Kiinan paras turistikaupunki

Eilen aamulla kaurapuuroa lusikoidessani havahduin ikkunan taakse nousevaan kiikkerään koriin, josta henkilö pian hypähti ikkunan edessä olevalle pienelle tasanteelle. Piilouduin pädini taakse ja tarkkailin tapahtumia kameran kautta. Turvavarusteita ei työntekijällä vähemmän yllättävästi ollut käytössään – meidän kerroksemme on siis yhdeksäs, ja koko talon kerrosmäärä 32. R:n työpaikalla pidetyn ”kulttuurikoulutuksen” mukaan Kiinassa onnettomuuksien ajatteleminenkin tietää huonoa onnea, ja kaikkialla onkin nähtävissä, ettei niitä sitten ajatellakaan. Kypärättömät vanhemmat kyyditsevät kypärättömiä pikkulapsiaan esimerkiksi sähköskootterin ohjaustangon päällä tai miten kuten tarakalla puoliksi roikkuen. Ehkä täkäläinen meininki opettaa valppaaksi, sillä, uskomatonta kyllä, en edelleenkään ole nähnyt ainoatakaan kolaria. En silti kaipaa ihan samanlaista Suomeen.

Kiina–Mongolia-junalipun hankkiminen oli paluumatkan lipuista vaikein. Kiinan sisäisiä lippuja saa helposti netistä erilaisten välitysfirmojen kautta, mutta ulkomaan lippuja ei. Netin uumenista keskustelupalstalta löytyi parin vuoden takainen tieto, että lähtökaupungissa sijaitseva majatalo oli hankkinut kyseisen välin junalipun jollekulle. Otimme paikkaan yhteyttä, ja he olivat valmiita samaan järjestelyyn minimaalisella palkkiolla. Viime viikolla sain puhelun, ja sen jälkeen WeChat-viestillä koordinaatin, mistä voisin käydä hakemassa lippumme. Suunnistin kaatosateessa kaupungin toiselle laidalle. Loppumetreillä usko meinasi loppua, kun kartta neuvoi kujille, jotka synkässä sadesäässä näyttivät jo melkein liian synkiltä ja kurjilta, enkä edes tiennyt, minne oikeastaan olin matkalla. Perillä lähetin suuressa vesilätäkössä seisten viestin yhteyshenkilölle, ja hetken kuluttua toden totta pienestä ovesta ilmestyi iloisesti hymyilevä nuori ihminen, joka antoi kotitekoisen näköiset junaliput käteeni. Siitä huolimatta pois lähtiessäni pieni vihainen koira lähti juoksemaan perääni, ja itsellänikin oli sellainen olo, että olin jossain, missä ei aivan pitäisi.

Viikonloppuna ravintolaillallisella kävi mahtava tuuri, kun tilaamamme listan halvimman viinipullon sisältö olikin tehty ”maailman parhaista rypäleistä”. Eikä siinä kaikki, seuraavana päivänä matkalla maauimalaan näimme myös liikenneympyrän keskelle pystyteyn monumentin, jonka jalustassa luki kiinaksi ja englanniksi ”Top tourist city of China”. Patsas esitti mylvivää kaakkia seisomassa kahdella jalalla maapallon päällä. En tiedä, onko se käyty varastamassa jostain muusta kaupungista, vai jakaako keskushallinto näitä kaikkiin kaupunkeihin, jotta kansalaisilla olisi hyvä mieli ja he voisivat olla kotiseudustaan ylpeitä. Minulla ei ole kokemuksia Kiinan muista kaupungeista, 12 tunnin Pekingin-käyntiä lukuunottamatta, mutta epäilen silti varovasti, että tämä paikka ei ole kaikkein parasta, mitä Kiinalla on tarjota. Tai jos on, niin eipä siinä sitten.

Maauimala oli sunnuntaina puolenpäivän aikaan autio. Pukuhuoneessa haisi pissa ja suihkusta tuli kapeana norona kylmää vettä, mutta allasosasto oli ajan patinasta huolimatta siisti. Puihin piilotetuista kaiuttimista soi kovalla volyymilla englanninkielinen country, ja pieniin uimahousihin pukeutunut työntekijä kierteli altaiden laitoja haavin kanssa keräten vedestä puiden lehtiä ja hyönteisiä. Iltapäivän edetessä lisää asiakkaita ilmaantui: jonkin verran lapsia, mutta enimmäkseen tatuoituja miesoletettuja, jotka istuskelivat ja seisoskelivat kaksin tai porukoissa varjossa altaiden reunoilla ja peuhasivat matalassa altaassa. Syvässä altaassa ei ruuhkaa ollut. Auringossa oleskelivat lähinnä suomalaiset, joista illemmalla WeChat-ketjun piippaillessa jokainen ilmoitti käräyttäneensä nahkansa enemmän tai vähemmän.

Matkakuumemunkit

Kahden viikon päästä lähdemme seikkailulle Mongoliaan ja Siperiaan. Lähdön onnistuminen varmistui tänään, kun kuriiri toi R:n passin kiiltelevine Mongolian ja Venäjän viisumeineen Suomesta. Matkaanlähtö huhtikuussa tapahtui niin nopeasti, ettei R ehtinyt hankkia kaikkia paluumatkan kannalta oleellisia dokumentteja. Kiinassa asiaa pohdittiin, ja lopulta todettiin, että helpointa lienee toimittaa passi lähettipalvelun kautta suomalaiseen matkatoimistoon, joka hoitaa viisumit kutsuineen kaikkineen. Hieman kummalliselta järjestely tuntui, ja jännittävältäkin – mahtaako passi selvitä kahdesta pitkästä matkasta eksymättä – mutta oletuksemme oli, ettei kyseisten asioiden hoito Kiinassa ainakaan sujuvampaa ole, ja kaiken lisäksi se olisi vaatinut monta pitkää matkaa Pekingiin, minkä lisäksi se olisi jopa ollut sanalla sanoen mahdotonta, koska junalla ei voi kulkea ilman passia.

Sitruunamunkkiperjantai.

Nyt on siis kaikki valmiina matkaa varten, ja sen kunniaksi tein sitruunamunkkeja (pulla/munkkitaikinasta voi jättää munan pois korvaamatta sitä millään, nesteenä voi käyttää kasvimaitoa, rasvana kasviöljyä/margariinia, ja raastettu sitruunankuori tekee taikinasta superhyvää). Koska erinäiset lähteet varoittelivat, ettei Trans-Siperian radalla voi matkata spontaanisti, vaan kaikki on lyötävä lukkoon etukäteen (kesäsesongin aikaan erityisesti), suunnittelimme pysähdyspaikkamme jo toukokuun puolivälissä ja pidimme muutaman intensiivisen majoitusten ja junalippujen etsimis- ja varaamis/ostamissession. Junaliput pitää ostaa joka välille erikseen, minkäänlaista Interrail-tyyppistä Trans-Siperia-passia, jolla voisi hypätä mihin junaan lystää, ei ole olemassa. Ja toki pitkien matkojen takia makuupaikkavaraukset pitäisi joka tapauksessa hoitaa kaikille väleille.

Yllättäen Venäjän junayhtiön nettilippukauppa puhuikin englantia lähes koko ajan, niin että kaikki Venäjän sisäiset liput sai kohtalaisen helposti hankittua sieltä. Eikä niitä tarvitse edes printata! Venäjä on vihreä. Olin kuullut huhua, että lippukauppa kyllä olisi englanniksi, mutta kriittisellä hetkellä kaikki muuttuisi venäjänkieliseksi. Kehitystä oli iloksemme tapahtunut. Nyt voi vain odotella ja arvailla, millainen meno, meininki ja kuumuus vaunuissa tulee vallitsemaan. Pisin yksittäinen etappi, 37 tuntia, tulee heti alkajaisiksi, mikä on ehkä ihan hyvä. Pysähdyspaikkoja ennen Helsinkiä on kahdeksan, joissa vietämme aikaa yhdestä kolmeen päivään. Valinnat tehtiin opaskirjaa vilkuillen niin sanotusti fiilispohjalta. 

Aloitin vuosien jahkaamisen jälkeen myös pikavauhtia kyrillisten kirjainten ja siinä sivussa hieman myös venäjän opiskelun. Todennäköisesti kehitykseni ei vielä tällä matkalla päästä meitä uimaan kuin kalat huippucoolien siperialaiskaupunkien vaihtoehtoisvesissä, mutta ainakin osaan lukea sanan pitsa ja kysyä ”missä tehdas on?”.

Käsinkirjoitus on vaikeaa, varsinkin venäläisin kaunokirjaimin.