Trans-Siperia 1: Viikko Mongoliassa

Trans-Siperiointi Kiinasta Moskovaan alkoi runsas viikko sitten.

Olimme katsoneet, että retkemme ensimmäinen junamatka kestää 37 tuntia. Päivää ennen lähtöä löysimme netistä tarkemman aikataulun, josta selvisi, että tähän 37 tuntiin sisältyy 12 tunnin pysähdys Kiinan rajakaupungissa Erenhotissa. Miksi, se ei selvinnyt mistään. Raideleveyden vaihtumisesta johtuvaan telien vaihtoon ei noin kauaa mene. Mutta koska vessat ovat asemilla lukittuina, jouduimme heti aamuvarhaisella lähtemään kiertämään pientä tuppukylää, eikä takaisin päässyt ennen alkuiltaa.

Söimme aamupalaksi paahtoleipiä chilitahnalla ja joimme kookosmaitoa tölkistä mobiililaitekauppakeskittymän edessä olevan unohdetun puistikon pölyisellä paadella. Sen jälkeen yritimme löytää dinosauruspuiston, paikallisen nähtävyyden, mutta sitä ei löytynyt. Sen sijaan tässäkin kaupungissa, kuten ehkä kaikkialla Kiinassa, oli oma olympiapuistonsa. Parin tunnin kiertelyn jälkeen päädyimme eräänlaiseen kahvilaan, jossa pystyimme kuluttamaan päivää niin pitkälle, että saatoimme kävellä sieltä suoraan, läpi tyhjien paahteisten katujen, rautatieasemalle.

Ulaanbaatar / Ulan Bator

Mongolian pääkaupunkiin, jossa asuu puolet maan kolmesta miljoonasta asukkaasta, saavuimme aamukymmeneltä hyvin nukutun yön jälkeen. Hostellille oli parin kilometrin kävelymatka, mutta kiertelimme oikeaa taloa etsiessämme ainakin tuplat tästä. Kun olimme lähestyneet taloa kaikista mahdollisista suunnista sitä siltikään löytämättä, menimme toiseen majataloon kysymään neuvoa. Siellä ei moisesta hostellista ollut kuultukaan, mutta avuliaasti aulahenkilö suostui soittamaan sinne, ja pian oikean hostellin työntekijän veli lähetettiin meitä henkilökohtaisesti noutamaan. Selvisi, että olimme käyneet oikean aidan takana heti alussa, mutta minkäänlaisen kyltin puutteessa emme olleet tajunneet mennä porttia kolkuttamaan.

Jokin suuri kaupunkifestivaali oli onneksi päättynyt edellisenä päivänä, hostellikin oli kuulemma ollut tupaten turvoksissa, mutta nyt olimme koko kolmen päivän ajan ainoat asukkaat. Saimme häärätä keittiössäkin aivan kaksistamme, kun muutenkin edulliseen hintaan sisältyivät aamupalat vegaanimakkaroineen ja -maitoineen.

Kaupungillakin oli meno melko rauhallista, paitsi liikenteen suhteen. Jäätävät ruuhkat velloivat kaduilla kellonajasta riippumatta. Julkista liikennettä edustavat Ulaanbaatarissa bussit ja trollikat, ja saimme kokea niidenkin täydellisen jumahtamisen ruuhkan silmään. Pyörien vuokraamista harkitsimme, mutta lyhyen havainnoinnin jälkeen arvelimme, ettei Ulaanbaatarissa pyöräily ehkä olisi kovin turvallista tai mukavaa. Pyöräkaistoja oli muodon vuoksi maalattu muutamille kaduille, mutta ne olivat enimmäkseen käyttökelvottomia, emmekä niillä koko aikana enempää kuin kaksi polkijaa nähneetkään. Muutama uskalikko sykkelöi autojen seassa, mutta ilmiselvästi pyörävallankumous odottaa vielä tuloaan tässä kaupungissa.

Tunnelma ja katukuva oli kiinalaista teollisuuskaupunkia selvästi kansainvälisempi ja hivenen länsimaalaisempi. Turisteja tuli vastaan tuon tuosta, eikä itsekään joutunut enää alituisen tuijottelun ja ilveilyn kohteeksi. Ulaanbaatar on epäilemättä seuraava Reykjavik, toki paljon rujompi ja rähjäisempi, mutta sitäkin hipsterimpi. Kadut ja talojen julkisivut ovat monin paikoin umpihuonossa kunnossa, mutta ilmapiiri on eloisa ja energinen. Vegaaniravintoloitakin on lukuisia, osa tosin oli ikävästi kesälomalla meidän käyntimme aikana.

Nopeasti kävi ilmi myös mongolialaisten ja korealaisten lämpimät välit. Korealaisia ravintoloita oli joka korttelissa, ja kuulemma (etelä-)korealaisia turisteja saapuu lasteittain Mongoliaan. Myös irkkupubeja oli lähes joka kadunkulmassa, kaupungin ainoa homobaarikin oli ainakin teoriassa sellainen. Siellä juotujen limppareiden lisäksi kävimme imemässä coktaileja keskustan skybarissa ja tutustumassa kähjäiseen hirmuliskomuseoon (dinosauruksia väitetään asuneen Mongoliassa runsaasti), sekä lähes yhtä nuhjuiseen nykytaiteen museoon, jonka katosta valui vettä, eikä museovalvojia näkynyt missään estämässä kahta museovierasta – ainoita lisäksemme – koskettelemasta tauluja tahmeilla käsillään. Osa tauluista oli viety parempaan sateensuojaan, ja siivouskaapista löytyneitä vateja ja vannoja oli aseteltu vetisimpiin paikkoihin. Tällainenhan ei toki ole vieras näky suomalaisissakaan julkisissa rakennuksissa.

Vettä tosiaan tuli monta kertaa kaatamalla, ja kadut muistuttivat silloin vuolaita virtoja tai kanaaleja, sillä erotuksella että niissä piti kävellä, jos halusi päästä jonnekin. Keskimäärin Mongoliassa sataa niin vähän – aurinkoisia päiviä on väittämän mukaan vuodessa yli 300 – ettei katukaivoihin ja kallistusten miettimiseen ole ilmeisesti viitsitty panostaa lainkaan. Sateen jälkeenkin syvät vesilammikot lainehtivat kaduilla pitkään, kävelyteillä etenkin, kuinkas muuten. Jalankulkijoiden näkikin loikkivan tottuneesti milloin minnekin yrittäessään väistellä moninaisia vesiesteitä.

Terelj

Muutaman kaupungin sykkeessä vietetyn päivän jälkeen oli aika suunnata maalle. Kyseinen Nalaikhissa, Tereljin kansallispuiston alueella sijaitseva jurttaleiri on vain reilun 30 kilometrin päässä Ulaanbaatarista, mutta kaupungista ulospääsy kuljettajan kaupassareissuineen vei tunnin, ja toisen tunnin loppumatka, joka eteni paikoin konttausvauhdilla teiden kunnon takia.

Perillä vehreässä vuoristomaisemassa odotti noin kymmenen jurttaa käsittänyt aidattu alue lukuisten vastaavien vieressä. Valitsimme omamme nimeen täkyksi laitetusta ”ecosta” innostuneina, vaikka paikan ekologisuus ei varsinaisesti käynyt mitenkään ilmi, suihkussa olleita ”säästä vettä” -lappuja lukuunottamatta. Meille oli myös kahteen otteeseen etukäteen vakuuteltu, että eläimetön ruoka järjestyy, mutta lounasaikaan paikalle saavuttuamme selvisi, ettei heillä ollut aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Listalta löytyi silti kolme ruokalajia, jotka pystyttiin muokkaamaan kasvisruoiksi. Käytännössä kaikki olivat yhtä ja samaa hieman eri muodoissa, mautonta ja proteiinitonta, mutta ruokaa kuitenkin. Ilmeisesti henkilökunta itsekin oletti lopputuloksen olevan melko vaatimattoman makuista, ja joka aterialla teki vahvasti tykö chili- ja soijakastikkeita. Palvelu oli kuitenkin niin ystävällistä, ja ympäristö vastaansanomattoman hieno, ettei tällaisesta sivuseikasta jaksanut olla pahemmin harmissaan. Oli myös varsin viehättävää, että käytännössä kaikki paikan vieraat kerääntyivät ruoka-aikoina samaan ravintolaan syömään, koska muita vaihtoehtoja ei todellakaan ollut. Olo oli kuin Hercule Poirot -tarinassa, jossa jokaikinen hahmo niin ikään illallistaa junan / laivan / arkeologisten kaivausten leirin ravintolassa ja luo kohteliaan suopeita, joskin verhotun epäluuloisia silmäyksiä ja nyökkäyksiä naapuripöytiin.

Ger eli jurtta oli betoniselle pohjalle pystytetty teltta, jossa oli koristeellisesti maalattu pieni puinen ovi (jonka karmiin löimme päämme melkein joka kerta ulos tullessamme), sisällä kaksi sänkyä, pieni pöytä jakkaroineen, pari hyllyä ja keskellä kamina. Katossa oli reikä, josta piippu meni ulos ja ilma vaihtui, ja josta myös satoi jonkin verran sisään. Kumpanakin yönä nimittäin satoi ja ukkosti, ja olipa muuten melko tunnelmallista maata sängyssä näitä ääniä sekä lehmien ammuntaa, heppojen hirnuntaa ja suurikokoisten sirkkojen pörinää kuunnellen. Ikävämpää oli, että puolet kattoaukosta oli peitetty jonkun eläinpolon nahalla, ja sen kalman hajun kyllä haistoi aina sisään kömpiessään.

Kiipeilimme ympäröivillä vuorilla ihailemassa maisemia ja miettien mitä hirvittäviä petoja niiltä taivaalla liitävien kotkien ja haukkojen lisäksi mahtaisi löytyä. Loikkivia vuohia toivoimme, käärmeitä ja huippuharvinaisia vuoripanttereita pelkäsimme. Ainoat näkö- ja kuulohavainnot, hevosten ja lehmien lisäksi, teimme kuitenkin vain suurista ja äänekkäistä sirkoista. Näköhavaintoja tuli myös jonkinlaisista shamaanikivistä ja -rekvisiitasta, sekä avokuopista, joihin oli kipattu sekajätettä. ”Roskat ovat suuri ongelma Mongoliassa”, myönsi oppaamme, kun osallistuimme pienimuotoiselle kävelyretkelle (20 euroa), josta puolet kului autossa istumiseen ja buddhatemppelissä käymiseen. Muuten oppaan puheet vaikuttivat olevan peräisin matkailu- ja maatalousministeriöiden virkamiehiltä, vaikka pari kiinnostavaakin faktaa mahtui sekaan. Muita maksullisia ohjelmavaihtoehtoja olisivat olleet hevosilla huvittelu ja ”paikallisen perheen” jurtassa vierailu. Näihin emme tarttuneet, vaan fiilistelimme leirissä entisaikojen kesämökkivierailun tunnelmaa: ei nettiä, pääasiallinen tekeminen seuraavan ruokailun odotus.

Junamatka Ulaanbaatar–Ulan-Ude

Trans-Siperian junat kulkevat viidellä aikavyöhykkeellä, mutta aikataulut ovat Moskovan ajassa. Tämä on tavallaan hyvin selkeää ja samalla perin pohjin sekavaa. Pari päivää ennen Venäjälle menoa kävimme läpi kaikki junalippumme, ja tarkistimme, ettemme olleet sekoilleet matka-aikatauluumme sekaisin paikallisia ja Moskovan aikoja. Kaikki oli merkitty oikein yhtä kahden minuutin heittoa lukuunottamatta. Paitsi että. Koska kaikki Venäjän sisäiset liput olivat Dropboxissa pdf:inä, mutta Mongolian ja Venäjän välinen lippu paperisena, unohdimme tsekata tuon ensimmäisen Venäjään liittyvän lipun. Junaan päästyämme tajusimme, että matka kestääkin viisi tuntia oletettua pidempään, ja olemme kyllä perillä yhdeltä – mutta Moskovan aikaa, eli aamukuudelta paikallista aikaa.

Mongoliassa on lehmiä ja hevosia loputtomasti. Kuuden ensimmäisen tunnin aikana pääkaupungista pohjoisrajalle ikkunasta näkyi lähes yksinomaan vihreitä vuortenrinteitä ja tasankoja, joita kyseiset eläimet rauhaisasti parturoivat pieninä ja suurina joukkoina.

Juna vaikutti kulahtaneita kultaisia tekstiilejä lukuunottamaatta upouudelta ja siistiltä. Olimme neljän hengen hytissämme kahden. Käytävän ja hyttien kaiuttimista soi kaihoisa Kurjet, mutta myös menevämpi venäläinen poppi ja iskelmä, kuten koko seuraavan päivän päässä soinut huumaava Natasha Korolevan Malenkaya strana.

Auringon laskettua vähän yhdeksän jälkeen vaunuhenkilö tempaisi rivakasti käytävän ikkunoiden kaihtimet alas, ja puolen tunnin kuluttua, viisi minuuttia ennen Mongolian raja-asemalle saapumista tuli käsky peittää myös hytinpuoleinen ikkuna. Mahtoi olla huippusalaista toimintaa raja-alueella! Emme silti uskaltaneet kurkkia.

Mainokset