Almaty ja idän ihmeet

Kun nousin junasta Kazakstanin entisessä pääkaupungissa Alma-Atassa, nykyisessä Almatyssä, ei asemarakennusta näkynyt missään. Juna oli saapunut laitimmaiselle raiteelle, jonka vieressä oli tiheää pusikkoa. Toisella puolen ratapihaa näkyi peltinen rakennus, jota kohti lähdin kevytrakenteiselle ylikulkusillalle kiivettyäni kulkemaan. Lähempää katsottuna peltihalli alkoi näyttää varastolta, ei metropolin rautatieasemalta. Eikä radan sille puolelle ollut lisäkseni menossa kuin joku toinen yksinäinen kulkija.

Päätin sittenkin seurata massaa, joka eteni pusikon vierusta. Kiinasta vapautuneen ystäväni R:n piti olla minua vastassa, mutta häntäkään ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä asemarakennus ilmestyikin näkyviin. Olin vain ollut loputtoman pitkän junan peräpäässä, joka oli jäänyt jonnekin Linnunlaulun paikkeille.

Turvatarkastuksen läpäistyäni asemahallista löytyi myös R. Hän oli saapunut junalla Ürümqista Kiinasta ainoana matkustajana jo toissailtana – lipun mukaan junan olisi tosin pitänyt olla perillä vasta seuraavana aamuna. Ilmeisesti se kulki odotettua nopeammin ilman matkustajia.

Almatyn keskustaa.

Joukkoliikenteen käyttöön oli saatavilla kaikissa liikennevälineissä, eli metrossa ja busseissa, toimiva matkakortti. Murheellisesti hengiltä kurjistettu raitioliikenne oli lopetettu vain vähän yli kaksi vuotta sitten. Aseman läheisellä ostarilla oli joukkoliikenneoperaattorin väljä palvelupiste moninen luukkuineen. Mitä asioita niillä saattoi toimittaa, jäi arvoitukseksi, sillä meidän annettiin ymmärtää, ettei matkakortteja ainakaan ollut mahdollista ostaa. Olimme jo lähdössä, kun luukusta ojentui puhelin. Siellä joillain englannin kielen samoilla toistettiin sama viesti. Sitten pääsimme jo ovesta ulos, kun meidät juostiin vielä kerran kiinni. Taas annettiin puhelin, ja nyt olikin ilman muuta mahdollista ostaa matkakortti. Meidät vietiin uudelle luukulle, josta sain itselleni keltaisen kortin, jonne latasin viitisensataa tengeä.

Vuonna 2011 avattu metro koostuu 9 asemasta ja yhdestä linjasta. Sillä ei päässyt hostellimme lähelle, mutta toimivasta reittiopasaplikaatiosta löytyivät onneksi kaikki bussilinjatkin. Hostellissa, jonne päästäkseen piti juosta vilkasliikenteisen tien yli, pääsin suihkuun ensimmäisen kerran sitten Helsingistä lähdön.

Lounasta lähdimme etsimään eräänlaisen hyvinvointikeskuksen yhteydessä sijainneesta Intia-tyyppisestä ravintolasta, joka oli taitavasti piilotettu Hotelli-pelin pahvisten lasihotellien näköisen toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen ilman minkäänlaista vihjettä. ”Today you are lucky guys, it’s all vegan set”, kertoi tilauksen teossa auttanut asiakas, tai joku tyyppi, joka lojui lattialla matalan pöydän ääressä.

Almatyn keskustan kupeesta pääsee nousemaan köysiradalla pienen vuoren päälle. Helmikuunalkuisena arki-iltapäivänä sinne rakennetussa ajanvietemaailmassa oli hiljaista. Suuri osa huvipuistolaitteista, ravintoloista, ampumispeleistä ja muista mukavista puuhista oli kuitenkin auki. Puiston laidalla oli jostain syystä Beatles-patsas, jota markkinoitiin sillä tavoin ainutlaatuisena, että paikan päälle on saatu kaikki beatlet samaan aikaan. Pienistä kaiuttimista puiden lomassa soi tauoton Beatles-musiikki. Eläinten vankilat olivat remontissa, tai toivottavasti niitä oltiin purkamassa. Sama minibussi kuin tullessamme odotteli tyhjäkäynnillä täyttymistään vielä lähtiessämme takaisin alas.

Alkuillasta hostellihuoneemme roskakorista löytyi elävä hiiri, ja saimme suuremman huoneen.

Almaty oli helmikuun toisella viikolla täysissä joulukoristeissa. Hyisessä illassa keskustan näyttävästi valaistut joulukadut olivat autioita. Parhaana baarina arvioidussa paikassa oli omituinen tunnelma ja paikalla vain henkilökuntaa, joka tulikin heti ajamaan meidät ulos. Muita baareja ei löytynyt (Almatyn piti olla Keski-Aasian ykkösmetropoli) joten ostimme minimarketista pullot puolukkalonkeroa hostellissa nautittaviksi.

Seuraavana päivänä jatkoimme vaikeasti löydettävien ruokapaikkojen etsintää. Ajelimme bussilla ulos kaupungista jälleen jonkin toisen kunto/uudelleensyntymishoitolan yhteydessä olevan terveysvegaanikahvion perässä. Se oli vähintään yhtä hyvin piilotettu kuin edellinen, mutta tämä oli jopa meitä saattamaan lähteneen respahenkilön yllätykseksi kiinni. Piti olla auki. Nälkä kurniskeli.

Jossain suhteellisen lähellä, vielä pois päin keskustasta olisi ollut ravintola, jossa Putin ja Clinton ovat kuulemma poikenneet purtavalla. Emme olleet vakuuttuneita tämän tyyppisestä suosituksesta, ja kun oikeaa bussiakaan ei kuulunut, suuntasimme keskustaan päin. Matkustajamääriin nähden Almatyn bussit ovat käsittämättömän pieniä, noin kolmanneksen normaaleista kaupunkibusseista. Muutaman kilometrin pituinen matka keskustaan kesti kolme varttia, ehkä koska bussissa oli noin viisinkertainen määrä matkustajia mitä sinne olisi mahtunut, ja ehkä koska liikenne oli jossain määrin jumissa.

Almatysta kulkee junia Kirgisian pääkaupunkiin Biškekiin joidenkin lähteiden mukaan vain kesäisin. Pakkasen pannessa meidän ei auttanut muu kuin ajaa metrolinjan päähän ja kävellä pari kilometriä läntiselle bussiasemalle. Se olikin järkyttävän massiivinen laitos, jonka käyttötarkoitusta saattoi vain arvailla. Lippukassat ja odotuspenkit veivät ehkä sadasosan tilasta. Edes toimivaa vessaa ei tietenkään löytynyt mistään. Kuvittelimme ostavamme luukulta liput oikeaan bussiin, mutta ulkona selvisi, että samanlaiseen pakettiautoon joutuisimme, joita koko piha muutenkin oli täynnä. Varsinaisia busseja ei näkynyt.

Minibusseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät sitten kun parhaaksi katsovat. Ilmeisesti Almaty–Biškek-väli on sen verran viriili, ettei meidän tarvinnut odottaa lähtöä kymmentä minuuttia kauempaa. Matkustajia oli noin tusinan verran. Heti startin jälkeen matkustamoon alettiin tuutata täydellä volyymilla jostain lähialueelta peräisin olevaa niljakkaan seksististä romanttisen komedian tapaista. Sen päätyttyä puolentoista tunnin kuluttua siirryttiin väkivaltaan. Välissä oli vartin taukopysähdys tienvarsitavernassa, Kazakstanin ja Kirgisian rajalle tultiin kolmen tunnin jälkeen. Raja ylitettiin matkatavaroiden kanssa kävellen, passi- ja tulliasiat menivät nopeahkosti kummallakin puolella. Kirgisian viranomainen katsoi passiani ja kysyi ”American?!”

Rajalta Biškekiin meni enää alle puoli tuntia.

Mainokset

Pekingin vegeankka-altaat

Lauantaiaamuna heräsin Pekingissä 12-tuntisen junamatkan jälkeen. Junasta poistumisen jälkeen lippu piti esittää aseman loputtomissa jonotuskarsinoissa vielä kahdesti, toisen kerran jopa henkilötodistuksen kanssa. Mistä ihmeen syystä, sitä en tiedä, etenkin kun junaliput oli aiemmin katsottu kotikaupungin aseman sisäänkäynnillä turvatarkastuksen yhteydessä, lähtöportilla ja laiturilla vaunun ovella, minkä lisäksi junassa liput kerättiin yöksi pois, ja tilalle annettiin luottokortin näköinen kortti, johon oma paikka oli merkitty, ja aamulla tämä taas kerättiin pois ja vaihdettiin takaisin pahvilippuun. Tällä on varmasti joku merkitys, joka ei vain äkkiseltään tule mieleen.

Metroasemien sisäänkäynnillä oli täydet turvatarkastupisteet laukkujen läpivalaisuineen kaikkineen. Metrossa kuten muissa kulkuvälineissä ollaan Kiinassakin lähes poikkeuksetta naamat kiinni puhelimissa. Täällä tosin äänien huudattaminen kaiuttimesta on paljon yleisempää kuin Skandinavian suunnalla. Harva täällä katsoo tarpeelliseksi käyttää kuulokkeita.

Suhasin linjalta ja asemalta toiselle ja kuljin tyhjä rinkka selässäni kohti HappyCown neuvomia kauppoja ja ravintoloita. Tarkoitus oli täyttää reppu ruokatarpeilla, joita ei kotikaupungista saa. Ensimmäinen kohde näytti kuitenkin sijainneen liikerakennuksessa, jonka purkutöitä nyt jo käynnisteltiin. En lannistunut, vaan ajelin toisaalle, 北京正隆斋食品有限公司-kauppaan, jonka feikkilihavalikoimaa arvioitiin hämmästyttäväksi. Ja sellainen se olikin. En ole ennen moista valikoimaa erityyppisiä soijasta ja seitanista valmistettuja vegelihavalmisteita nähnyt. Niitä olivat hyllyt notkollaan ja pakastealtaat pullollaan. Eivätkä hinnat päätä huimanneet. Kahmin korin täyteen ja sulloin ankat, kanat, pyörykät ja maksamakkarat maksun jälkeen rinkan uumeniin. Nyt ei tarvitsisi nieleskellä pelkkää tofua päivästä toiseen.

Siperian-junatoverini ehdottama eurooppalaisen tavaran kauppa-kahvila-baari Nanshan Store & Bar osoittautui myös hyväksi vierailupaikaksi. Sen lisäksi että hamstrasin yhtä lukuunottamatta kaikki myymälän kikhernetölkit, sain myös ensimmäisen kupin oikeaa kahvia kuukauteen. Se maistui hyvältä. Naapuripöydästä käytiin ostamassa pieniä sipsipusseja viiden minuutin välein.

Kahvin jälkeen kurvasin bussilla Cloud Kitchen -ravintolaan, josta piti saaman vegaanisia pitsoja, purilaisia, pastoja ja sen sellaisia. Paikka näytti viehättävältä, mutta tyhjältä. Pian jälkeeni paikalle tuli kuitenkin kolmihenkinen kiinalainen perhe, joka näytti siltä, kuin heitä olisi kuvattu ravintolan mainosvideoon. Esiteini-ikäinen lapsi hymyili ja nauroi yhdessä vanhempiensa kanssa, kun he toisiaan auttaen leikkasivat pitsaa ja purilaisia. He halailivat ja katsoivat toisiaan iloisen ja onnellisen näköisinä ja pureksivat pikaruokaa. Puhelimensa he kaivoivat esiin vasta paljon myöhemmin.

Itse pyörittelin supreme-pitsan jälkeen suussani  kitalakeen tarttuvaa äitelää raakakakkua ja liian makeaan soijamaitoon tehtyä capuccinoa, jotka jostain syystä tilasin, kaiketi vain siitä ilosta, että maitokahvia ja jotain jälkiruokaa oli ylipäänsä saatavilla. Lopputuloksena oli melkein Suomen hintatasoa oleva lasku, mutta kerrankos sitä jne. Sitten pitikin jo kiirehtiä takaisin juna-asemalle odottamaan junan lähtöä.

Ei liene yllätys, että Pekingin asemalla oli todella, siis todella paljon ihmisiä. Laitureille ei päässyt suoraan, vaan massat kerättiin ensin lentokenttämäisille porteille, joilta myöhemmin avattiin pääsy laiturille. Viereisiltä raiteilta oli lähdössä kiiltäviä luotijunia, mutta meidän kaupunkiimme kulki vain tämä hidas, vienosti pissanhajuinen, ehkäpä jonkun neuvostojohtajan Kiinalle ystävyyden merkkinä lahjoittama kolme kilometriä pitkä junavanhus, jonka lähtö lauantainailtana vaikutti olevan myyty viimeistä paikkaa myöten täyteen. Joku pureskeli käyrää kurkkua, josta levisi raikas tuoksu. Joku toinen ajoi partaa sängyllään, mistä kuului rahiseva ääni.

Valot vaunuissa olivat himmeän vihertävät. Samanlainen kalmaisa, ilmeisesti edullinen, sävy on vastassa monessa paikassa täällä, samoin kuin oli muuten Balkanilla ja Kuubassakin. Vähän kymmenen jälkeen valot napsaistiin pois, ja täydessä pimeydessä loimottivat vain älylaitteiden näytöt. Minkäänlaisia lukulamppuja ei vaunun varustukseen kuulunut, ja pian ympärillä vallitsikin jo lähes täydellinen hiljaisuus. Kyyti oli ajoittaisia, taatusti herättäviä perkeleellisiä nykäyksiä lukuun ottamatta tasaista ja ”hard sleeper” -sänkykin aivan riittävän mukava nukkumiseen.