Trans-Siperia 5: Novosibirsk, aivan mukava paikka

Novosibirskin kaduilla kävellessään voisi paikoitellen kuvitella olevansa jo Helsingissä. Kauas on tultu Ulaanbaatarista ja Ulan-Udesta, Irkutskistakin, kiinalaisesta teollisuuskaupungista puhumattakaan. Olemus on suuremman kaupungin, mutta kuitenkin inhimillisen kokoisen. Ajoimme tietysti vähän ratikalla, mutta Novosibirskissä liput olivatkin kolme ruplaa edellisiä kaupunkeja kalliimmat. Huomasimme tämän ratikan seinässä olevasta tarrasta ihmeteltyämme miksi emme saaneet rahastajalta lippuja ja miksi hän työnsi kolikkomme omaan taskuunsa. Asiakaspalvelijoiden englannintaito on pääsääntöisesti olematonta, eikä viitseliäisyyttä yrittää selittää asioita millään tavalla aina ole. Helpoin ratkaisu on lähteä menemään.

Ekoruokakaupan myyjä ei hänkään puhunut englantia kuin pari sanaa, mutta oli silminnähden otettu kaukaisista vieraistaan. Kasvot heräsivät loistoon ja hän halusi kätellä meidät hyvästiksi ennen lähtöä. Yhdestä niin kutsutusta tavallisesta kahvilasta sai soijamaitoa kahviin!

Katujen ja puistojen yleisin puu oli koivu. Eikö Suomessa ole väitetty, ettei se menesty kaupunkiolosuhteissa? Täällä esplanadeja reunustivat ongelmattoman näköisesti romanttiset koivurivistöt. Keskuspuistosta puolet oli huvipuistoa, ja sieltä löytyi myös kaupungin ainoa vegaanipaikka, joka oli matkan ensimmäinen sipsikaljavegaanityyppinen paikka buddha-, jooga- tai terveyskulman sijaan: hippien pitämä pieni pikaruokakoppi, jossa oli hyvin pieni neuvostoliittohenkinen luukku, melkein kaikki oli loppu, ja ”meksiko”-rullassakin oli tilliä. Kaikesta huolimatta olimme hyvin ilahtuneita.

Parin päivän fiilistelyn jälkeen Venäjän kolmanneksi suurimmassa kaupungissa oli aika jatkaa matkaa. Kävelessämme asemalle hostellista tuttu mies pysäytti meidät ja kysyi mistä löysimme leivän, joka oli kädessäni. Hän ei ollut onnistunut löytämään leipää mistään. Toivotimme onnea etsintöihin.

Junaan päästyämme olimme onnellisia kodikkaista kolmosluokan paikoistamme. Illallisen jälkeen menimme ravintolavaunuun. Vaunu oli aikaisempia tummemmin sävyin sisustettu, tummanruskeaa seinää, viininpunaista verhoa ja pöytäliinaa. Tilauksen jälkeen pöytään iskettiin kahvia ja vihannesmoothieiden terveellisyyttä englanniksi mainostavat tabletit. Pian juomien saamisen jälkeen alkoi valjeta, että tässä ravintolassa oli jotain muutakin meneillään. Naistarjoilijoita pyöri paikalla ainakin viisi, he istuivat vuorotellen eri miesten pöytiin juomaan alkoholia, supattamaan ja kaulailemaan heidän kanssaan, ja antoivat itseään kouria haaroista. Itsekin sain osakseni poikkeuksellisen makeilevaa lirkutusta. Hämmentävintä oli, että kaikki tosiaan vaikuttivat olevan ravintolan henkilökuntaa, eivätkä mitään ulkopuolisia itsenäisiä yrittäjiä.

Ravintolavaunusta takaisin omaan vaunuun siirtyminen oli kuin olisi eri maailmaan astunut. Tunnelma uutuuttaan kiiltävässä vaunussa oli rauhallinen ja suorastaan ruotsalaisen idyllinen: eri ikäiset ja näköiset matkustajat kukin omissa puuhissaan, nukkumassa, lukemassa tai huomaavaisen hiljaisesti keskustelemassa.

Aamuyöllä ruotsalainen tunnelma hieman karisi, kun heräsin siihen, että valot oli laitettu päälle, käytävä oli täynnä ihmisiä ja hälinää, liian lyhyestä sängystä ulos roikkuvia jalkojani kolhittiin, ja sotilasasuinen hahmo kolisteli kolmea rautalapiota loossimme hattuhyllylle sekä rapisteli kaikkein rapisevimman sorttisia muovipusseja puolen tunnin ajan. Juna oli pysähtynyt Omskiin. Käytävän toisella puolella matkustanut ikäihminen oli virittänyt sänkynsä eteen lakanan näköesteeksi, mutta ei malttanut olla tulematta ulos teltastaan käytävälle hämmästelemään yhtäkkistä hyörinää ja sotilaiden invaasiota. Tajuttuaan olevansa pahasti tiellä hän istui pian sängylleni jalkojeni päälle seuraamaan tilannetta.

Päivän valjettua kelloja siirrettiin kaksi tuntia taaksepäin ja katseltiin aurinkoista koivu-mäntymetsämaisrmaa. Tjumenissa jaloiteltiin viileällä asemalaiturilla, ja vaunuisännäksemme oli vaihtunut miltei hampaaton vanhus, joka hymyili ystävällisesti ja kertoili kovasti jotain noustessamme takaisin junaan.

”Do you speak English? I am master train”, ilmoitti luoksemme kynän ja lehtiön kanssa ilmestynyt arvokkaasti hymyillyt nainen. Pidättekö junastamme, hän kysyi, ja poistui iloisena vastattuamme myönteisesti. Pian hänen jälkeensä hampaaton herra tuli kysymään jotain kädessään lappuja, joissa oli sudokun näköisiä ruudukoita. Hänkin poistui nopeasti kielivaikeuksien takia. Ja vielä hänenkin jälkeensä tuli joku kassi kädessä hymyillen kertomaan meille venäjäksi jotain. Seuraavaksi matkaksi täytyy välttämättä kieliopinnot saada pidemmälle.

Yöjuna Moskovaan

”Kuulostaa salaperäiseltä”, kommentoitiin toimistolla, kun kerroin matkani alkavan suoraan työpäivän jälkeen yöjunalla Moskovaan. Kyseisenä maanantaina työt loppuivatkin odotettua aiemmin, ja onnekkaasti pääsin vielä lähtöbisselle ystäväni K:n kanssa aurinkoiselle Siltasen terassille ennen eväsleipien hakemista Kiposta.

Ennakko-odotukseni Helsingin ja Moskovan välisestä Tolstoi-junasta osoittautui liian romanttiseksi. Ei ollut jännittävää 70-lukulaista neuvostohenkistä tunnelmaa, vaan upouudelta vaikuttava pitkä juna, jossa näytti olevan minun ja C:n lisäksi vain muutama muu matkustaja. Meillä oli mies-nais-asioiden takia paikat eri hytteihin – joissa kummassakaan ei tosiaan ollut lisäksemme ketään muuta – mutta pian ystävällinen, joskin täysin suomen- ja englannintaidoton junahenkilömme ehdotti, että hakisin tavarani C:n hyttiin.

Hytin pöydällä kumpaakin odottanut eväslajitelma (jonkinmoisia täytettyjä lettuja, jugurttia, croisantti jne.) olisi ollut tavallaan ihan herttainen, ellei olisi ollut täynnä eläineritteitä. Pahalta tuntui jättää ne sinne mätänemään seuraavana aamuna. Ravintolavaunu oli yhtä hiljainen kuin muukin juna, mutta matkan alkamisen kunniaksi päätimme nauttia siellä jotain, mikä olikin muhjuisia perunoita ja käynyttä ketsuppia salaattipedillä. Pettymykseksemme vodkaa ei listalla näkynyt, ainoastaan olutta, mikä sekin kävi minulle.

Tolstoissa hytin ovessa oli ovisilmä, jollaista en ollutkaan ennen junahytissä nähnyt. Ja jopa ruotsinlaivatyyliset avainkortit! Ja wifi, mutta oi harmillisesti se olisi vaatinut venäläisen puhelinliittymän tai junalipun. VR:n lipun varausnumero ei nyt toiminut. Junahenkilö oli avulias, puhui venäjää, mutta pudisteli lopulta päätään.

Mutta hei jännää, matka oli alkanut, edessä oli kaljaa, ikkunan takana Kouvola, huomenaamulla Moskova!