Uusi nimi, vanhat läpät

Ilmastomarssi lokakuussa Helsingissä.

Matkustin toukokuussa junalla kiinalaiseen teollisuuskaupunkiin. Matkaraportointia varten aloin kirjoittaa blogia ”Junalla Sisä-Mongoliaan”, jonka alaotsikko oli ”Lentämistä välttävä helsinkiläinen vegaanihomo päätyy kiinalaiseen teollisuuskaupunkiin”. Elokuussa matka päättyi, syyskuussa blogissakin jo päästiin takaisin Helsinkiin. Sen jälkeen ei aiheeseen lisättävää ole ollut, eivätkä seuraavat matkat, joista lisää myöhemmin, ole suuntautumassa Sisä-Mongoliaan. Aion kuitenkin jatkaa vähäpäästöisen matkustamisen ilosanoman levittämistä (silläkin uhalla, että vaikutan tädiltä, joka sanoo, että juhlia voi myös selvin päin ja vesijuoksu on hauska harrastus). Viime kuussa julkaistun IPCC:n ilmastoraportin toivoisi tekevän siitä yhä useamman mielessä – tai siis, ihan kaikkien –  entistäkin ajankohtaisempaa ja välttämättömämpää. 

Vähintäänkin välttämätöntä oli myös tässä kohtaa vaihtaa blogin nimi. Sitä ehdotti jo keväällä muuan Ilja, enkäpä olisi itse parempaan tai edes lähellekään yhtä hyvään pystynyt. 

Miksi ”helsinkiläinen vegaanihomo”? Nämä kolme asiaa eivät ole ainoat tai tärkeimmät minuun liittyvät määritelmät, mutta aloittaessani blogia Kiinaan lähdön kynnyksellä ne tuntuivat asiayhteyteen sopivilta ja kiinnostavilta. Teollisuuskaupunki Sisä-Mongoliassa – saako sieltä vegaanista ruokaa, ja onko siellä homon mahdollista vai peräti vaarallista oleilla? Joidenkin tietojen mukaan homot lentelevät lähinnä biletysmatkoille Tel Aviviin ja sen sellaisiin. 

Ja luultavasti jonkun mielestä on nimenomaan päivän selvää, että nämä kolme määrettä yhdistyvät vähäpäästöiseen matkailuun: epämiehekästä ja todellisuudesta vieraantunutta trendipelleilyä yhtä kaikki. Tähän vastaisin, että helsinkiläisyyttä ja homoutta en ole kenellekään sen kummemmin suosittelemassa, ilmaston lämpenemisen hillintään osallistumista sen sijaan hyvin lämpimästi. 

Se, että haluaa poliitikkojen tekevän asiaan liittyviä päätöksiä (tai väittää haluavansa, ja perustelee sillä omaa osallistumattomuuttaan), ei sulje pois sitä, että yksilöiden valinnoilla on suuri merkitys. Pisarat, purot, joet, jne. Totta vie odotan kiihkolla minäkin, että seuraava hallitus viipymättä esittelee joukon vaikuttavia toimia, kuten tuntuvia haittaveroja eläinperäiselle ruualle, lentämiselle ja muille suuripäästöisille asioille. Jokainen kuitenkin voisi aloittaa muutoksen omalla kohdallaan heti, eikä jäädä odottelemaan vuosien siirtymäaikoja ja vetkutteluja, sillä tiedetään hyvin, että kiire päästövähennysten saavuttamisessa on kova. 

Vaikka välillä, useinkin, tuntuu toivottomalta ja omat teot turhilta ja mitättömiltä, en usko, että oma olo pidemmän päälle paranee niinkään, että sulkee silmänsä ja korvansa, ja jatkaa niin kuin ei mitään. Jatkuvasti hoetaan, ettei moninkertaisesti liikaa päästävää keskivertosuomalaista saa syyllistää, koska siitä ei ainakaan mitään hyvää seuraa. Mitä sitten? Ei kyllä nimittäin seuraa siitäkään mitään hyvää, jos sanotaan, että olisi hei tosi mukavaa jos tekin vaivautuisitte ihan vähäsen tekemään jotain sen eteen, ettei meidän ja teidän lapsilla olisi ihan niin vittumainen tulevaisuus tällä pallolla edessä, ostakaa vaikka tästä verohelpotuksella uusi hybridiauto. Ollaan näennäisesti huolissaan asioista, mutta mikään omassa toiminnassa ei merkittävästi muutu, koska saavutetut edut, Suomen erityisolosuhteet (kyllähän tästä pimeydestä on PAKKO päästä välillä etelään piristymään, eikä täältä kaukaa ehdi muuten kuin lentäen) ja niin edelleen.

Ehkäpä nopeasti jonnekin mukavaan paikkaan lennettyään ehtii paremmin miettiä, millaiset päästöt edeltänyt lentomatka aiheutti, ja mitä kaikkea nykyisestä päästötasostamme seuraavasta ilmaston lämpenemisestä ennustetaan aiheutuvan. Ja koska en halua horjua kyynisyyden tai pessimismin polulle, arvelen, että aiheen pariin päästyään lentomatkailija alkaa myös miettiä uudenlaisia ratkaisuja ja parempia vaihtoehtoja seuraavalle matkalleen. Ehkäpä joku keksii jonkun mullistavan teknisen ratkaisunkin, jonkinlaisen hämmästyttävän päästöimurin, jollaisen varaan monet tuntuvat kaiken laskevan. Sellaisia maailmaa mullistavia keksintöjä on tosin erityisen hyvin aikaa pohtia myös junassa.

Blogin kansikuva on pohjoisesta Romaniasta, matkalta kohti Sighetu Marmatieita, josta näkee Ukrainaan.

Lähdetkö Sisä-Mongoliaan?

Maaliskuun puolivälissä olin viikonloppulomalla Hangossa, kun R:ltä tuli viesti: Sain työtarjouksen Sisä-Mongoliasta Kiinasta, lähdetkö mukaan? Yllättävä ehdotus. Kahden kuukauden kuluttua kysymyksestä saavuin sinne, eli tänne.

Trans-Siperian-rata on kuulunut matkahaavelistalleni vuosia, ja nyt yllättäen sitä käyttäen pitäisikin oikeasti matkustaa jonnekin mahdollisimman nopeasti, huristella suoraan Trans-Mongolian-haaraa pitkin Kiinaan ilman välipysähdyksiä. Lentänyt en ole yli kymmeneen vuoteen, koska omatuntoni ei kestä sen aiheuttamaa järjetöntä ilmastohaittaa. En pysty näkemään omaa kiirettä tai rahapulaa riittävänä syynä aiheuttaa hillitöntä päästömäärää, joiden seurauksien kanssa tämän päivän lapset ovat pakotettuja elämään.

Käy ilmi, että suora Moskova–Peking-yhteys on ilmeisesti olemassa. Se on kiinalainen juna, joka kulkee Mongolian kautta kerran viikossa ja kestää n. 5,5 päivää. Myös toinen, hieman hitaampi ja kalliimpi, Mongolian kiertävä Trans-Mantšurian juna olisi tarjolla kerran viikossa. Kertoessani matkasuunnitelmasta sivumennen ystävälleni C:lle, hän toteaa, että voisikin itse asiassa tulla mukaan junalla Pekingiin, siinä kohtaa onkin mahdollista pitää vähän lomaa. Oho, no sehän sopii, sillä R joutuu töiden nopean alkamisen takia lentämään. Olen aiemmin matkustanut yksin kuukausia junilla ympäri Balkania, joten vieraat paikat, joiden kieltä ei ymmärrä ja joista ei tiedä mitään, eivät jännitä niin kuin ehkä ensimmäisellä kerralla. Ja nyt matkaseuran myötä vähäinenkin jännitys junamatkasta häviää, varsinkin kun pian vielä selviää, että jäljellä on enää ykkösluokan kahden hengen hyttejä (näissä kiinalaisissa junissa ei ole venäläisten tapaan kolmosluokan karjavaunuja, ainoastaan kyseinen kahden pedin 1-luokka ja neljän pedin 2-luokka).

Junaliput, vakuutukset, kolmen maan viisumit, kolmen kuukauden Läkerol Dents -varastot ja kuuden päivän junaeväät (en usko junabistron vegaaniseen tarjontaan) saadaan ajoissa kuntoon ilman että ehdin tai oikeastaan edes haluan ajatella, mitä tulevalta ajalta kahden miljoonan asukkaan teollisuuskaupungissa Kiinassa voisi tai pitäisi odottaa. Kaupunki on ennakkotietojen mukaan hyvin kiinalainen, ulkomaalaisia on kuulemma alle sata, eivätkä paikalliset puhu englantia. Koko juttu tuntuu siis sopivan absurdilta ja kaikin puolin sopivalta. Voin tehdä omia töitäni missä vain, joten tässä ei kai voi muuta kuin voittaa. Ensimmäinen pätkä kestää heinäkuun puoliväliin, jolloin lähdetään R:n kanssa Trans-Mongoliaa Suomeen päin, tällä kertaa pysähdellen. Jatko-optio on elokuun puolivälistä vuodenvaihteeseen.

Trans-Siperia on kiehtonut pitkään. Kiina sen sijaan ei juurikaan, koskaan. Kulttuuri tuntuu kaukaiselta. Homojen asema ei siellä kai ole Venäjää parempi, ja Mongolian alue on kuulemma ”maailman epävegaaniystävällisin”. Puhumattakaan muista ihmisoikeus-, eläinoikeus- ja ympäristöongelmista. Onko moraalitonta mennä sinne oleskelemaan eristäytyneenä länsimaalaisena, jos tiedostaa ongelmat, mutta ei yritäkään tehdä niille mitään? R:n työ Kiinassa sentään on luonteeltaan inhimillisesti merkityksellistä. Minun kohdallani koko jutun voi nähdä vain jännänä elämyksenä, jolla voi brassailla työkavereille ja kirjoittaa blogia. Toivon silti, että edes jotain järkevää, jonkun tai jonkin kannalta, seuraa tästä kaikesta.

Suurin valmistautumispanokseni matkaa varten: ”hei olen vegaani” -korttien askartelu Google-kääntäjällä kiinaksi, venäjäksi ja mongoliaksi. Kiina ja venäjä tarkastettiin elävillä ihmisillä ja riittävän kelvollisiksi todettiin, näin ollen mongoliakin ehkä menettelee.