Trans-Siperia 3: Irkutskin puutalot ja pannukakut

Irkutskissa kuulemma kaikki majapaikat järjestävät kyytejä Baikaljärven Olkhon-saarelle ja takaisin. Niin myös omamme, joka oli tämän matkan ensimmäinen ”hey guys, wanna grab a beer?” -tyyppinen reppureissaajahostellimme. Dormin sijaan nukuimme kuitenkin omassa huoneessa. Yleiset tilat olivat huippusiistit, sillä hostelli oli muuttanut uusiin tiloihin aivan äskettäin – seikka joka selvisi meille vaellettuamme kolme varttia rinkkoinemme vanhaan osoitteeseen vähän ennen puoltayötä. Respajampan ylimieliseen käytökseen ei tullut kolhua, vaikka hän joutui pyytämään passimme skannattavaksi kolmeen otteeseen, koska ei osannut käyttää skanneria. Sen sijaan hänestä välittyi vaikutelma, että sekin johtui meidän hölmöydestämme. Siitä huolimatta ostimme häneltä kuusi tuntia kestävän minibussikyydin majataloomme Olkhonille.

Kaupunkiin on hiljattain avattu freesi ja viihtyisä vegaaninen ravintola, Fitoterapia. Se on myös ainoa laatuaan, joten kävimme siellä vuorokauden aikana kolmesti. Onneksi ruokakin oli hyvää, ja erillinen aamiaislista sai meidät melkein kyynelöimään onnesta: tofukokkelia, pannukakkuja, granolaa sitruskonfetilla, puuroja tuoreilla marjoilla ja hedelmillä, smoothieita – ja kasvimaitoa kahviin! Olkhonista paluun jälkeen teimme vielä neljännenkin käynnin, ja näin toivottavasti annoimme panoksen, joka auttaa paikkaa pysymään pystyssä ainakin kuukauden. Sijainti on hieman syrjäinen hiljaisella sivukadulla, mutta ehkä kiinnostuneet löytävät paikalle.

Irkutskin keskustassa on säilynyt hämmästyttävä määrä kaksikerroksisia puisia taloja, joiden  yleisin väri on tummanruskea ja ikkunaluukkujen turkoosi-valkoinen. Ikävä kyllä ylivoimaisesti suurin osa taloista näyttää päässeen niin huonoon kuntoon, ettei niitä voi enää mikään pelastaa. Talojen kaikki osat ovat eri suuntiin vinossa, puu lahonnut ja maali rapissut. Keskustan yleisilme tullee muuttumaan seuraavan vuosikymmenen aikana rajusti, jos ja kun talot luhistuvat omia aikojaan tai ne puretaan tehokkaamman rakentamisen tieltä. Mitä tulee tilalle? Kaupungissa nähtävillä oleva uudempi arkkitehtuuri ei nostata kovia odotuksia, enemmänkin kauhunväreitä, mutta ehkä tulevissa arkkitehtisukupolvissa, päättäjissä ja rahoittajissa on toivoa, josta vielä ei osaa uneksiakaan.

Keskeneräisessä huvipuistossa

Viime viikonloppuna talossamme oli 14 tunnin sähkökatko. Iloksemme se oli tiedossa jo etukäteen, ja R:n työnantaja jopa kustansi meille tämän kunniaksi hotelliyön. Huoneen yöpöydällä ei ollut raamattua vaan kaksi eriväristä pakettia kondomeja. Vessan ja makuuhuoneen erotti seinän kokoinen ikkuna, jonka estoisempi vieras saattoi kuitenkin peittää verholla. Aamiaisella kahvia edusti pitkulaisesta pussukasta tuleva pikakahvijauhe, johon oli sokeri ja maitojauhe jo kätevästi valmiiksi lisätty. Leivänpaahdin oli onnistuttu salakuljettamaan jostain aamiaishuoneeseen. 

Viikonlopun muita seikkailuja oli pyöräily läheisen tekolammen rantaan. Koko suuri puistoalue on osittain vielä työn alla, eikä tämäkään kansalaisten olohuone ole vielä karttoihin ehtinyt. On hiekkarantaa, lankuin päällystettyjä polkuja, monenlaisia kieltotauluja, vesilintuja, paljon ihmisiä ja tiheästi asennettuja kaiuttimia, joista säröisä musiikki täyttää koko valtavan alueen. Lisäksi osapuilleen joka toisella ohilkulkijalla raikasi vielä omakin musiikki puhelimessaan.

 

Sunnuntaina poljimme 12 kilometrin päähän lounaalle siihen toiseen, vielä testaamattomaan kasvisravintolaan. Meillä oli ravintolan kiinalainen nimi, mutta kirjoitusmerkkien vertailu ja löytäminen liikkeiden kylteistä on melkoisen konstikasta – tässäkään tapauksessa emme onnistuneet ilman ulkopuolisten apua. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista ruokalistaa eikä englannintaitoista henkilökuntaa, mutta sopivasti R tuntee paikan omistajan työnsä kautta, joten tilaaminen onnistui keskustelemalla puhelimessa hänen kanssaan. Alkupalaksi tarjottiin makea muffini ja salaattien jälkeen pöytään tuotiin jopa pitsaa. Eikä se ollut ollenkaan ”disgusting experience”, niin kuin kiinalaisesta pitsasta oli etukäteen varoiteltu. Todennäköisesti tämä lausunto koskikin eläinerittein kuorrutettua pitsaa, mikä toki on joka puolella maailmaa disgusting experience. Pienin vesiaihein somistetun harmonisen ravintolan tarjoilija katseli luppohetkinään tietokoneelta tappamispelivideota, ja itse paikan äänimaailma oli rakennettu yhden pariminuuttisen kappaleen varaan, joka ruokailumme aikana ehti toistua kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan.

Myöhemmin menimme puistoon, jonka nurkassa toimi myös pieni huvipuisto, mikä selvästä keskeneräisyydestään huolimatta oli jo täyttä häkää toiminnassa. Mutaisat kulkureitit olivat roskaa täynnä eikä puolet laitteista ollut (vielä? enää?) käytössä, mutta väkeä riitti. Yritimme mennä kierrokselle kauhujen taloon, mutta liian monimutkaisten lipputuotevaatimusten takia se jäi tekemättä. Huvipuiston ulkopuolella puisto kuhisi seniorikansalaisia sunnuntaita viettämässä: istuksimassa ja seisoksimassa, pelaamassa ja katsomassa toisten peliä, kuntoilulaitteita käyttämässä, livemusiikkia seuraamassa. Meidät tavoitti puhelimineen lapsi, joka halusi selfien kummankin kanssa. Tällä kertaa olimme hellämielisiä ja suostuimme, kun kerran lupakin elehtien kysyttiin. Yleisempi, jatkuvasti vastaan tuleva tapa on ”vaivihkaa” asettua eteemme ottamaan selfietä niin, että me, eksoottiset kummajaiset, olemme taustalla. Näissä tilanteissa emme jää poseeraamaan. 

Massasta erottumisen huomaa myös kaiken aikaa ulkona liikkuessaan jatkuvien ”hello”-huutojen (ja yleensä sitä seuraavan naurun hohotuksen) muodossa. Ainakin yksi pyöräilijä oli törmätä tolppaan joutuessaan kääntämään päänsä ympäri tuijottaakseen minua todella pitkään. Kauppojen ja ravintoloiden henkilökunta nauraa meille siekailematta, kun emme ymmärrä mitä he kiinaksi sanovat. Käännösohjelmat ovat suuri apu näissäkin tilanteissa, jos ja kun muu ei auta.

Tässä kelpaa pyöräillä, vaikkakaan 90 prosenttia muista käyttäjistä ei huomaa tai ei ole kiinnostunut noudattamaan tien pintaan maalattua erottelua.