Trans-Siperia 3: Irkutskin puutalot ja pannukakut

Irkutskissa kuulemma kaikki majapaikat järjestävät kyytejä Baikaljärven Olkhon-saarelle ja takaisin. Niin myös omamme, joka oli tämän matkan ensimmäinen ”hey guys, wanna grab a beer?” -tyyppinen reppureissaajahostellimme. Dormin sijaan nukuimme kuitenkin omassa huoneessa. Yleiset tilat olivat huippusiistit, sillä hostelli oli muuttanut uusiin tiloihin aivan äskettäin – seikka joka selvisi meille vaellettuamme kolme varttia rinkkoinemme vanhaan osoitteeseen vähän ennen puoltayötä. Respajampan ylimieliseen käytökseen ei tullut kolhua, vaikka hän joutui pyytämään passimme skannattavaksi kolmeen otteeseen, koska ei osannut käyttää skanneria. Sen sijaan hänestä välittyi vaikutelma, että sekin johtui meidän hölmöydestämme. Siitä huolimatta ostimme häneltä kuusi tuntia kestävän minibussikyydin majataloomme Olkhonille.

Kaupunkiin on hiljattain avattu freesi ja viihtyisä vegaaninen ravintola, Fitoterapia. Se on myös ainoa laatuaan, joten kävimme siellä vuorokauden aikana kolmesti. Onneksi ruokakin oli hyvää, ja erillinen aamiaislista sai meidät melkein kyynelöimään onnesta: tofukokkelia, pannukakkuja, granolaa sitruskonfetilla, puuroja tuoreilla marjoilla ja hedelmillä, smoothieita – ja kasvimaitoa kahviin! Olkhonista paluun jälkeen teimme vielä neljännenkin käynnin, ja näin toivottavasti annoimme panoksen, joka auttaa paikkaa pysymään pystyssä ainakin kuukauden. Sijainti on hieman syrjäinen hiljaisella sivukadulla, mutta ehkä kiinnostuneet löytävät paikalle.

Irkutskin keskustassa on säilynyt hämmästyttävä määrä kaksikerroksisia puisia taloja, joiden  yleisin väri on tummanruskea ja ikkunaluukkujen turkoosi-valkoinen. Ikävä kyllä ylivoimaisesti suurin osa taloista näyttää päässeen niin huonoon kuntoon, ettei niitä voi enää mikään pelastaa. Talojen kaikki osat ovat eri suuntiin vinossa, puu lahonnut ja maali rapissut. Keskustan yleisilme tullee muuttumaan seuraavan vuosikymmenen aikana rajusti, jos ja kun talot luhistuvat omia aikojaan tai ne puretaan tehokkaamman rakentamisen tieltä. Mitä tulee tilalle? Kaupungissa nähtävillä oleva uudempi arkkitehtuuri ei nostata kovia odotuksia, enemmänkin kauhunväreitä, mutta ehkä tulevissa arkkitehtisukupolvissa, päättäjissä ja rahoittajissa on toivoa, josta vielä ei osaa uneksiakaan.

Mainokset

Trans-Siperia 2: Ulan-Udessa valvovan katseen alla

Aikainen herätys Burjatian tasavallassa Venäjällä. Juna lipui pääkaupunki Ulan-Uden asemalaiturille puoli kuudelta, ja heti kun pyykit oli saatu pyörimään ja rekisteröityminen Venäjälle hoidettua menimme takaisin nukkumaan. Kun yhdeltätoista olimme valmiit lähtemään aamiaiselle, kaatosade oli jo alkanut. Sadevarustuksemme oli olematonta, mutta respan tiskiin nojaillut rouva antoi meille sateenvarjonsa katsottuaan meitä hetken oviaukossa neuvottomina seisomassa. Ele lämmitti, vaikkei yhdestä sateensuojasta mitään iloa siinä säässä ollutkaan. Täälläkin kadut olivat syvien vesimassojen peitossa, ja jalat kastuivat läpimäriksi ensimmäisessä kadunylityksessä.

Jos Mongolia tuntui Kiinan jälkeen häikäisevän länsimaiselta, niin Venäjällä tuntuu siltä kuin jo melkein kotona olisi. Ulan-Udessa menimme heittämällä paikallisista, pusikosta tullut mummokin kysyi meiltä tietä tai jotain muuta. Ravintolatarjonta oli kasvisnäkökulmasta hyvin onneton, mutta pieni ja edullinen vegaanituotteita myyvä kauppa löytyi, josta hankimme junaeväitä ja aamiaiskamppeet seuraavaksi aamuksi. Sen aamuiseen ravintolaan emme aikoneet mennä uudestaan, vaikka raa’alla veteen tehdyllä riisipuurolla ja pasta-annoksella toki saikin mahan täyteen.

Aamiaisen jälkeen vedenpaisumuksen yhä jatkuessa menimme kiertoajelulle raitiovaunulla. Pienten selvittelyjen jälkeen selvisi, että liput ostetaan vaunussa rahastajalta, ja hinta on 15 ruplaa, eli 20 eurosenttiä. Ajan patinoimassa vaunussa oli väljää ja kuivaa, vettä ei tullut sisään mistään raosta, mutta ikkunat olivat niin huurussa, että ulos nähdäkseen niitä piti pyyhkiä parin minuutin välein, kuljettajankin. 

Ulan-Udessa on viisi ratikkalinjaa. Vaikka vaunut ovat vanhoja, ne pääsevät kiitämään vauhdikkaasti omilla väylillään suurimmalla osalla linjastoa. Monissa kaupungeissa raitiovaunut on kuristettu samaan tilaan henkilöautojen kanssa, minkä seurauksena ne muuttuvat toivottoman hitaiksi, eikä niitä käytä enää kuin asunnottomat nukkumiseen, ja sitten ne voidaankin lopettaa, kuten on Pietarin keskustassakin tehty.

Illalla kävimme kammottavasti valaistussa kellarissa syömässä kaikkien aikojen ankeimmat salaatit. Paljon paremmat eivät olleet sen jälkeiset drinkit ruman hotellin pyörivässä tornibaarissa, josta tarjoilija aluksi yritti hätistää meidät pois, koska kaikki pöydät oli varattu, mutta hänen hämmästyksekseen menimme autiolle terassille, jossa sateen jäljiltä oli märkää ja koleaa, mutta maisemat kaupungin taustalla häämöttävine vuorineen näyttävät. Tarjoilija tuli hetken kuluttua pyyhkimään vettä pöydältä ja toi vieläpä lämmöksemme sähkönsiniset loimet, joiden alla hytkyen aistimme pääkaupungin lauantai-iltaa diskobiitin tahdissa.

Kaupungin päänähtävyys on keskusaukiota valvova suunnattoman suuri Leninin pää. Siitä lähtevällä kadulla on jopa pieni kävelykatuosuus, jolle on asennettu pienimuotoisia kukkaistutuksia, suihkulähteitä ja patsaita. Joenrantaa ei ole hyödynnetty mitenkään. Keskustan laidalla on muutama kortteli vanhoja viehättäviä puutaloja, joista useimmat ovat romahtamassa minä hetkenä hyvänsä. 

Vajaa puolitoista vuorokautta on hyvä aika Ulan-Udessa. Iltapäivällä nousimme Irkutskin-junaan, jossa meillä oli ensimmäiset karjavaunupaikkamme. Ensi kokemus avovaunussa oli miellyttävä ja viihtyisä, monenlaisia venäläisiä kyydissä, ilmastointikin toimi yli odotusten. Tuntien ajan saattoi vain katsoa ikkunasta ulos radan kulkiessa Baikal-järven etelärantaa viistäen. Emme kuitenkaan päässeet kokemaan siellä nukkumista, sillä Irkutskiin saavuttiin jo vähän iltayhdentoista jälkeen.