauhaisalta, vaikka on täälläkin 2,8 miljoonaa asukasta. Autokaistojen määrä ei silti ole yhtä hillitön, vaikka jalankulkijavihamielinen katusuunnittelu elää täälläkin vielä vahvana: kävelijät saavat alitella risteyksiä portaita pitkin alinomaa, jotta autojen kulku olisi sujuvampaa. Lisäksi kävelijöiden tasapainoilu muhkuraisilla jääradoilla on jotain ennennäkemätöntä.

Vegaaninen Kolo-kahvila lopetti toimintansa viime syksynä Kalliossa, mutta onkin näköjään sittemmin muuttanut Kiovaan. Erityisen aamiaistyyppisiä asioita listalla ei ole, mutta tuntien kuluessa ehdin nauttia mustaa kahvia sellerisalaatin kanssa, barbeque-makkararullan ja sähköjen mentyä vielä (liian etikkaista) suklaakakkua ja kahvia. Jotenkin tietämättömästi ja onnellisesti kahvikone toimii kaikesta huolimatta, ja kynttilän valossa kahvin valmistaminen onnistuu asianmukaisesti. Musiikki jatkuu kahvilatyöntekijän kännykästä, vaikka ehkä parempi olisi, ettei jatkuisi. Sekä Moskovassa että Kiovassa ravintoloissa tutuksi ovat tulleet juuri ja juuri muutaman biisin pituiset soittolistat. Voimasoittoon päässeet laulut tulevat hyvin tutuiksi tunnin parin aikana.

Varsovaan – melkein!

Toisen päivän iltana olen hyvissä ajoin rautatieasemalla. Asemarakennuksen ja ykköslaiturin välisen sivuoven tuulikaapissa istuu nurkkaan selkä suorana nojaten sammuneen tai kuolleen näköinen hahmo, jonka siivoja ja kaikki muutkin ohittavat nopeasti. Junan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, mutta se on jo laiturilla, ja vaunuisännän katsottua lippuni askellan ehjissä kengissäni hyttiin. Siellä vastassa on vihaisen oloinen vanhus, joka huokailee ja heiluttelee käsiään. Yritän rauhallisesti näyttää hänelle lippuani, että tässä hytissä on myös minun paikkani, mutta hän ei suostu vilkaisemaankaan. Kohta paikalle tulee hänen kaksi nuorempaa matkaseuralaistaan, ja näyttää todellakin, että hyttiin on nyt tulossa yksi ylimääräinen henkilö. Pian junaisäntäkin on jo haettu ihmettelemään tilannetta, ja lippuani tarkemmin katsottuaan hän osoittaa, että siinä on itse asiassa kuukauden takainen päivämäärä. No saakeli! Kuulemma ainoatakaan paikkaa ei junassa ole vapaana, eli uuden lipun ostaminenkaan ei auttaisi. Ja tämä on se lippu, joka minulle lähetettiin peräti postitse, ja jota olen heilutellut käsissäni ja jopa valokuvannut edelliseen postaukseen. Ja koko ajan siinä on lukenut 28.11., eikä 28.12. Mitä opin: katso lippuja ostaessa päivämäärät vähän tarkemmin, jooko.

Hieman häkeltyneenä poistun junasta ja laiturilta. Seuraava juna lähtee samaan aikaan huomenna, ja siinä on tilaa. Miinukset: yksi käyttämättä jäänyt junalippu, yksi käyttämättä jäänyt hotelliyö Berliinissä, sekä yksi ylimääräinen junalippu ja yksi ylimääräinen hotelliyö Kiovassa. Plussat: ylimääräinen vuorokausi Kiovassa, sekä odottamattoman käänteen tuoma yllätys. Menen vakiovegaaniravintolaani ja tilaan pepperoni-tillipitsan ja alan etsiä yöpaikkaa. Kiva hostellini on talvilomalla, ja kaikki muutkin kivalta vaikuttavat paikat ovat kiinni tai täynnä, joten päädyn lopulta vain johonkin mahdollisimman lähellä olevaan. Se onkin tässä tapauksessa ummehtuneen 70-lukuinen tornihotelli, jonka huoneessa kaikki näyttää ja haisee beessiltä. On kuvaputkitelevisio, lankapuhelin ja kelloradio. Vaaleissa kohokuviotapeteissa on hailakoita punaisia jälkiä siellä täällä, kenties veriroiskeita on kuurattu. Respan antaman ”nauti desi viiniä ilmaiseksi jossain viihtyisistä baareitamme” -kortin innoittamana käyn kurkistamassa alakerran baariin, mutta päätän nopesti mennä ennemmin saksalaiseen supermarkettiin ostamaan litran banaaniesanssin makuista soijamaitoa.

Varsovaan ja Berliiniin!

Seuraavana iltana samassa paikassa samaan aikaan junamatkani Varsovaan alkaa onnistuneesti. Kolmen hengen hytissä me kolme matkustajaa istumme alasängyllä, kunnes puoli kymmenen jälkeen kaikki siirtyvät sänkyihinsä, jotka ovat niin matalia, ettei niissä pysty edes juomaan pullosta. Peilikaapin sisällä olevaa valoa ei pysty sammuttamaan – näin todistaa yöllä haritoitaan kohautellen myös junaisäntä –, ja kaapin ovea ei myöskään pysty sulkemaan kunnolla. Se räpsyy auki ja kiinni koko yön. Tosin suuren osan yöstä juna on pysähdyksissä. Ukrainan ja Puolan väliset rajatoimet nimittäin kaipaisivat virtaviivaistamista. Tapahtumat alkavat noin aamukolmelta ja päättyvät seitsemältä. Jos hetkeksi ehtii nukahtaa, kohta tulee joku kysymään jotain, osoittamaan taskulampulla silmiin tai raottelemaan laukkujen vetoketjuja.

Seuraavana aamuna Varsovassa on aikaa myöhäiselle aamiaiselle / aikaiselle lounaalle. Vähän ennen yhtä lähtee reilun kuusi tuntia kestävä Berliinin-juna. Paitsi että tällä kerralla juna hajoaa vajaa tunti ennen Berliiniä. Se hinkuttaa pitkän aikaa edes takaisin, kunnes tilanne kai todetaan toivottomaksi ja matkustajat ajetaan ulos pienelle seisakkeelle pimeyden keskellä. ICE peruuttaa pois, ja seutujuna tulee ihan pian, itse asiassa parikymmentä minuuttia myöhässä sekin. Lippusekoiluni takia vuorokaudella lyhentynyt Berliini-visiitti kutistuu hetki hetkeltä. Lopulta aikaa jää käydä syömässä, mennä nukkumaan ja lähteä puolenpäivän jälkeen jälkeen pois. Mutta se onkin hyvä, koska on uudenvuodenaatto, ja silloin voi Neuköllnissä saada pommin päälleen, koska niin meinasi käydä jo aatonaattona.

Jännitystä Hampurista Kööpenhaminaan

Saksalaisessa pikkukylässä ja Hannoverissa vietettyjen päivien jälkeen alkaa kotimatka. Yhteydet Hampurista Kööpenhaminaan ovat tällä hetkellä niin surkeat, että jatkoyhteyksistä myöhämistisriskin mimimoimiseksi olin valinnut 4.37 Hampurista lähtevän yhteyden Kööpenhaminaan. Se on umpihölmö kolmen vaihdon yhteys, jossa on neljän minuutin vaihtoja. Periaatteessa nämä ovat viereiseltä laiturilta ja niiden ikään kuin taataan toimivan, mutta tuollaisten pätkien matkustaminen on yhtä piinaa. Koko matkan voi jännittää, ollaanko jo jäämässä ratkaiseva minuutti aikataulusta. Yleensä en ole tuollaisia yhteyksiä käyttänyt, nyt ajattelin yrittää. Ja pieleenhän se menee. 

Jo ensimmäinen juna jämähtää viideksi minuutiksi paikalliseen Linnunlauluun juuri ennen vaihtoasemaani Neumünsteriä, ja vääntelen jo käsiäni epätoivoisena junan portaikossa. Mutta myöhässäpä on myös vaihtojuna, joten ehdin siihen. Sitten taas jännitän melkein koko 66 minuutin matkan Flensburgiin, olisiko sielläkin juna myöhässä tai odottaisiko se tätä junaa. Junan asemesta Flensburgissa odottaa laiturinäytössä saksankielinen tiedote, josta ymmärän sen verran, että juna korvataan bussilla. Ja aseman edustalta Tanskan rautatieyhtiön bussi löytyy.

Saksan ja Tanskan välillä on edelleen ilmeisesti ”väliaikainen” rajatarkastus. Tämä on kuitenkin eri tyyppinen operaatio kuin nelituntinen toimitus Ukrainan ja Puolan välillä. Kaksi hymyilevää henkilöä nousee bussiin, he katsovat henkilökortit ja poistuvat tervehtien kuin tanskalaisen laatusarjan henkilöhahmot, koko hommassa menee minuutti.

Junan, jota bussi korvaa, oli tarkoitus mennä Tanskan Fredericiaan, jossa olisi ollut vielä vaihto Kööpenhaminan-junaan. Mutta bussikuski avaa mikrofonin ja paljastaa meille yllätyksen. Hänen täytyy palata pian Flensburgiin hakemaan seuraavia matkustajia, joten emme pääsekään Fredericiaan, vaan paikkaan nimeltä Tinglev. ”So we are going to Tinglev, a new experience for you”, kuljettaja maalailee. Ja eipä tämä Tinglev mikä tahansa paikka olekaan, sieltä menee suora juna Kööpenhaminaan, eikä meidän tarvitse enää tehdä vaihtoa Fredericiassa. Hurraa! Toki, kuten aina näissä tilanteissa, maksetut paikkavaraukset ovat mennyttä, mutta tuurilla istahdan Tinglevissä paikalle, jolla saan istua Kööpenhaminaan asti.

Kööpenhaminaan saavun tunnin suunnitelmaa myöhemmin, mutta neljän tunnin puskuri ottaa tämän pehmeästi vastaan, ja lounastauon pituus on nyt pelkästään kohtuullisempi. Kööpenhaminan aseman seudun vegaanitarjonta on edelleen häkellyttävän surkea. Tivolin ravintolamaailmasta löytyy tanskalaistyyppiseen hintaansa nähden valju thai-kulho, mutta aseman kaupoista ei meinaa löytyä matkalle mukaan mitään, iänikuisia falafelsalaatteja lukuunottamatta.

Ehkä loppiaisviikonlopun takia Kööpenhamina–Tukholma-juna on turvoksissa ja eloisan äänekäs, mutta kulkee sulavasti ja ajallaan. Tukholmassakaan aseman lähistön pikaiset illallistarjoukset eivät päätä huimaa, joten suuntaan suosiolla hampurilaiselle. Sen jälkeen Luulajan-yöjunan lähtöä odottamaan, mitä odottaa myös koko laiturillinen ruotsalaisia hiihtovarusteet mukaan pakattuina.

Pohjoiskoukkaus kotiin

Seuraavana aamuna olen niin lähellä Torniota, kuin junalla toistaiseksi pääsee. Luulaja–Haaparanta-välillä on kiskot, ilmeisesti vasta kunnostetutkin, ja niitä käyttää tavaraliikenne. Joitain vuosia sitten matkustajaliikenteen käynnistämisestä kirjoiteltiin, mutta mitään ei vaikuta tapahtuneen. Tuskinpa tuon välin matkustajavirrat junaa toisaalta tällä hetkellä perutelisivat, ainakaan bussimatkustajien määrästä päätellen. Toki juna voisi houkutella enemmän matkustajia, mutta ei ehkä riittävästi. 

Ilta jo Luulajassa hämärtää, kun bussi 12.30 lähtee Haaparantaan. Matka lumisten maisemien halki kestää 2,5 tuntia, ja klo 15/16 Haaparanta–Tornion yhteisessä matkakeskuksessa on hiljaista. Kahvila on kiinni ja ainoat ihmiset bussista poistujien lisäksi tulevat juttelemaan minulle, ja tungettelevia kysymyksiä hetken ihmeteltyäni käsitän heidät ruotsalaisiksi rajaviranomaisiksi. Mistä olet tulossa? Entä ennen sitä? Ja ennen sitä? Ennen sitä? Oletko siis saksalainen? Koira ei haista rinkassani mitään arveluttavaa, ja minut päästetään menemään. 

Kemin-bussin lähtöön on reilu tunti, ja uhkarohkeasti aion yrittää ehtiä syödä ennen sitä. HappyCow:n mukaan Umpitunneli-nimisestä paikasta saa monenlaista vegaanista pureksittavaa. Kuulostaa arveluttavalta, mutta vaihtoehtoja ei toisaalta pahemmin ole, ja sitten taas, siistiä että Torniosta löytyy jotain muuta kuin Rosso tai Chico’s. Pitsa osoittautuu aivan kelvolliseksi, ja palvelukin on nopeaa ja ystävällistä. Kemin asemahallissa aika on pysähtynyt, penkeillä valuu ulkovaatteissa hautuvia junanodottajia. Makuuvaunu on mallia vintage orannseine muovilavuuarikaappeineen. 

Helsingissä olen perillä vajaan vuorokauden myöhemmin kuin olisin laivaa käyttäen ollut. Ei paha ollenkaan!

Mainokset

Trans-Siperia 3: Irkutskin puutalot ja pannukakut

Irkutskissa kuulemma kaikki majapaikat järjestävät kyytejä Baikaljärven Olkhon-saarelle ja takaisin. Niin myös omamme, joka oli tämän matkan ensimmäinen ”hey guys, wanna grab a beer?” -tyyppinen reppureissaajahostellimme. Dormin sijaan nukuimme kuitenkin omassa huoneessa. Yleiset tilat olivat huippusiistit, sillä hostelli oli muuttanut uusiin tiloihin aivan äskettäin – seikka joka selvisi meille vaellettuamme kolme varttia rinkkoinemme vanhaan osoitteeseen vähän ennen puoltayötä. Respajampan ylimieliseen käytökseen ei tullut kolhua, vaikka hän joutui pyytämään passimme skannattavaksi kolmeen otteeseen, koska ei osannut käyttää skanneria. Sen sijaan hänestä välittyi vaikutelma, että sekin johtui meidän hölmöydestämme. Siitä huolimatta ostimme häneltä kuusi tuntia kestävän minibussikyydin majataloomme Olkhonille.

Kaupunkiin on hiljattain avattu freesi ja viihtyisä vegaaninen ravintola, Fitoterapia. Se on myös ainoa laatuaan, joten kävimme siellä vuorokauden aikana kolmesti. Onneksi ruokakin oli hyvää, ja erillinen aamiaislista sai meidät melkein kyynelöimään onnesta: tofukokkelia, pannukakkuja, granolaa sitruskonfetilla, puuroja tuoreilla marjoilla ja hedelmillä, smoothieita – ja kasvimaitoa kahviin! Olkhonista paluun jälkeen teimme vielä neljännenkin käynnin, ja näin toivottavasti annoimme panoksen, joka auttaa paikkaa pysymään pystyssä ainakin kuukauden. Sijainti on hieman syrjäinen hiljaisella sivukadulla, mutta ehkä kiinnostuneet löytävät paikalle.

Irkutskin keskustassa on säilynyt hämmästyttävä määrä kaksikerroksisia puisia taloja, joiden  yleisin väri on tummanruskea ja ikkunaluukkujen turkoosi-valkoinen. Ikävä kyllä ylivoimaisesti suurin osa taloista näyttää päässeen niin huonoon kuntoon, ettei niitä voi enää mikään pelastaa. Talojen kaikki osat ovat eri suuntiin vinossa, puu lahonnut ja maali rapissut. Keskustan yleisilme tullee muuttumaan seuraavan vuosikymmenen aikana rajusti, jos ja kun talot luhistuvat omia aikojaan tai ne puretaan tehokkaamman rakentamisen tieltä. Mitä tulee tilalle? Kaupungissa nähtävillä oleva uudempi arkkitehtuuri ei nostata kovia odotuksia, enemmänkin kauhunväreitä, mutta ehkä tulevissa arkkitehtisukupolvissa, päättäjissä ja rahoittajissa on toivoa, josta vielä ei osaa uneksiakaan.

Trans-Siperia 2: Ulan-Udessa valvovan katseen alla

Aikainen herätys Burjatian tasavallassa Venäjällä. Juna lipui pääkaupunki Ulan-Uden asemalaiturille puoli kuudelta, ja heti kun pyykit oli saatu pyörimään ja rekisteröityminen Venäjälle hoidettua menimme takaisin nukkumaan. Kun yhdeltätoista olimme valmiit lähtemään aamiaiselle, kaatosade oli jo alkanut. Sadevarustuksemme oli olematonta, mutta respan tiskiin nojaillut rouva antoi meille sateenvarjonsa katsottuaan meitä hetken oviaukossa neuvottomina seisomassa. Ele lämmitti, vaikkei yhdestä sateensuojasta mitään iloa siinä säässä ollutkaan. Täälläkin kadut olivat syvien vesimassojen peitossa, ja jalat kastuivat läpimäriksi ensimmäisessä kadunylityksessä.

Jos Mongolia tuntui Kiinan jälkeen häikäisevän länsimaiselta, niin Venäjällä tuntuu siltä kuin jo melkein kotona olisi. Ulan-Udessa menimme heittämällä paikallisista, pusikosta tullut mummokin kysyi meiltä tietä tai jotain muuta. Ravintolatarjonta oli kasvisnäkökulmasta hyvin onneton, mutta pieni ja edullinen vegaanituotteita myyvä kauppa löytyi, josta hankimme junaeväitä ja aamiaiskamppeet seuraavaksi aamuksi. Sen aamuiseen ravintolaan emme aikoneet mennä uudestaan, vaikka raa’alla veteen tehdyllä riisipuurolla ja pasta-annoksella toki saikin mahan täyteen.

Aamiaisen jälkeen vedenpaisumuksen yhä jatkuessa menimme kiertoajelulle raitiovaunulla. Pienten selvittelyjen jälkeen selvisi, että liput ostetaan vaunussa rahastajalta, ja hinta on 15 ruplaa, eli 20 eurosenttiä. Ajan patinoimassa vaunussa oli väljää ja kuivaa, vettä ei tullut sisään mistään raosta, mutta ikkunat olivat niin huurussa, että ulos nähdäkseen niitä piti pyyhkiä parin minuutin välein, kuljettajankin. 

Ulan-Udessa on viisi ratikkalinjaa. Vaikka vaunut ovat vanhoja, ne pääsevät kiitämään vauhdikkaasti omilla väylillään suurimmalla osalla linjastoa. Monissa kaupungeissa raitiovaunut on kuristettu samaan tilaan henkilöautojen kanssa, minkä seurauksena ne muuttuvat toivottoman hitaiksi, eikä niitä käytä enää kuin asunnottomat nukkumiseen, ja sitten ne voidaankin lopettaa, kuten on Pietarin keskustassakin tehty.

Illalla kävimme kammottavasti valaistussa kellarissa syömässä kaikkien aikojen ankeimmat salaatit. Paljon paremmat eivät olleet sen jälkeiset drinkit ruman hotellin pyörivässä tornibaarissa, josta tarjoilija aluksi yritti hätistää meidät pois, koska kaikki pöydät oli varattu, mutta hänen hämmästyksekseen menimme autiolle terassille, jossa sateen jäljiltä oli märkää ja koleaa, mutta maisemat kaupungin taustalla häämöttävine vuorineen näyttävät. Tarjoilija tuli hetken kuluttua pyyhkimään vettä pöydältä ja toi vieläpä lämmöksemme sähkönsiniset loimet, joiden alla hytkyen aistimme pääkaupungin lauantai-iltaa diskobiitin tahdissa.

Kaupungin päänähtävyys on keskusaukiota valvova suunnattoman suuri Leninin pää. Siitä lähtevällä kadulla on jopa pieni kävelykatuosuus, jolle on asennettu pienimuotoisia kukkaistutuksia, suihkulähteitä ja patsaita. Joenrantaa ei ole hyödynnetty mitenkään. Keskustan laidalla on muutama kortteli vanhoja viehättäviä puutaloja, joista useimmat ovat romahtamassa minä hetkenä hyvänsä. 

Vajaa puolitoista vuorokautta on hyvä aika Ulan-Udessa. Iltapäivällä nousimme Irkutskin-junaan, jossa meillä oli ensimmäiset karjavaunupaikkamme. Ensi kokemus avovaunussa oli miellyttävä ja viihtyisä, monenlaisia venäläisiä kyydissä, ilmastointikin toimi yli odotusten. Tuntien ajan saattoi vain katsoa ikkunasta ulos radan kulkiessa Baikal-järven etelärantaa viistäen. Emme kuitenkaan päässeet kokemaan siellä nukkumista, sillä Irkutskiin saavuttiin jo vähän iltayhdentoista jälkeen.