Päiväseltään Astanassa

Kazakstanin pääkaupungin kansainväliselle rautatieasemalle ei markkinatalous ollut vielä sanottavammin ulottunut. Merkittävimmät kaupalliset palvelut olivat pieni matkustajakoti ja kanttiini, jolla ei ollut nimeä. Sen vitriinissä oli Barbie-pillimehuja, ylikansallisia limsoja ja valmiiksi laseihin laskettuja erivärisiä mehuja, sekä erinäisiä rasvaisen näköisiä suolaisia leivonnaisia. Vitriinin päällä kassan vieressä odotteli kyseenalaisena houkuttimena kaksi aamiaislautasta paistettuine possunraatosuikaleineen ja kananalkunesteineen. Valitsin lasin punaista mehua ja kahvin. 220 tengeä, 50 senttiä.

Kahvi osoittautuikin kuumaaksi vedeksi ja pussiksi, jossa oli ”alkuperäistä kahvisekoitusta”, eli lehmäneritejauhetta valmiiksi pikakahviin sotkettuna. Mehu oli makeaa, mutta ihan hyvää ja kuuma vesi lämmitti. Valaistus oli kylmä ja himmeä, pöydissä kiiltävän muoviset päytäliinat. Wc oli remontissa. Käytössä oleva, mutta ehkä pienen remontin tarpeessa oleva toiletti löytyi toisaalta. Se oli pöntötöntä mallia, paperia ei ollut, kopin ovi avautui jos siitä ei jatkuvasti pitänyt kiinni (joku oli kaivanut oveen reiän, jotta siitä sai otteen kyykyssä ollessaan), lattia oli kauttaaltaan märkä jostain nesteestä, laukkuja ei tehnyt mieli laskea mihinkään, naulakoita ei ollut.

Olin muistanut selvittää etukäteen, missä on hyvänkuuloinen kasvisravintola, mutta olin unohtanut selvittää, miten sinne pääsee. Olin ladannut puhelimeen etukäteen bussiaplikaationkin, mutta sen tässä tilanteessa olennaisin ominaisuus, reittien näyttäminen, ei toiminut ilman nettiyhteyttä, eikä asemalla sellaista ollut. Lonely Planetista sain selville, millä bussilla todennäköisesti pääsisi lähettyville.

Ulos bussipysäkeille uskaltauduttuani löysin jopa jonkinlaisen graafisen esityksen osasta linjastoa. Uuden näköisillä pysäkeillä mainostettiin olevan wifi, tolpissa oli pari usb-koloa, ja erillinen lasinen lämmittelykoppikin oli tarjolla. En kokeillut kuinka monta astetta siellä olisi ollut enemmän kuin -20, mutta ainakaan sinne ei olisi tuullut.

En myöskään ollut muistanut selvittää, miten bussilippu ostetaan, mutta onnistun pääsemään oikeaan bussiin ja saamaan rahastajasta uuden ystävän, joka palasi viereeni istumaan aina kun oli saanut uudet matkustajat rahastettua. Hän oli iloinen kaukaisesta vieraasta, mutta pahoillaan, että viipyisin vain yhden päivän. Keskustelu tapahtui pääosin elekielellä. Tunnelmaa tosin latisti se, että epäilin hänen rahastaneen minulta tuplataksan. (Illalla pois päin tullessa selvisi, että hinta tosiaan oli tuplaantunut aiemmasta, tai sitten turistin näköisiltä vaan veloitetaan aina enemmän.)

Sää oli siitä huolimatta aurinkoinen, mutta niin kylmä, ettei kaupungin tutkiminen kävellen houkuttellut. Niinpä pysyttelin koko päivän kaupungin ainoassa kasvisravintolassa töitä tehden ja ruokalistaa läpi käyden. Näkemättä jäivät tällä kertaa kaikki uuden Astanan – joen eteläpuolella, ravintolani oli pohjoispuolella – kreisit monumentit, mutta jäipä vielä syy tulla uudestaan.

Pienestä nousevasta jännityksestä huolimatta ehdin takaisin juna-asemalle vartin ennen yöjunan lähtöä. Noudettuani ruokakassini matkatavarasäilytyksestä ajattelin varmistaa, että printattu lippuni kelpaisi junassa. Esittelin sitä lipunmyyntiluukulla, mutta minut ohjattiin toiselle luukulle. Sieltä minut ohjattiin infotiskille, mutta sieltä ei löytynyt ketään, ja junan lähtöönkin oli enää alle 10 minuuttia. Palasin edelliselle luukulle heiluttelemaan lippuani ja onnistuin saamaan siellä istuvan virkailijan nousemaan paikaltaan ja astumaan ulos kopista. Hän nappasi lippuni ja näytti sitä turvatarkastuksen luona maleksivalle virkailijalle, joka osoitti taas jonkin uuden tiskin suuntaan, jossa selvästi oli verhot edessä ja valot sammuksissa. Sitten joku virkailijoista avasi ulko-oven ja työnsi minut laiturille. Päättelin että lippu kelpaisi.

Lähtöraiteesta sen sijaan ei ollut tietoa, koska aseman sisällä ei ollut minkäänlaisia näyttötauluja, eikä laitureilla minkäänlaisia opasteita. Ykköslaiturilla parveili eniten ihmisiä, ja joku heistä nyökkäsi hyväksyvästi lippua vilautettuani. Tuossa tuokiossa juna liukuikin paikalle, ja löysin tieni kompaktin neljän hengen hyttini yläsängylle. 13 tunnin matka-aika kului enemmän ja vähemmän nukuksien, oudoista ympäri hyttiä kuuluneista sormennapsutteluäänistä ja ajoittaisesta kuorsauksesta huolimatta.

Mainokset

Trans-Siperia 6: Eurooppaan, Eurooppaan!

Jekaterinburgissa Eurooppa tuntui olevan entistä lähempänä, ja niinhän se olikin, itse asiassa noin parinkymmenen kilometrin päässä. Kilpailevia Aasian ja Euroopan rajapyykkimerkkejä on tietysti pystytetty sinne tänne, mutta lähellä oltiin joka tapauksessa. Päätimme jättää tunnin kestävän matkan yhdelle näistä merkeistä tekemättä, kuvan löytää googlaamalla muutenkin.

Se että kaupungit on rakennettu sujuvan yksityisautoilun lähdökohdista jalankulkijat kusisiin alikulkutunneleihin työntäen ei valitettavasti ole ainoastaan epäeurooppalainen piirre. Samaa sietämätöntä kadunylityksen eli alituksen mahdollistavien koppien ja pimeiden käytävien etsintää on saanut harrastaa myös etenkin itäisessä ja kaakkoisessa Euroopassa.

Kaikesta huolimatta hostellimme löytyi spagettisten pikkukatujen ja sisäpihojen seasta puolihylätyn näköisestä toimistorakennuksesta. Hostellityöntekijä kävi keskustelun kanssamme Google-kääntäjän läpi. Aluksi varaustamme ei näyttänyt löytyvän, koska hän ei ilmeisesti voinut uskoa kahden miehen varanneen huonetta yhdellä tuplasängyllä. Huone löytyi, mutta sen lukko olikin juuri hajonnut niin, ettei ovea pystynyt lukitsemaan. Vainoharhaisempi olisi voinut ajatella tämän olevan nimen omaan tarkoituskin. Henkilö kuitenkin vakuutti, että ei hätää, sillä hän on aina paikalla. Ja tosiaan, seuraavana aamuna havainnoimme hänet makaamassa unisen näköisenä respan sohvalla.

Kesälomakausi ja remontit olivat taas riesana, kun pyrimme kulttuurilaitoksiin ja rautatiemuseoon. Näköalatorni oli sentään auki, ja sieltä näkyi valtaisa kaupunki, puolellatoista miljoonalla asukkaallaan Venäjän neljänneksi suurin. Näkyi myös joenranta, joka osoittautuikin viihtyisäksi ”kaupunkilaisten olohuoneeksi”. Potkupallokisojen merkkejä näkyi vielä monessa paikassa, ja keskustaa oli epäilemättä jynssätty uutterasti edustuskuntoon. Illallakin jokiranta oli yhä eloisa ja viihtyisä käyskentely-ympäristö, uuvuttavaa perseilyä ei ollut havaittavissa.

Ostoskeskuksessa liukuportaiden alla sijaitsi kasvispurilaispaikka, joka taas perinteisempään tyyliin mainosti tuotteitaan terveellisyydellä, Siltä ne maistuivatkin, ei juuri miltään. Raaka retiisi ei ole hampurilaistäyte. Mustat sämpylät tulivat täällä vastaan ensimmäisen kerran, mutta myöhemmin huomasimme niiden olevan muodikas vakiotuote käymissämme paikoissa. Silmämme laajenivat, kun havaitsimme, että tarjolla oli vegaanista jäätelöä. Sitä ei ollut tähän asti näkynyt. Ja kun lusikointi alkoi, saattoi huomata näiden tekeleiden olevan vielä prototyyppiasteella. Kipoissa oli hädin tuskin puoliksi jäätynyttä vanilja- ja suklaakiisseliä. Seuraavana päivänä yritimme toisaalla vielä uudemman kerran venäläistä vegaanijäätelöä, mutta silloin saimme vielä vähemmän jätskiä muistuttavat teokset – umpijäässä olevaa makeaa jauhoista vanukasta, jossa oli lisäksi puoli kiloa margariinia. Suomen luksusjäätelötarjontaan tottuneena ei voinut olla irvistelemättä näille hivenen kiittämättömästi.

Viimeisellä Trans-Siperian-etapilla Jekaterinburgista Moskovaan pystyi tekemään seuraavan loppupäätelmän: Jos haluaa kohdata junassa muita reppureissaajia, kannattaa matkustaa lännestä itään. Jos haluaa matkata lähes yksinomaan venäläisten kanssa, suunta on idästä länteen. Tämä oli tiedossa etukäteenkin, mutta tuli hyvin todetuksi omin silmin ja korvinkin: Mongoliasta Moskovaan ei junissa rinkkoja näkynyt eikä englantia kuulunut. Tämä ei toki haitannut, ainoastaan sen yhden juopuneen venäläisherran, jonka kanssa saimme viettää samassa hytissä yli vuorokauden, olisin voinut vaihtaa johonkin innokkaaseen ja puheliaaseen parikymppiseen ”hey guys” -maailmanmatkaajaan. Myös etukäteismarkkinoidut pysähtyviä junia vaanivat myyskentelijämummot vaivautuvat näköjään panostamaan lähinnä eksotiikannälkäisiin itään kulkevien junien matkustajiin, koska ensimmäiset tulivat vastaan vasta tällä matkalla, miljoonakaupungiksi paljastuneen Permin asemalla, jossa raiteet ylitettiin lampsimalla niiden yli. 

Laituri kuhisi ihmisiä osan tutkiessa mummojen sipulinippuja ja jauhomykeröitä, jotkut jonottivat neliömetrin kokoisen kioskikopin luukulle, joka symboleja tulkiten myi teetä, virvoitusjuomia, ämpäreitä, leivoksia, hedelmiä, croisantteja, kinkkuja, hampurilaisia, jäätelötötteröitä, jugurttia, mehua ja voita. Kun juna parinkymmenen minuutin kuluttua jatkoi matkaa, jo eteisessä samovaarin luona huomasimme hajusta ja metelistä saaneemme vaunuumme sen, minkä olimme etukäteen arvioineet karjavaunun suurimmaksi uhkaksi: teinipoikien jalkapallojoukkueen. Valmiiksi loossissamme oli jo taapero ja vilkas isosisaruksensa. Tästä kaikesta kuitenkin selvittiin ilman suurempia ongelmia. Reilun vuorokauden junailun palkitsi saapuminen aurinkoiseen, alkuiltaiseen Moskovaan.

Trans-Siperia 4: Olkhonin hiekat, Baikalin vedet

Baikaljärven keskellä sijaitsevan Olkhon-saaren suosio kiinalaisturistien keskuudessa kuulemma räjähti, kun saaresta kertova laulu voitti television laulukilpailun. Kiinalaisia ja korealaisia matkailijoita saarella näkyikin, pääasiassa kuitenkin venäläisiä. Lisäksi havainnoitiin ainakin joukko saksalaisia, muutama ranskalainen ja kaksi suomalaista.

Edestakainen matka minibussilla Irkutskista Olkhonille ja takaisin vie 12 tuntia, joten yhden yön piipahdukselle sinne ei kannata läheä. Itse tulimme perille illalla, olimme seuraavan päivän ja lähdimme sitä seuranneena aamuna. Sekin tuntui lyhyeltä ajalta, ainakin päivä enemmän olisi ollut hyvä. Silloin olisi voinut mennä myös ilmeisen suositulle autoretkelle saaren pohjoispäätyyn, minkä nyt jätimme tekemättä, koska käytännössä se olisi tarkoittanut kolmatta kuuden tunnin autoilupäivää putkeen. Sen sijaan vuokrasimme majatalostamme maastopyörät. 

Saaren tiet olivat hienoa pöllyävää hiekkaa, jossa ajaminen oli paikoin mahdotonta, ja autojen ohittaessa seurasi puolen minuutin sankka pölypilvi. Jonkin shamanistisen kallionkielekkeen ihailun jälkeen etsiydyimme pienemmille sivupoluille, ja löysimme tiemme lähes autiolle rannanpätkälle polkematta neljääkymmentä kilometriä, mikä olisi ollut etäisyys saaren pohjoispäähän. Auringon paistaessa melko lämpimästi uskalsimme kastella itsemme pirteän raikkaassa, sanalla sanoen perkeleellisen kylmässä vedessä. Vähän myöhemmin suuntasimme takaisin saaren pölyiseen keskustaan Khuziriin, jonka leveällä hiekkaisella pääkadulla identtiset neuvostoarmeija-lookia edustavat pakettiautot huristivat menemään ja turistit kuljeksivat muutamien vaatimattomien ja haisevien ruokapaikkojen ja elintarvikekioskien väliä. Kävimme kurkistamassa lähes jokaiseen niistä, ja lopulta päädyimme menemään pieneen ”tavernaan” syömään myöhäiseksi lounaaksi saman vegaanin herkkuaterian kuin jo edellisenä iltana: kaalisalaattia, kurkku-tomaattisalaattia ja ranskalaisia perunoita ketsupilla.

Majapaikkamme oli kesämökkityypinen yksinkertainen mökin puolikas karuhkossa aidatussa pihassa, jossa toisen parimökin lisäksi oli majoitustoimintaa harjoittavan perheen talo, ulkovessa ja saunarakennus. Kolmas mökki näytti olevan aluillaan, ja ympäristöönkin oli vastaavia ja hieman suurempia tönöjä nousemassa lisää. Eipä ihme, kun rinteestä vielä toistaiseksi oli suora näkymä järvelle. Kokeilimme tietysti illan päätteeksi saunaa, joka vaikutti lämmenneen ainakin aamusta lähtien, ja hohkasi erillisen puku- ja suihkuhuoneenkin niin kuumaksi, että saunomisen olisi voinut suorittaa siinäkin.

Lähtöaamuamme edeltävänä yönä satoi rankasti, ja minibussilla paluumatkalle päästyämme näimme millaiseksi se oli muuttanut aiemmin pöllyävän hiekkatien. Khuzirista yhteysalukselle oli noin kolmenkymmenen kilometrin matka, ja sen varrella näimme useampia syvään mutaliejuun juuttuneita autoja, busseja ja myös yhden samanlaisen pikkubussin kuin omamme, jonka matkustajat nyt seisoskelivat sumuisen pellon laidassa. Irvistimme hampaat yhteen jännittäessämme milloin oma matkamme katkeaa, mutta jollain merkillisellä tavalla, ehkä kuljettajan taidon ja hyvän tuurin yhteisvaikutuksesta pääsimme perille lauttarantaan. 

Lauttaan pääsyä piti odottaa puolitoista tuntia. Omanlaistaan ajankulua tarjosivat niin sanotun terminaalin edustalla monenkirjavat kuppilat ja krääsäkojut. Itse matka veden yli vastarannalle kesti vain parisenkymmentä minuuttia, mutta aluksen läpiajettavuudesta huolimatta se jostain syystä peruutettiin pois laiturista, jolloin vastarannalla autot joutuivat peruuttamaan sieltä ulos. Tämä tapahtui epämääräisellä hiekkakentällä, jossa autoista poistuneet matkustajat haahuilivat ympäriinsä. Purku ja lastaus oli siis jokseenkin hidasta ja epäorganisoidun tuntuista.

Irkutskissa olimme haaveilleet menevämme ennen illallista ja junan lähtöä virkistävän kuuloisen hamamin kylpyihin, mutta perillä ovessa odotti jo tuttuun tapaan kesälomalappu ja lukittu ovi ynnä pimeät ikkunat. Aiemmassa hostellissamme oli onneksi tällä kertaa työvuorossa mukavampi hessu, joka puhtaiden pyyhkeiden kera päästi meidät käyttämään paikan suihku- ja muita fasiliteetteja.

Siperialaiseen tapaan Irkutskin valtava asemarakennus oli mintunvihreäksi maalattu. Yhdestä komeasta hallista löytyi surullinen ruokabaari, joka edusti samanlaista alennustilaa kuin ylikansallinen hampurilaisruokala Helsingin rautatieaseman uljaassa ravintiolasalissa. Keittäjänhattuinen kassanhoitaja avasi kaukosäätimellä olutkaapin oven. Pian istuttuamme pöydän ääreen autiossa salissa hän tuli viittilöimään meidät toiseen pöytään lattianpesun tieltä. Ovet narisivat ja kylmälaitteet hurisivat, nuori työntekijä luuttusi loputtomasti lattiaa ja hattupää nojasi erilaisia eläinkyllästettyjä ruokia täynnä olevaan tiskiin. Yksi matkailija tuli ostamaan sämpylän ja sai kaupan päällisiksi vessapaperirullan.

Juna lähti iltayhdentoista aikaan. Huomasimme valinneemme paikat neljän hengen hytistä, ja heti konkretisoitui sellaiseen liittyvät riskit: matkaseura. Toisella yläpedillä vastassa oli koko seuraavat 30 tuntia humalassa ilman paitaa ollut venäläismies, joka halusi kovasti rupatella, vaikkei yhteistä kieltä ollut. Ja kun emme hänen juttujaan ymmärtäneet, hän katsoi meitä nenänvarttaan pitkin puolen metrin päästä ja nauroi ivallisesti. Käytävällä oleskellessaan hän ahdisteli ohi kulkevia naisia. Alasängyn asukas oli hillitympi, mutta humalassa (ei koko matkaa) raskasta seuraa hänkin. Vietimmekin suurimman osan matkasta nukkuen, lukien, kuulokkeet päässä tai ravintolavaunussa. Hyvää itsehillintäharjoitusta yhtä kaikki!

Pekingin vegeankka-altaat

Lauantaiaamuna heräsin Pekingissä 12-tuntisen junamatkan jälkeen. Junasta poistumisen jälkeen lippu piti esittää aseman loputtomissa jonotuskarsinoissa vielä kahdesti, toisen kerran jopa henkilötodistuksen kanssa. Mistä ihmeen syystä, sitä en tiedä, etenkin kun junaliput oli aiemmin katsottu kotikaupungin aseman sisäänkäynnillä turvatarkastuksen yhteydessä, lähtöportilla ja laiturilla vaunun ovella, minkä lisäksi junassa liput kerättiin yöksi pois, ja tilalle annettiin luottokortin näköinen kortti, johon oma paikka oli merkitty, ja aamulla tämä taas kerättiin pois ja vaihdettiin takaisin pahvilippuun. Tällä on varmasti joku merkitys, joka ei vain äkkiseltään tule mieleen.

Metroasemien sisäänkäynnillä oli täydet turvatarkastupisteet laukkujen läpivalaisuineen kaikkineen. Metrossa kuten muissa kulkuvälineissä ollaan Kiinassakin lähes poikkeuksetta naamat kiinni puhelimissa. Täällä tosin äänien huudattaminen kaiuttimesta on paljon yleisempää kuin Skandinavian suunnalla. Harva täällä katsoo tarpeelliseksi käyttää kuulokkeita.

Suhasin linjalta ja asemalta toiselle ja kuljin tyhjä rinkka selässäni kohti HappyCown neuvomia kauppoja ja ravintoloita. Tarkoitus oli täyttää reppu ruokatarpeilla, joita ei kotikaupungista saa. Ensimmäinen kohde näytti kuitenkin sijainneen liikerakennuksessa, jonka purkutöitä nyt jo käynnisteltiin. En lannistunut, vaan ajelin toisaalle, 北京正隆斋食品有限公司-kauppaan, jonka feikkilihavalikoimaa arvioitiin hämmästyttäväksi. Ja sellainen se olikin. En ole ennen moista valikoimaa erityyppisiä soijasta ja seitanista valmistettuja vegelihavalmisteita nähnyt. Niitä olivat hyllyt notkollaan ja pakastealtaat pullollaan. Eivätkä hinnat päätä huimanneet. Kahmin korin täyteen ja sulloin ankat, kanat, pyörykät ja maksamakkarat maksun jälkeen rinkan uumeniin. Nyt ei tarvitsisi nieleskellä pelkkää tofua päivästä toiseen.

Siperian-junatoverini ehdottama eurooppalaisen tavaran kauppa-kahvila-baari Nanshan Store & Bar osoittautui myös hyväksi vierailupaikaksi. Sen lisäksi että hamstrasin yhtä lukuunottamatta kaikki myymälän kikhernetölkit, sain myös ensimmäisen kupin oikeaa kahvia kuukauteen. Se maistui hyvältä. Naapuripöydästä käytiin ostamassa pieniä sipsipusseja viiden minuutin välein.

Kahvin jälkeen kurvasin bussilla Cloud Kitchen -ravintolaan, josta piti saaman vegaanisia pitsoja, purilaisia, pastoja ja sen sellaisia. Paikka näytti viehättävältä, mutta tyhjältä. Pian jälkeeni paikalle tuli kuitenkin kolmihenkinen kiinalainen perhe, joka näytti siltä, kuin heitä olisi kuvattu ravintolan mainosvideoon. Esiteini-ikäinen lapsi hymyili ja nauroi yhdessä vanhempiensa kanssa, kun he toisiaan auttaen leikkasivat pitsaa ja purilaisia. He halailivat ja katsoivat toisiaan iloisen ja onnellisen näköisinä ja pureksivat pikaruokaa. Puhelimensa he kaivoivat esiin vasta paljon myöhemmin.

Itse pyörittelin supreme-pitsan jälkeen suussani  kitalakeen tarttuvaa äitelää raakakakkua ja liian makeaan soijamaitoon tehtyä capuccinoa, jotka jostain syystä tilasin, kaiketi vain siitä ilosta, että maitokahvia ja jotain jälkiruokaa oli ylipäänsä saatavilla. Lopputuloksena oli melkein Suomen hintatasoa oleva lasku, mutta kerrankos sitä jne. Sitten pitikin jo kiirehtiä takaisin juna-asemalle odottamaan junan lähtöä.

Ei liene yllätys, että Pekingin asemalla oli todella, siis todella paljon ihmisiä. Laitureille ei päässyt suoraan, vaan massat kerättiin ensin lentokenttämäisille porteille, joilta myöhemmin avattiin pääsy laiturille. Viereisiltä raiteilta oli lähdössä kiiltäviä luotijunia, mutta meidän kaupunkiimme kulki vain tämä hidas, vienosti pissanhajuinen, ehkäpä jonkun neuvostojohtajan Kiinalle ystävyyden merkkinä lahjoittama kolme kilometriä pitkä junavanhus, jonka lähtö lauantainailtana vaikutti olevan myyty viimeistä paikkaa myöten täyteen. Joku pureskeli käyrää kurkkua, josta levisi raikas tuoksu. Joku toinen ajoi partaa sängyllään, mistä kuului rahiseva ääni.

Valot vaunuissa olivat himmeän vihertävät. Samanlainen kalmaisa, ilmeisesti edullinen, sävy on vastassa monessa paikassa täällä, samoin kuin oli muuten Balkanilla ja Kuubassakin. Vähän kymmenen jälkeen valot napsaistiin pois, ja täydessä pimeydessä loimottivat vain älylaitteiden näytöt. Minkäänlaisia lukulamppuja ei vaunun varustukseen kuulunut, ja pian ympärillä vallitsikin jo lähes täydellinen hiljaisuus. Kyyti oli ajoittaisia, taatusti herättäviä perkeleellisiä nykäyksiä lukuun ottamatta tasaista ja ”hard sleeper” -sänkykin aivan riittävän mukava nukkumiseen.