Päiväseltään Astanassa

Kazakstanin pääkaupungin kansainväliselle rautatieasemalle ei markkinatalous ollut vielä sanottavammin ulottunut. Merkittävimmät kaupalliset palvelut olivat pieni matkustajakoti ja kanttiini, jolla ei ollut nimeä. Sen vitriinissä oli Barbie-pillimehuja, ylikansallisia limsoja ja valmiiksi laseihin laskettuja erivärisiä mehuja, sekä erinäisiä rasvaisen näköisiä suolaisia leivonnaisia. Vitriinin päällä kassan vieressä odotteli kyseenalaisena houkuttimena kaksi aamiaislautasta paistettuine possunraatosuikaleineen ja kananalkunesteineen. Valitsin lasin punaista mehua ja kahvin. 220 tengeä, 50 senttiä.

Kahvi osoittautuikin kuumaaksi vedeksi ja pussiksi, jossa oli ”alkuperäistä kahvisekoitusta”, eli lehmäneritejauhetta valmiiksi pikakahviin sotkettuna. Mehu oli makeaa, mutta ihan hyvää ja kuuma vesi lämmitti. Valaistus oli kylmä ja himmeä, pöydissä kiiltävän muoviset päytäliinat. Wc oli remontissa. Käytössä oleva, mutta ehkä pienen remontin tarpeessa oleva toiletti löytyi toisaalta. Se oli pöntötöntä mallia, paperia ei ollut, kopin ovi avautui jos siitä ei jatkuvasti pitänyt kiinni (joku oli kaivanut oveen reiän, jotta siitä sai otteen kyykyssä ollessaan), lattia oli kauttaaltaan märkä jostain nesteestä, laukkuja ei tehnyt mieli laskea mihinkään, naulakoita ei ollut.

Olin muistanut selvittää etukäteen, missä on hyvänkuuloinen kasvisravintola, mutta olin unohtanut selvittää, miten sinne pääsee. Olin ladannut puhelimeen etukäteen bussiaplikaationkin, mutta sen tässä tilanteessa olennaisin ominaisuus, reittien näyttäminen, ei toiminut ilman nettiyhteyttä, eikä asemalla sellaista ollut. Lonely Planetista sain selville, millä bussilla todennäköisesti pääsisi lähettyville.

Ulos bussipysäkeille uskaltauduttuani löysin jopa jonkinlaisen graafisen esityksen osasta linjastoa. Uuden näköisillä pysäkeillä mainostettiin olevan wifi, tolpissa oli pari usb-koloa, ja erillinen lasinen lämmittelykoppikin oli tarjolla. En kokeillut kuinka monta astetta siellä olisi ollut enemmän kuin -20, mutta ainakaan sinne ei olisi tuullut.

En myöskään ollut muistanut selvittää, miten bussilippu ostetaan, mutta onnistun pääsemään oikeaan bussiin ja saamaan rahastajasta uuden ystävän, joka palasi viereeni istumaan aina kun oli saanut uudet matkustajat rahastettua. Hän oli iloinen kaukaisesta vieraasta, mutta pahoillaan, että viipyisin vain yhden päivän. Keskustelu tapahtui pääosin elekielellä. Tunnelmaa tosin latisti se, että epäilin hänen rahastaneen minulta tuplataksan. (Illalla pois päin tullessa selvisi, että hinta tosiaan oli tuplaantunut aiemmasta, tai sitten turistin näköisiltä vaan veloitetaan aina enemmän.)

Sää oli siitä huolimatta aurinkoinen, mutta niin kylmä, ettei kaupungin tutkiminen kävellen houkuttellut. Niinpä pysyttelin koko päivän kaupungin ainoassa kasvisravintolassa töitä tehden ja ruokalistaa läpi käyden. Näkemättä jäivät tällä kertaa kaikki uuden Astanan – joen eteläpuolella, ravintolani oli pohjoispuolella – kreisit monumentit, mutta jäipä vielä syy tulla uudestaan.

Pienestä nousevasta jännityksestä huolimatta ehdin takaisin juna-asemalle vartin ennen yöjunan lähtöä. Noudettuani ruokakassini matkatavarasäilytyksestä ajattelin varmistaa, että printattu lippuni kelpaisi junassa. Esittelin sitä lipunmyyntiluukulla, mutta minut ohjattiin toiselle luukulle. Sieltä minut ohjattiin infotiskille, mutta sieltä ei löytynyt ketään, ja junan lähtöönkin oli enää alle 10 minuuttia. Palasin edelliselle luukulle heiluttelemaan lippuani ja onnistuin saamaan siellä istuvan virkailijan nousemaan paikaltaan ja astumaan ulos kopista. Hän nappasi lippuni ja näytti sitä turvatarkastuksen luona maleksivalle virkailijalle, joka osoitti taas jonkin uuden tiskin suuntaan, jossa selvästi oli verhot edessä ja valot sammuksissa. Sitten joku virkailijoista avasi ulko-oven ja työnsi minut laiturille. Päättelin että lippu kelpaisi.

Lähtöraiteesta sen sijaan ei ollut tietoa, koska aseman sisällä ei ollut minkäänlaisia näyttötauluja, eikä laitureilla minkäänlaisia opasteita. Ykköslaiturilla parveili eniten ihmisiä, ja joku heistä nyökkäsi hyväksyvästi lippua vilautettuani. Tuossa tuokiossa juna liukuikin paikalle, ja löysin tieni kompaktin neljän hengen hyttini yläsängylle. 13 tunnin matka-aika kului enemmän ja vähemmän nukuksien, oudoista ympäri hyttiä kuuluneista sormennapsutteluäänistä ja ajoittaisesta kuorsauksesta huolimatta.

Helsinki – Moskova – Kiova – Berliini – jne.

Talviset tunnelmat Tolstoin vaunujen välikössä.

Joulukuun lopun Moskova ei ole yhtä ihastuttava kuin elokuinen Moskova. Tolstoi-junan saavuttua aamuyhdeksältä Leningradin asemalle ostan metroasemalta kolmen päivän matkalipun ja suhautan metrolla ja ratikalla hostellille. Olen onnistunut löytämään oman huoneen kohtalaiset pisteet saaneesta ”mini hotellista” 15 eurolla yö. Se on Moskovassa edullinen hinta, ja sitä on mahdotonta olla huomaamatta itse paikastakaan, kun on lopulta onnistunut löytämään sen sisäpihan nurkasta. Respassa on melkein pimeää, tupakka haisee ja kaikki näyttää kähjäiseltä. Respahenkilö ei ilahdu tulostani, ärähtää ”No English! No room!” ja viittoilee kädellään lähtemään, mutta antaa kuitenkin jättää rinkan vessan oven viereen. 

Keskustassa on loskaista, vaikka pakkasta pitäisi olla kahdeksan astetta. Kadut ovat ruskean muhjun peitossa, suolaa kauhotaan kaikkialle ylettömästi, sen huomaa myös illalla kenkien muututtua epämääräisen valkoisiksi. Ilahduttavaa sen sijaan on, että kaikki paikat ovat normaalisti auki 24.12. ja seuraavina päivinä, ja jos kengässä on reikä pohjassa ja jalat alati märät, aikaa voi kuluttaa lämpimissä ravintoloissa. 

Eräässä kasvissyöttölässä vieruskaveri tilaa teetä ja kakunpalan, ja syötyään sen noin 15 sekunnissa tilaa kaksi erilaista kakkupalaa lisää. Pikapitseriassa leveän tiskin takana seisoo seitsemän jamppaa poikabändinomaisesti, ja englanninkieliestä menua kysyessäni vielä yksi lisäjampaa haetaan sivummalta. English menua ei kuulemma ole, mutta vegan pizza löytyy. Kysyn mitä siinä on, jolloin otetaan käännösohjelma apuun. Kohta saan nähdä puhelimen näytöltä tuoteselosteen: green vegan food. Yksi sellainen sitten kiitos!

Jokapäiväinen ohjelmani Moskovassa: matkustan raitiovaunulla johonkin ilmansuuntaan, ja seison leukojani väännellen jumissa kanssamatkustajien kanssa autojen tukkiessa kiskot. Suuri osa verkostosta vaikuttaa olevan sangen kurjassa tilassa. Suuri osa vaunuista on lyhyitä nysiä, koska hitauden ja epäluotettavuuden takia matkustajamäärät ovat pieniä. Vain yhdellä linjalla vastaan tulee pidempi kokonaan muusta liikenteestä eristetty reittiosuus. Niitä luultavasti, ja toivottavasti, on enemmänkin, ja myös upouusia vaunuja ja pysäkkejäkin löytyy, joten ehkä tilanne ei ole pelkästään lohduton.

Kiovaan!

Juna Kiovaan lähtee Moskovassa Kiovan-asemalta. Junan pääteasema on Chisinau, mitä juhlistavat myös ikkunoihin ripustetut MOLDOVA MOLDOVA -verhot. Jo asemalaiturilla on hämärää, vaunujen ulkokuori tumma ja kurainen, sisälläkin näyttää pimeältä. Ja sisällä tosiaan odottaa hämmästyttävä menneen ajan hämyisän salaperäisen tunnelma. Tällaiseksi Moskova–Chisinau-yöjunan varmaan voisi mitään asiasta tietämätön kuvitella, mutta todellakin, loppuvuodesta 2018 se on edelleen sellainen kuin kenties 30 vuotta sitten. 

Jostain syystä päällä on jo puolta tuntia ennen lähtöä, ennen iltakahdeksaa, yövalaitus, jossa hädin tuskin näkee eteensä. Vaunu on venäläinen platzkart, eli loossit ovat auki käytävälle, ja käytävän toisella puolella on vielä käytävän suuntaisesti ala- ja yläsängyt. Vaunu on täynnä, vastapäätä istuva vanhus nakkaa vuodevaatteeni alasängylleni, joka vielä tässä vaiheessa on myös yläsänkyläisen istumapaikka. Junan lähtiessä liikkeelle lisää valoja syttyy.

Jo pitkään liikkumattomana maannut vanhus alkaa puolenyön aikaan kuiskia jonkinlaista monologia, ehkä rukousta, ehkä unissaan, ehkä ei. Pian sen jälkeen juna pysähtyy ensimmäisen kerran, Sukhinitšissä, noin puolimatkassa Ukrainan rajalle. Käytävän toisen puolen yläsänky on tyhjä, ja sille nostetaan kaksi jättimäistä pahvilaatikkoa. Niiden sisältö ei vaikuta ainakaan vähempää epäilyttävältä sen jälkeen, kun toinen laatikon nostaneista hepuista kehottaa minua vetämään verhot loossimme ikkunan eteen. Raja-asemalla tullihenkilökunta kyselee laatikoista, mutta junaisäntä on saatu ilmeisesti mukaan juoneen, hän nimittäin kiiruhtaa selittämään arvatenkin niiden vähäpätöisestä sisällöstä kättään heilauttaen, ja saa tarkatajan siirtymään eteenpäin. Laatikon omistajan naama kääntyy virneeseen.

Aamuvarhaisella junan saapuessa Kiovan päärautatieasemalle vasempaan jalkaan laittamani kenkä on edelleen märkä. Sieppaan liinavaatteiden suojapussin mukaani, ja aseman odotushallissa yritän löytää suojaisan paikan, jossa hivuttaa se kengän ja sukan väliin. Sellaista ei varsinaisesti löydy, mutta ketään ei vaikuta laitapuolen kulkijan puuhilta näyttävä operaatio kiinnostavan, joten jatkan iloisena matkaa kohti asemahallia, ja päätän luovuttaa – ostaa uudet kengät jo Kiovasta, jo tänään. Yritys sinnitellä Berliinin eettisemmille kenkäaitoille epäonnistui.

Suurin summa, minkä aseman pankkiautomaatista saa kerralla nostettua, on 240 hryvniaa, eli vajaat 8 euroa. Se on riittävästi kouralliseen muovisia, vihreitä metropoletteja, vaikka niiden hinta on kaksinkertaistunut viime vuonna, ja on nyt noin 26 senttiä. Junat ovat meluisia ja tupaten täysiä. Osasyynä voi olla Kiovassakin alennustilaan päästetty raitiotiesysteemi, joka tukehtuu autojen sekaan.

Moskovan karuhkon hostellin jälkeen Kiovassa odottaa ystävällinen, siisti, kaunis ja peräti yksilöllinen palvelu – olen vuoden viimeinen asiakas, ja lähdettyäni paikka menee viipymättä talvilomalle. Asiakaspalvellessaan tauottomasti hyräilevä omistaja keittelee minulle kunnon kahvit ja antaa tarkan kuvauksen mielestään hyvästä ensimmäisen päivän reitistä Kiovassa, ja varmuuden vuoksi toistaa oleelliset kohdat pariin kertaan. Joudun ainakin alun osalta noudattamaan sitä, koska minulla on tunne, että hän tarkkailee ikkunasta, osaanko lähteä oikeaan suuntaan. Vasta sisäpihalta päästyäni kehtaan kääntyä päinvastaiseen suuntaan.

Kiova tuntuu Moskovan jälkeen pieneltä ja rauhaisalta, vaikka on täälläkin 2,8 miljoonaa asukasta. Autokaistojen määrä ei silti ole yhtä hillitön, vaikka jalankulkijavihamielinen katusuunnittelu elää täälläkin vielä vahvana: kävelijät saavat alitella risteyksiä portaita pitkin alinomaa, jotta autojen kulku olisi sujuvampaa. Lisäksi kävelijöiden tasapainoilu muhkuraisilla jääradoilla on jotain ennennäkemätöntä.

Vegaaninen Kolo-kahvila lopetti toimintansa viime syksynä Kalliossa, mutta onkin näköjään sittemmin muuttanut Kiovaan. Erityisen aamiaistyyppisiä asioita listalla ei ole, mutta tuntien kuluessa ehdin nauttia mustaa kahvia sellerisalaatin kanssa, barbeque-makkararullan ja sähköjen mentyä vielä (liian etikkaista) suklaakakkua ja kahvia. Jotenkin tietämättömästi ja onnellisesti kahvikone toimii kaikesta huolimatta, ja kynttilän valossa kahvin valmistaminen onnistuu asianmukaisesti. Musiikki jatkuu kahvilatyöntekijän kännykästä, vaikka ehkä parempi olisi, ettei jatkuisi. Sekä Moskovassa että Kiovassa ravintoloissa tutuksi ovat tulleet juuri ja juuri muutaman biisin pituiset soittolistat. Voimasoittoon päässeet laulut tulevat hyvin tutuiksi tunnin parin aikana.

Varsovaan – melkein!

Toisen päivän iltana olen hyvissä ajoin rautatieasemalla. Asemarakennuksen ja ykköslaiturin välisen sivuoven tuulikaapissa istuu nurkkaan selkä suorana nojaten sammuneen tai kuolleen näköinen hahmo, jonka siivoja ja kaikki muutkin ohittavat nopeasti. Junan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, mutta se on jo laiturilla, ja vaunuisännän katsottua lippuni askellan ehjissä kengissäni hyttiin. Siellä vastassa on vihaisen oloinen vanhus, joka huokailee ja heiluttelee käsiään. Yritän rauhallisesti näyttää hänelle lippuani, että tässä hytissä on myös minun paikkani, mutta hän ei suostu vilkaisemaankaan. Kohta paikalle tulee hänen kaksi nuorempaa matkaseuralaistaan, ja näyttää todellakin, että hyttiin on nyt tulossa yksi ylimääräinen henkilö. Pian junaisäntäkin on jo haettu ihmettelemään tilannetta, ja lippuani tarkemmin katsottuaan hän osoittaa, että siinä on itse asiassa kuukauden takainen päivämäärä. No saakeli! Kuulemma ainoatakaan paikkaa ei junassa ole vapaana, eli uuden lipun ostaminenkaan ei auttaisi. Ja tämä on se lippu, joka minulle lähetettiin peräti postitse, ja jota olen heilutellut käsissäni ja jopa valokuvannut edelliseen postaukseen. Ja koko ajan siinä on lukenut 28.11., eikä 28.12. Mitä opin: katso lippuja ostaessa päivämäärät vähän tarkemmin, jooko.

Hieman häkeltyneenä poistun junasta ja laiturilta. Seuraava juna lähtee samaan aikaan huomenna, ja siinä on tilaa. Miinukset: yksi käyttämättä jäänyt junalippu, yksi käyttämättä jäänyt hotelliyö Berliinissä, sekä yksi ylimääräinen junalippu ja yksi ylimääräinen hotelliyö Kiovassa. Plussat: ylimääräinen vuorokausi Kiovassa, sekä odottamattoman käänteen tuoma yllätys. Menen vakiovegaaniravintolaani ja tilaan pepperoni-tillipitsan ja alan etsiä yöpaikkaa. Kiva hostellini on talvilomalla, ja kaikki muutkin kivalta vaikuttavat paikat ovat kiinni tai täynnä, joten päädyn lopulta vain johonkin mahdollisimman lähellä olevaan. Se onkin tässä tapauksessa ummehtuneen 70-lukuinen tornihotelli, jonka huoneessa kaikki näyttää ja haisee beessiltä. On kuvaputkitelevisio, lankapuhelin ja kelloradio. Vaaleissa kohokuviotapeteissa on hailakoita punaisia jälkiä siellä täällä, kenties veriroiskeita on kuurattu. Respan antaman ”nauti desi viiniä ilmaiseksi jossain viihtyisistä baareitamme” -kortin innoittamana käyn kurkistamassa alakerran baariin, mutta päätän nopesti mennä ennemmin saksalaiseen supermarkettiin ostamaan litran banaaniesanssin makuista soijamaitoa.

Varsovaan ja Berliiniin!

Seuraavana iltana samassa paikassa samaan aikaan junamatkani Varsovaan alkaa onnistuneesti. Kolmen hengen hytissä me kolme matkustajaa istumme alasängyllä, kunnes puoli kymmenen jälkeen kaikki siirtyvät sänkyihinsä, jotka ovat niin matalia, ettei niissä pysty edes juomaan pullosta. Peilikaapin sisällä olevaa valoa ei pysty sammuttamaan – näin todistaa yöllä haritoitaan kohautellen myös junaisäntä –, ja kaapin ovea ei myöskään pysty sulkemaan kunnolla. Se räpsyy auki ja kiinni koko yön. Tosin suuren osan yöstä juna on pysähdyksissä. Ukrainan ja Puolan väliset rajatoimet nimittäin kaipaisivat virtaviivaistamista. Tapahtumat alkavat noin aamukolmelta ja päättyvät seitsemältä. Jos hetkeksi ehtii nukahtaa, kohta tulee joku kysymään jotain, osoittamaan taskulampulla silmiin tai raottelemaan laukkujen vetoketjuja.

Seuraavana aamuna Varsovassa on aikaa myöhäiselle aamiaiselle / aikaiselle lounaalle. Vähän ennen yhtä lähtee reilun kuusi tuntia kestävä Berliinin-juna. Paitsi että tällä kerralla juna hajoaa vajaa tunti ennen Berliiniä. Se hinkuttaa pitkän aikaa edes takaisin, kunnes tilanne kai todetaan toivottomaksi ja matkustajat ajetaan ulos pienelle seisakkeelle pimeyden keskellä. ICE peruuttaa pois, ja seutujuna tulee ihan pian, itse asiassa parikymmentä minuuttia myöhässä sekin. Lippusekoiluni takia vuorokaudella lyhentynyt Berliini-visiitti kutistuu hetki hetkeltä. Lopulta aikaa jää käydä syömässä, mennä nukkumaan ja lähteä puolenpäivän jälkeen jälkeen pois. Mutta se onkin hyvä, koska on uudenvuodenaatto, ja silloin voi Neuköllnissä saada pommin päälleen, koska niin meinasi käydä jo aatonaattona.

Jännitystä Hampurista Kööpenhaminaan

Saksalaisessa pikkukylässä ja Hannoverissa vietettyjen päivien jälkeen alkaa kotimatka. Yhteydet Hampurista Kööpenhaminaan ovat tällä hetkellä niin surkeat, että jatkoyhteyksistä myöhämistisriskin mimimoimiseksi olin valinnut 4.37 Hampurista lähtevän yhteyden Kööpenhaminaan. Se on umpihölmö kolmen vaihdon yhteys, jossa on neljän minuutin vaihtoja. Periaatteessa nämä ovat viereiseltä laiturilta ja niiden ikään kuin taataan toimivan, mutta tuollaisten pätkien matkustaminen on yhtä piinaa. Koko matkan voi jännittää, ollaanko jo jäämässä ratkaiseva minuutti aikataulusta. Yleensä en ole tuollaisia yhteyksiä käyttänyt, nyt ajattelin yrittää. Ja pieleenhän se menee. 

Jo ensimmäinen juna jämähtää viideksi minuutiksi paikalliseen Linnunlauluun juuri ennen vaihtoasemaani Neumünsteriä, ja vääntelen jo käsiäni epätoivoisena junan portaikossa. Mutta myöhässäpä on myös vaihtojuna, joten ehdin siihen. Sitten taas jännitän melkein koko 66 minuutin matkan Flensburgiin, olisiko sielläkin juna myöhässä tai odottaisiko se tätä junaa. Junan asemesta Flensburgissa odottaa laiturinäytössä saksankielinen tiedote, josta ymmärän sen verran, että juna korvataan bussilla. Ja aseman edustalta Tanskan rautatieyhtiön bussi löytyy.

Saksan ja Tanskan välillä on edelleen ilmeisesti ”väliaikainen” rajatarkastus. Tämä on kuitenkin eri tyyppinen operaatio kuin nelituntinen toimitus Ukrainan ja Puolan välillä. Kaksi hymyilevää henkilöä nousee bussiin, he katsovat henkilökortit ja poistuvat tervehtien kuin tanskalaisen laatusarjan henkilöhahmot, koko hommassa menee minuutti.

Junan, jota bussi korvaa, oli tarkoitus mennä Tanskan Fredericiaan, jossa olisi ollut vielä vaihto Kööpenhaminan-junaan. Mutta bussikuski avaa mikrofonin ja paljastaa meille yllätyksen. Hänen täytyy palata pian Flensburgiin hakemaan seuraavia matkustajia, joten emme pääsekään Fredericiaan, vaan paikkaan nimeltä Tinglev. ”So we are going to Tinglev, a new experience for you”, kuljettaja maalailee. Ja eipä tämä Tinglev mikä tahansa paikka olekaan, sieltä menee suora juna Kööpenhaminaan, eikä meidän tarvitse enää tehdä vaihtoa Fredericiassa. Hurraa! Toki, kuten aina näissä tilanteissa, maksetut paikkavaraukset ovat mennyttä, mutta tuurilla istahdan Tinglevissä paikalle, jolla saan istua Kööpenhaminaan asti.

Kööpenhaminaan saavun tunnin suunnitelmaa myöhemmin, mutta neljän tunnin puskuri ottaa tämän pehmeästi vastaan, ja lounastauon pituus on nyt pelkästään kohtuullisempi. Kööpenhaminan aseman seudun vegaanitarjonta on edelleen häkellyttävän surkea. Tivolin ravintolamaailmasta löytyy tanskalaistyyppiseen hintaansa nähden valju thai-kulho, mutta aseman kaupoista ei meinaa löytyä matkalle mukaan mitään, iänikuisia falafelsalaatteja lukuunottamatta.

Ehkä loppiaisviikonlopun takia Kööpenhamina–Tukholma-juna on turvoksissa ja eloisan äänekäs, mutta kulkee sulavasti ja ajallaan. Tukholmassakaan aseman lähistön pikaiset illallistarjoukset eivät päätä huimaa, joten suuntaan suosiolla hampurilaiselle. Sen jälkeen Luulajan-yöjunan lähtöä odottamaan, mitä odottaa myös koko laiturillinen ruotsalaisia hiihtovarusteet mukaan pakattuina.

Pohjoiskoukkaus kotiin

Seuraavana aamuna olen niin lähellä Torniota, kuin junalla toistaiseksi pääsee. Luulaja–Haaparanta-välillä on kiskot, ilmeisesti vasta kunnostetutkin, ja niitä käyttää tavaraliikenne. Joitain vuosia sitten matkustajaliikenteen käynnistämisestä kirjoiteltiin, mutta mitään ei vaikuta tapahtuneen. Tuskinpa tuon välin matkustajavirrat junaa toisaalta tällä hetkellä perutelisivat, ainakaan bussimatkustajien määrästä päätellen. Toki juna voisi houkutella enemmän matkustajia, mutta ei ehkä riittävästi. 

Ilta jo Luulajassa hämärtää, kun bussi 12.30 lähtee Haaparantaan. Matka lumisten maisemien halki kestää 2,5 tuntia, ja klo 15/16 Haaparanta–Tornion yhteisessä matkakeskuksessa on hiljaista. Kahvila on kiinni ja ainoat ihmiset bussista poistujien lisäksi tulevat juttelemaan minulle, ja tungettelevia kysymyksiä hetken ihmeteltyäni käsitän heidät ruotsalaisiksi rajaviranomaisiksi. Mistä olet tulossa? Entä ennen sitä? Ja ennen sitä? Ennen sitä? Oletko siis saksalainen? Koira ei haista rinkassani mitään arveluttavaa, ja minut päästetään menemään. 

Kemin-bussin lähtöön on reilu tunti, ja uhkarohkeasti aion yrittää ehtiä syödä ennen sitä. HappyCow:n mukaan Umpitunneli-nimisestä paikasta saa monenlaista vegaanista pureksittavaa. Kuulostaa arveluttavalta, mutta vaihtoehtoja ei toisaalta pahemmin ole, ja sitten taas, siistiä että Torniosta löytyy jotain muuta kuin Rosso tai Chico’s. Pitsa osoittautuu aivan kelvolliseksi, ja palvelukin on nopeaa ja ystävällistä. Kemin asemahallissa aika on pysähtynyt, penkeillä valuu ulkovaatteissa hautuvia junanodottajia. Makuuvaunu on mallia vintage orannseine muovilavuuarikaappeineen. 

Helsingissä olen perillä vajaan vuorokauden myöhemmin kuin olisin laivaa käyttäen ollut. Ei paha ollenkaan!