Moskovasta melkein Pekingiin

Ostin Moskova–Peking-junaliput suomalaisen matkatoimiston kautta, mutta lippuja ei saanut haltuunsa Suomessa, vaan ”agentti” tulisi toimittamaan ne asemalaiturille Tolstoin saapuessa Moskovaan tiistaiaamuna. Järjestely kuulosti jännittävältä, mutta matkatoimiston edustaja vakuutti, että näin nämä hommat on aina hoidettu, ei huolta. Ja toden totta, agentti nimilappuineen oli vaunun oven edessä minua ja C:tä vastassa, ja taluutti meidät viereiselle asemalle, josta Pekingin-juna 14,5 tunnin kuluttua lähtisi. Lippujen lisäksi hän antoi seikkaperäiset ohjeet Punaiselle torille suunnistamiseen. Me kiitimme, mutta työskentelyn nälkäisinä etsimme lähimmän kahvilan nettiyhteydellä, ja istuimme siellä niin pitkään kuin kehtasimme. Sitten kävelimme hieman kesäisessä kaupungissa, näimme puistossa jonkinlaisen sotavoima-aiheisen tapahtuman laulavine mummoineen, soppatykkeineen  ja univormuihin puettuine lapsineen, minkä jälkeen etsimme seuraavan työskentelypaikan.

Ennen junan lähtöä haimme marketista vielä viimeiset vesikanisterit ja vessapaperirullat. Täsmälleen 23.55 junamme singahti matkaan, ja me totuttelimme ”deluxe”-hyttiimme, joka oli oleva kotipesämme seuraavien päivien ajan. Kerrossänky oli pieni yllätys, mutta sen ansiosta toiselle puolelle mahtui jonkinlainen lepotuolin tapainen istuin ja suihkuhuoneen puolikas. Olin varautunut olemaan ilman suihkua koko matkan ajan, joten naapurihytin kanssa jaettu suihkukoppi oli odottamaton ja iloinen yllätys. Toki vedenpaine osoittautui olemattomaksi ja vesi jääkylmäksi, mutta mitäpä näistä.

Moskovassa olimme ladanneet jostain netistä löytämemme junan aikataulun, joka osoittautui hieman suurpiirteiseksi, mutta suuntaa-antavaksi yhtä kaikki. Pysähdyksiä oli keskimäärin muutama päivässä, ja ne kestivät 20–40 minuuttia. Vaunuisännät seisoivat oviensa vierustoilla asennossa, kun puoli junaa laskeutui laiturille jaloittelemaan, ostamaan asioita kioskeista ja ottamaan kuvia selfiekepeillään. Raittiin ilman haukkaamiseen laiturilla seisoskelu ei juuri toiminut, sellaiset katkut vaunujen savupiipuista tuprusi.

Päivät kuluivat vauhdikkaasti seuraavia asioita tehden: nukkuminen, syöminen, lukeminen, ikkunasta ulos katselu, ravintolavaunussa käyminen, pelaaminen. Bonuksena katsoimme vielä läppäriltä yhtenä iltana juna-aiheisen Neiti Marplen ja toisena Poirot’n. Tarkoitukseni oli myös yrittää tehdä töitä, mutta se jäi kehnon ergonomian – ja muiden kiireiden – takia odotettua vähemmälle.

Aikeeni oli matkata junalla perille Pekingiin asti, mutta vasta Lonely Planetin Trans-Siperia-opasta selatessani mongolialaisen hiekkamaiseman kiitäessä ohitse äkkäsin, että voisin säästää yhdeksisen tuntia junassaoloaikaa ja tulla perille vuorokauden suunniteltua aikaisemmin jäämällä pois viisi tuntia ennen Pekingiä. Niinpä muutaman tunnin yöunien jälkeen (Kiinan rajamuodollisuudet kestivät vain viisi tuntia klo 21–02) hyvästelin matkaseurani ja jäin junasta tuntemattomassa kiinalaiskaupungissa. Jäin pariksi minuutiksi pläräämään puhelinta autiolle asemalaiturille, mutta jo pian koppalakkinen henkilö tuli hätistämään minua uloskäynnin suuntaan. Kiinalaiset tietävät, että asemilla ei ole hyvä vetelehtiä. Asemarakennuksen läpi ei turvajärjestelyjen takia päässyt kulkemaan, vaan se piti kiertää. Etupuolella lipputoimistoon päästäkseen piti esittää passi ja kulkea turvatarkastuksen ja laukkujen läpivalaisun kautta. Sen jälkeen samat toimenpiteet toimitettiin uudestaan, että pääsi itse asemalle, josta löytyi lopulta myös istuimia. Odotustilassakin järjestyksestä pidettiin tarkasti huolta, kun kengätöntä jalkaansa laukun päällä lepuuttanutta odottajaa ojennettiin laittamaan kenkä viipymättä jalkaansa.

Lyhyeltä tuntuvan viimeisen junamatkaetapin jälkeen olin määränpäässä, ja R onneksi vastassa. Matka Helsingistä sisä-mongolialaiseen teollisuuskaupunkiin kiskoja pitkin kesti 11 tuntia alle viikon.

Mainokset

Yöjuna Moskovaan

”Kuulostaa salaperäiseltä”, kommentoitiin toimistolla, kun kerroin matkani alkavan suoraan työpäivän jälkeen yöjunalla Moskovaan. Kyseisenä maanantaina työt loppuivatkin odotettua aiemmin, ja onnekkaasti pääsin vielä lähtöbisselle ystäväni K:n kanssa aurinkoiselle Siltasen terassille ennen eväsleipien hakemista Kiposta.

Ennakko-odotukseni Helsingin ja Moskovan välisestä Tolstoi-junasta osoittautui liian romanttiseksi. Ei ollut jännittävää 70-lukulaista neuvostohenkistä tunnelmaa, vaan upouudelta vaikuttava pitkä juna, jossa näytti olevan minun ja C:n lisäksi vain muutama muu matkustaja. Meillä oli mies-nais-asioiden takia paikat eri hytteihin – joissa kummassakaan ei tosiaan ollut lisäksemme ketään muuta – mutta pian ystävällinen, joskin täysin suomen- ja englannintaidoton junahenkilömme ehdotti, että hakisin tavarani C:n hyttiin.

Hytin pöydällä kumpaakin odottanut eväslajitelma (jonkinmoisia täytettyjä lettuja, jugurttia, croisantti jne.) olisi ollut tavallaan ihan herttainen, ellei olisi ollut täynnä eläineritteitä. Pahalta tuntui jättää ne sinne mätänemään seuraavana aamuna. Ravintolavaunu oli yhtä hiljainen kuin muukin juna, mutta matkan alkamisen kunniaksi päätimme nauttia siellä jotain, mikä olikin muhjuisia perunoita ja käynyttä ketsuppia salaattipedillä. Pettymykseksemme vodkaa ei listalla näkynyt, ainoastaan olutta, mikä sekin kävi minulle.

Tolstoissa hytin ovessa oli ovisilmä, jollaista en ollutkaan ennen junahytissä nähnyt. Ja jopa ruotsinlaivatyyliset avainkortit! Ja wifi, mutta oi harmillisesti se olisi vaatinut venäläisen puhelinliittymän tai junalipun. VR:n lipun varausnumero ei nyt toiminut. Junahenkilö oli avulias, puhui venäjää, mutta pudisteli lopulta päätään.

Mutta hei jännää, matka oli alkanut, edessä oli kaljaa, ikkunan takana Kouvola, huomenaamulla Moskova!

Lähdetkö Sisä-Mongoliaan?

Maaliskuun puolivälissä olin viikonloppulomalla Hangossa, kun R:ltä tuli viesti: Sain työtarjouksen Sisä-Mongoliasta Kiinasta, lähdetkö mukaan? Yllättävä ehdotus. Kahden kuukauden kuluttua kysymyksestä saavuin sinne, eli tänne.

Trans-Siperian-rata on kuulunut matkahaavelistalleni vuosia, ja nyt yllättäen sitä käyttäen pitäisikin oikeasti matkustaa jonnekin mahdollisimman nopeasti, huristella suoraan Trans-Mongolian-haaraa pitkin Kiinaan ilman välipysähdyksiä. Lentänyt en ole yli kymmeneen vuoteen, koska omatuntoni ei kestä sen aiheuttamaa järjetöntä ilmastohaittaa. En pysty näkemään omaa kiirettä tai rahapulaa riittävänä syynä aiheuttaa hillitöntä päästömäärää, joiden seurauksien kanssa tämän päivän lapset ovat pakotettuja elämään.

Käy ilmi, että suora Moskova–Peking-yhteys on ilmeisesti olemassa. Se on kiinalainen juna, joka kulkee Mongolian kautta kerran viikossa ja kestää n. 5,5 päivää. Myös toinen, hieman hitaampi ja kalliimpi, Mongolian kiertävä Trans-Mantšurian juna olisi tarjolla kerran viikossa. Kertoessani matkasuunnitelmasta sivumennen ystävälleni C:lle, hän toteaa, että voisikin itse asiassa tulla mukaan junalla Pekingiin, siinä kohtaa onkin mahdollista pitää vähän lomaa. Oho, no sehän sopii, sillä R joutuu töiden nopean alkamisen takia lentämään. Olen aiemmin matkustanut yksin kuukausia junilla ympäri Balkania, joten vieraat paikat, joiden kieltä ei ymmärrä ja joista ei tiedä mitään, eivät jännitä niin kuin ehkä ensimmäisellä kerralla. Ja nyt matkaseuran myötä vähäinenkin jännitys junamatkasta häviää, varsinkin kun pian vielä selviää, että jäljellä on enää ykkösluokan kahden hengen hyttejä (näissä kiinalaisissa junissa ei ole venäläisten tapaan kolmosluokan karjavaunuja, ainoastaan kyseinen kahden pedin 1-luokka ja neljän pedin 2-luokka).

Junaliput, vakuutukset, kolmen maan viisumit, kolmen kuukauden Läkerol Dents -varastot ja kuuden päivän junaeväät (en usko junabistron vegaaniseen tarjontaan) saadaan ajoissa kuntoon ilman että ehdin tai oikeastaan edes haluan ajatella, mitä tulevalta ajalta kahden miljoonan asukkaan teollisuuskaupungissa Kiinassa voisi tai pitäisi odottaa. Kaupunki on ennakkotietojen mukaan hyvin kiinalainen, ulkomaalaisia on kuulemma alle sata, eivätkä paikalliset puhu englantia. Koko juttu tuntuu siis sopivan absurdilta ja kaikin puolin sopivalta. Voin tehdä omia töitäni missä vain, joten tässä ei kai voi muuta kuin voittaa. Ensimmäinen pätkä kestää heinäkuun puoliväliin, jolloin lähdetään R:n kanssa Trans-Mongoliaa Suomeen päin, tällä kertaa pysähdellen. Jatko-optio on elokuun puolivälistä vuodenvaihteeseen.

Trans-Siperia on kiehtonut pitkään. Kiina sen sijaan ei juurikaan, koskaan. Kulttuuri tuntuu kaukaiselta. Homojen asema ei siellä kai ole Venäjää parempi, ja Mongolian alue on kuulemma ”maailman epävegaaniystävällisin”. Puhumattakaan muista ihmisoikeus-, eläinoikeus- ja ympäristöongelmista. Onko moraalitonta mennä sinne oleskelemaan eristäytyneenä länsimaalaisena, jos tiedostaa ongelmat, mutta ei yritäkään tehdä niille mitään? R:n työ Kiinassa sentään on luonteeltaan inhimillisesti merkityksellistä. Minun kohdallani koko jutun voi nähdä vain jännänä elämyksenä, jolla voi brassailla työkavereille ja kirjoittaa blogia. Toivon silti, että edes jotain järkevää, jonkun tai jonkin kannalta, seuraa tästä kaikesta.

Suurin valmistautumispanokseni matkaa varten: ”hei olen vegaani” -korttien askartelu Google-kääntäjällä kiinaksi, venäjäksi ja mongoliaksi. Kiina ja venäjä tarkastettiin elävillä ihmisillä ja riittävän kelvollisiksi todettiin, näin ollen mongoliakin ehkä menettelee.