Trans-Siperia 2: Ulan-Udessa valvovan katseen alla

Aikainen herätys Burjatian tasavallassa Venäjällä. Juna lipui pääkaupunki Ulan-Uden asemalaiturille puoli kuudelta, ja heti kun pyykit oli saatu pyörimään ja rekisteröityminen Venäjälle hoidettua menimme takaisin nukkumaan. Kun yhdeltätoista olimme valmiit lähtemään aamiaiselle, kaatosade oli jo alkanut. Sadevarustuksemme oli olematonta, mutta respan tiskiin nojaillut rouva antoi meille sateenvarjonsa katsottuaan meitä hetken oviaukossa neuvottomina seisomassa. Ele lämmitti, vaikkei yhdestä sateensuojasta mitään iloa siinä säässä ollutkaan. Täälläkin kadut olivat syvien vesimassojen peitossa, ja jalat kastuivat läpimäriksi ensimmäisessä kadunylityksessä.

Jos Mongolia tuntui Kiinan jälkeen häikäisevän länsimaiselta, niin Venäjällä tuntuu siltä kuin jo melkein kotona olisi. Ulan-Udessa menimme heittämällä paikallisista, pusikosta tullut mummokin kysyi meiltä tietä tai jotain muuta. Ravintolatarjonta oli kasvisnäkökulmasta hyvin onneton, mutta pieni ja edullinen vegaanituotteita myyvä kauppa löytyi, josta hankimme junaeväitä ja aamiaiskamppeet seuraavaksi aamuksi. Sen aamuiseen ravintolaan emme aikoneet mennä uudestaan, vaikka raa’alla veteen tehdyllä riisipuurolla ja pasta-annoksella toki saikin mahan täyteen.

Aamiaisen jälkeen vedenpaisumuksen yhä jatkuessa menimme kiertoajelulle raitiovaunulla. Pienten selvittelyjen jälkeen selvisi, että liput ostetaan vaunussa rahastajalta, ja hinta on 15 ruplaa, eli 20 eurosenttiä. Ajan patinoimassa vaunussa oli väljää ja kuivaa, vettä ei tullut sisään mistään raosta, mutta ikkunat olivat niin huurussa, että ulos nähdäkseen niitä piti pyyhkiä parin minuutin välein, kuljettajankin. 

Ulan-Udessa on viisi ratikkalinjaa. Vaikka vaunut ovat vanhoja, ne pääsevät kiitämään vauhdikkaasti omilla väylillään suurimmalla osalla linjastoa. Monissa kaupungeissa raitiovaunut on kuristettu samaan tilaan henkilöautojen kanssa, minkä seurauksena ne muuttuvat toivottoman hitaiksi, eikä niitä käytä enää kuin asunnottomat nukkumiseen, ja sitten ne voidaankin lopettaa, kuten on Pietarin keskustassakin tehty.

Illalla kävimme kammottavasti valaistussa kellarissa syömässä kaikkien aikojen ankeimmat salaatit. Paljon paremmat eivät olleet sen jälkeiset drinkit ruman hotellin pyörivässä tornibaarissa, josta tarjoilija aluksi yritti hätistää meidät pois, koska kaikki pöydät oli varattu, mutta hänen hämmästyksekseen menimme autiolle terassille, jossa sateen jäljiltä oli märkää ja koleaa, mutta maisemat kaupungin taustalla häämöttävine vuorineen näyttävät. Tarjoilija tuli hetken kuluttua pyyhkimään vettä pöydältä ja toi vieläpä lämmöksemme sähkönsiniset loimet, joiden alla hytkyen aistimme pääkaupungin lauantai-iltaa diskobiitin tahdissa.

Kaupungin päänähtävyys on keskusaukiota valvova suunnattoman suuri Leninin pää. Siitä lähtevällä kadulla on jopa pieni kävelykatuosuus, jolle on asennettu pienimuotoisia kukkaistutuksia, suihkulähteitä ja patsaita. Joenrantaa ei ole hyödynnetty mitenkään. Keskustan laidalla on muutama kortteli vanhoja viehättäviä puutaloja, joista useimmat ovat romahtamassa minä hetkenä hyvänsä. 

Vajaa puolitoista vuorokautta on hyvä aika Ulan-Udessa. Iltapäivällä nousimme Irkutskin-junaan, jossa meillä oli ensimmäiset karjavaunupaikkamme. Ensi kokemus avovaunussa oli miellyttävä ja viihtyisä, monenlaisia venäläisiä kyydissä, ilmastointikin toimi yli odotusten. Tuntien ajan saattoi vain katsoa ikkunasta ulos radan kulkiessa Baikal-järven etelärantaa viistäen. Emme kuitenkaan päässeet kokemaan siellä nukkumista, sillä Irkutskiin saavuttiin jo vähän iltayhdentoista jälkeen.

Kiinan paras turistikaupunki

Eilen aamulla kaurapuuroa lusikoidessani havahduin ikkunan taakse nousevaan kiikkerään koriin, josta henkilö pian hypähti ikkunan edessä olevalle pienelle tasanteelle. Piilouduin pädini taakse ja tarkkailin tapahtumia kameran kautta. Turvavarusteita ei työntekijällä vähemmän yllättävästi ollut käytössään – meidän kerroksemme on siis yhdeksäs, ja koko talon kerrosmäärä 32. R:n työpaikalla pidetyn ”kulttuurikoulutuksen” mukaan Kiinassa onnettomuuksien ajatteleminenkin tietää huonoa onnea, ja kaikkialla onkin nähtävissä, ettei niitä sitten ajatellakaan. Kypärättömät vanhemmat kyyditsevät kypärättömiä pikkulapsiaan esimerkiksi sähköskootterin ohjaustangon päällä tai miten kuten tarakalla puoliksi roikkuen. Ehkä täkäläinen meininki opettaa valppaaksi, sillä, uskomatonta kyllä, en edelleenkään ole nähnyt ainoatakaan kolaria. En silti kaipaa ihan samanlaista Suomeen.

Kiina–Mongolia-junalipun hankkiminen oli paluumatkan lipuista vaikein. Kiinan sisäisiä lippuja saa helposti netistä erilaisten välitysfirmojen kautta, mutta ulkomaan lippuja ei. Netin uumenista keskustelupalstalta löytyi parin vuoden takainen tieto, että lähtökaupungissa sijaitseva majatalo oli hankkinut kyseisen välin junalipun jollekulle. Otimme paikkaan yhteyttä, ja he olivat valmiita samaan järjestelyyn minimaalisella palkkiolla. Viime viikolla sain puhelun, ja sen jälkeen WeChat-viestillä koordinaatin, mistä voisin käydä hakemassa lippumme. Suunnistin kaatosateessa kaupungin toiselle laidalle. Loppumetreillä usko meinasi loppua, kun kartta neuvoi kujille, jotka synkässä sadesäässä näyttivät jo melkein liian synkiltä ja kurjilta, enkä edes tiennyt, minne oikeastaan olin matkalla. Perillä lähetin suuressa vesilätäkössä seisten viestin yhteyshenkilölle, ja hetken kuluttua toden totta pienestä ovesta ilmestyi iloisesti hymyilevä nuori ihminen, joka antoi kotitekoisen näköiset junaliput käteeni. Siitä huolimatta pois lähtiessäni pieni vihainen koira lähti juoksemaan perääni, ja itsellänikin oli sellainen olo, että olin jossain, missä ei aivan pitäisi.

Viikonloppuna ravintolaillallisella kävi mahtava tuuri, kun tilaamamme listan halvimman viinipullon sisältö olikin tehty ”maailman parhaista rypäleistä”. Eikä siinä kaikki, seuraavana päivänä matkalla maauimalaan näimme myös liikenneympyrän keskelle pystyteyn monumentin, jonka jalustassa luki kiinaksi ja englanniksi ”Top tourist city of China”. Patsas esitti mylvivää kaakkia seisomassa kahdella jalalla maapallon päällä. En tiedä, onko se käyty varastamassa jostain muusta kaupungista, vai jakaako keskushallinto näitä kaikkiin kaupunkeihin, jotta kansalaisilla olisi hyvä mieli ja he voisivat olla kotiseudustaan ylpeitä. Minulla ei ole kokemuksia Kiinan muista kaupungeista, 12 tunnin Pekingin-käyntiä lukuunottamatta, mutta epäilen silti varovasti, että tämä paikka ei ole kaikkein parasta, mitä Kiinalla on tarjota. Tai jos on, niin eipä siinä sitten.

Maauimala oli sunnuntaina puolenpäivän aikaan autio. Pukuhuoneessa haisi pissa ja suihkusta tuli kapeana norona kylmää vettä, mutta allasosasto oli ajan patinasta huolimatta siisti. Puihin piilotetuista kaiuttimista soi kovalla volyymilla englanninkielinen country, ja pieniin uimahousihin pukeutunut työntekijä kierteli altaiden laitoja haavin kanssa keräten vedestä puiden lehtiä ja hyönteisiä. Iltapäivän edetessä lisää asiakkaita ilmaantui: jonkin verran lapsia, mutta enimmäkseen tatuoituja miesoletettuja, jotka istuskelivat ja seisoskelivat kaksin tai porukoissa varjossa altaiden reunoilla ja peuhasivat matalassa altaassa. Syvässä altaassa ei ruuhkaa ollut. Auringossa oleskelivat lähinnä suomalaiset, joista illemmalla WeChat-ketjun piippaillessa jokainen ilmoitti käräyttäneensä nahkansa enemmän tai vähemmän.