Trans-Siperia 7: Matka päättyy Moskovaan

Ei ehkä ole suurikaan ihme, että Trans-Siperian matkan läntinen päätepiste, vasta äskettäin jalkapallokisoja varten harjattu ja imuroitu Moskova näyttäytyi siistinä, elävänä ja miellyttävästi kuhisevana kulttuurin ja sivistyksen hedelmäkorina. Se ei vastannut alkuunkaan aiempaa mielikuvaani, joka oli perustunut pelkkiin ennakkoluuloihin. Nyt ihmettelin, miksen jo aikoja sitten ollut viettänyt aikaa täällä, vaivaisen yöjunamatkan päässä kuplivassa suurkaupungissa, jonka ratikkaverkossakin riittää tunnelmoitavaa viikoiksi. Ilmeiset syyt ovat tietysti viisumin hankkimisen vaiva ja yleinen Venäjä-antipatia. Samat syyt painavat todennäköisesti monilla muillakin, koska eurooppalaisia kieliä ei kaduilla liiemmin kuullut.

Toisena päivänä matkalla aamiaiskahvilaan päädyimme epähuomiossa kävelemään jonkun aukion läpi, jonka sitten karttaa pyöriteltyämme huomasimme olevan Punainen tori. Ei ollut tarkoitus, mutta tuli käytyä sielläkin. Kyseisen kaltaisissa paikoissa vierailu ei lähtökohtaisesti kiinnosta, sillä kohteen on nähnyt kuvissa jo tsiljoonat kerrat, ja äänekkäät, huojuen taapertavat ihmismassat kameroineen eivät juuri lisää houkutinkerrointa. Aamiaismenussa sen sijaan kaikki kuulosti niin ihanalta, että tilasimme kaikkea kaksin kappalein. Paikka itsessään oli sivumennen sanoen varsin erikoinen, jonkinlaisen kauneuskeskuksen tai plastiikkakirurgisen klinikan eteiskanttiini, jossa ei koko parin tunnin ruokailumme aikana näkynyt kuin yksi asiakas, proteiinipirtelön tilannut pukuhenkilö. 

Yhtä kaikki, ruoka maistui itkettävän hyvältä. Sen jälkeen tuntui oivalta ajatukselta suunnata Gorkin puistoon. Matkalla sinne silmiin osui Banksyn näyttelyn mainos, mikä sitten imaisikin meidät nopeasti 70-lukuiselta vaikuttavan museorakennuksen uumeniin. Näyttely oli kiinnostava  ja jopa suutelevat poliisit vilahtivat puolen sekunnin ajan videossa. Seinillä heitä ei sentään tavattu. Pari viikkoa vierailumme jälkeen Banksy ilmaisi Instagram-tilillään hämmästyksensä Moskovan-näyttelystä (ja muutaman muunkin kaupungin); ilmeisesti se oli järjestetty aivan omin luvin. Mutta, Banksyn ollessa kyseessä, kuka voi tietää mistään mitään.

Näyttelyn jälkeen pääsimme viimein käyksimään helteiseen puistoon, mutta jo kohta vastaan tuli seuraava kulttuurilaitos: nykytaiteen museo Garage, joka arkkitehtuurillaan ja tehokkaalla ilmastoinnillaan kutsui vieraakseen. Kahvilassa ystävällinen tarjoilija puhui sujuvaa englantia, R sai kahviinsa soijamaitoa – ”naturally” – ja kuiva venäläinen omenasiideri maistui happaman virkistävältä. Meneillään olevat näyttelyt eivät osoittautuneet erityisen kiinnostaviksi, mutta talo itsessään miellytti.

Myöhemmin söimme yhdet maailman parhaista falafelrullista kakan hajuisella penkillä autokaistojen välissä olevassa kapeassa puistokkeessa. Olisi sittenkin kannattanut jaksaa kävellä vähän kauempana sijainneeseen isompaan puistoon, tai kivoihin keinuihin, joita pysähdyimme ihailemaan matkalla Falafel Bron mikroskooppiselle luukulle. Niissä keinuissa vain naisoletut keinuivat, joten yleisen mielenrauhan kannalta oli ilman muuta hyvä, ettei keinua meille varttitunnin aikana vapautunut.

Baari-, kulutus ja varsinkin selfiekeitaiksi muuttuneita entisiä tehdasalueita löytyi Moskovasta useita. Ydinkeskustassa vuoteen 2007 suklaata suoltanut Krasni Oktjabr eli punainen lokakuu vaikutti niistä sijaintinsa tähden vähiten hipsterimäiseltä, niin helppo oli sinne laiskimpienkin turistien tulla hämmästelemään. Hieman enemmän vaivaa vaatineisiin Flaconiin ja sen viereiseen Hlebozavod 9:iin piti matkustaa jokunen metroaseman väli, ja eron asikaskunnassa huomasi. Turistimaisen kätevästi nämäkin olivat silti matkan varrella Ostankinon tv-tornilta pois tultaessa. 

Tv-torni itsessään oli merkillinen kokemus järjettömän mittavine turvallisuustoimineen. Koko valtava kenttä, jonka keskellä torni kohosi, oli piikkilanka-aitojen suojaama, ja erilaisia turvatarkastus-, passintarkastus- ja lipuntarkastuspisteitä oli lukemattomia ennen kuin korkeuksiin lopulta pääsi kohoamaan. Lattiassa oleville ikkunoille heittäytyi miltei jokainen keimailemaan kameralle. Järkytys oli, ettei minkäänlaisia virvokkeita ollut saatavilla, ainoastaan matkamuistorihkamaa. Onneksi ukkosmyrsky loi tunnelmaa. Hieman syrjäisen sijaintinsa takia tornista näkyi kuuluisten nähtävyyksien sijaan lähiöitä ja kaupungin ainoa monorail-junarata.

Illemmalla päädyimme käyttämään tunnin istumalla selfie-lavasteena pienellä jokilaivalla. Totuuden nimissä otin itsekin yhden kuvan, alittamallamme sillalla kauniisti seisseestä raitiovaunusta. Myöhemmin rinkat jo mukanamme hankkiuduimme vielä illalliselle vaihtoehto-hippi-punk-henkiseen söpöön pieneen vegaaniravintolaan, johon juomat sai/piti käydä ostamassa viereistä baarista. Ilmeisesti en näyttänyt paikan tyypilliseltä asiakkaalta, niin epäuskoisena baarihenkilö hämmästeli miten olin sinne mahtanut eksyä. Hanatuotteita oli liitutaululla 24, ja melkein jokaisen nimen vieressä oli pieni rinkula vegaanisuuden merkiksi! Oi sitä onnea. Vesimelonisiideri valitettavasti ei kuulunut tähän joukkoon.

Kaiken hämmästyttävän jälkeen huomasimme seisovamme Leningradin aseman laiturilla vähän ennen yhtätoista lämpimässä illassa, ja edessämme olevan vaunun näytössä luki Helsinki. Porsastelimme vielä viimeisen kerran matkustamalla ykkösluokan hytissä. Scrabblea pelattiin ja rommikolaakin juotiin.

Hieman myöhemmin seuraavana päivänä ikkunoiden takana alkoi näkyä kotimaamme. Missään ei ollut ketään. Tältä näyttää ydinlaskeuman jälkeen. Söimme tyhjässä ravintolavaunussa viimeisen aterian, riisiä ja sipulia. Ruplat oli käytetty loppuun, eikä eurojakaan löytynyt mistään. Kortti ei tietenkään käynyt, joten Helsinkiin saapumisen kunniaksi sain vielä tehdä pikajuoksun aseman pikapankille R:n odottaessa panttivankina junassa, joka henkilökunnan mukaan seisoisi asemalla vain muutaman minuutin. Hyväksi onneksi R eivätkä tavaramme kerenneet singahtaa takaisin Moskovaan eivätkä edes Ilmalan varikolle ennen kuin henkeä haukkoen palasin seteleiden kanssa. Pažalusta!

Mainokset