Trans-Siperia 5: Novosibirsk, aivan mukava paikka

Novosibirskin kaduilla kävellessään voisi paikoitellen kuvitella olevansa jo Helsingissä. Kauas on tultu Ulaanbaatarista ja Ulan-Udesta, Irkutskistakin, kiinalaisesta teollisuuskaupungista puhumattakaan. Olemus on suuremman kaupungin, mutta kuitenkin inhimillisen kokoisen. Ajoimme tietysti vähän ratikalla, mutta Novosibirskissä liput olivatkin kolme ruplaa edellisiä kaupunkeja kalliimmat. Huomasimme tämän ratikan seinässä olevasta tarrasta ihmeteltyämme miksi emme saaneet rahastajalta lippuja ja miksi hän työnsi kolikkomme omaan taskuunsa. Asiakaspalvelijoiden englannintaito on pääsääntöisesti olematonta, eikä viitseliäisyyttä yrittää selittää asioita millään tavalla aina ole. Helpoin ratkaisu on lähteä menemään.

Ekoruokakaupan myyjä ei hänkään puhunut englantia kuin pari sanaa, mutta oli silminnähden otettu kaukaisista vieraistaan. Kasvot heräsivät loistoon ja hän halusi kätellä meidät hyvästiksi ennen lähtöä. Yhdestä niin kutsutusta tavallisesta kahvilasta sai soijamaitoa kahviin!

Katujen ja puistojen yleisin puu oli koivu. Eikö Suomessa ole väitetty, ettei se menesty kaupunkiolosuhteissa? Täällä esplanadeja reunustivat ongelmattoman näköisesti romanttiset koivurivistöt. Keskuspuistosta puolet oli huvipuistoa, ja sieltä löytyi myös kaupungin ainoa vegaanipaikka, joka oli matkan ensimmäinen sipsikaljavegaanityyppinen paikka buddha-, jooga- tai terveyskulman sijaan: hippien pitämä pieni pikaruokakoppi, jossa oli hyvin pieni neuvostoliittohenkinen luukku, melkein kaikki oli loppu, ja ”meksiko”-rullassakin oli tilliä. Kaikesta huolimatta olimme hyvin ilahtuneita.

Parin päivän fiilistelyn jälkeen Venäjän kolmanneksi suurimmassa kaupungissa oli aika jatkaa matkaa. Kävelessämme asemalle hostellista tuttu mies pysäytti meidät ja kysyi mistä löysimme leivän, joka oli kädessäni. Hän ei ollut onnistunut löytämään leipää mistään. Toivotimme onnea etsintöihin.

Junaan päästyämme olimme onnellisia kodikkaista kolmosluokan paikoistamme. Illallisen jälkeen menimme ravintolavaunuun. Vaunu oli aikaisempia tummemmin sävyin sisustettu, tummanruskeaa seinää, viininpunaista verhoa ja pöytäliinaa. Tilauksen jälkeen pöytään iskettiin kahvia ja vihannesmoothieiden terveellisyyttä englanniksi mainostavat tabletit. Pian juomien saamisen jälkeen alkoi valjeta, että tässä ravintolassa oli jotain muutakin meneillään. Naistarjoilijoita pyöri paikalla ainakin viisi, he istuivat vuorotellen eri miesten pöytiin juomaan alkoholia, supattamaan ja kaulailemaan heidän kanssaan, ja antoivat itseään kouria haaroista. Itsekin sain osakseni poikkeuksellisen makeilevaa lirkutusta. Hämmentävintä oli, että kaikki tosiaan vaikuttivat olevan ravintolan henkilökuntaa, eivätkä mitään ulkopuolisia itsenäisiä yrittäjiä.

Ravintolavaunusta takaisin omaan vaunuun siirtyminen oli kuin olisi eri maailmaan astunut. Tunnelma uutuuttaan kiiltävässä vaunussa oli rauhallinen ja suorastaan ruotsalaisen idyllinen: eri ikäiset ja näköiset matkustajat kukin omissa puuhissaan, nukkumassa, lukemassa tai huomaavaisen hiljaisesti keskustelemassa.

Aamuyöllä ruotsalainen tunnelma hieman karisi, kun heräsin siihen, että valot oli laitettu päälle, käytävä oli täynnä ihmisiä ja hälinää, liian lyhyestä sängystä ulos roikkuvia jalkojani kolhittiin, ja sotilasasuinen hahmo kolisteli kolmea rautalapiota loossimme hattuhyllylle sekä rapisteli kaikkein rapisevimman sorttisia muovipusseja puolen tunnin ajan. Juna oli pysähtynyt Omskiin. Käytävän toisella puolella matkustanut ikäihminen oli virittänyt sänkynsä eteen lakanan näköesteeksi, mutta ei malttanut olla tulematta ulos teltastaan käytävälle hämmästelemään yhtäkkistä hyörinää ja sotilaiden invaasiota. Tajuttuaan olevansa pahasti tiellä hän istui pian sängylleni jalkojeni päälle seuraamaan tilannetta.

Päivän valjettua kelloja siirrettiin kaksi tuntia taaksepäin ja katseltiin aurinkoista koivu-mäntymetsämaisrmaa. Tjumenissa jaloiteltiin viileällä asemalaiturilla, ja vaunuisännäksemme oli vaihtunut miltei hampaaton vanhus, joka hymyili ystävällisesti ja kertoili kovasti jotain noustessamme takaisin junaan.

”Do you speak English? I am master train”, ilmoitti luoksemme kynän ja lehtiön kanssa ilmestynyt arvokkaasti hymyillyt nainen. Pidättekö junastamme, hän kysyi, ja poistui iloisena vastattuamme myönteisesti. Pian hänen jälkeensä hampaaton herra tuli kysymään jotain kädessään lappuja, joissa oli sudokun näköisiä ruudukoita. Hänkin poistui nopeasti kielivaikeuksien takia. Ja vielä hänenkin jälkeensä tuli joku kassi kädessä hymyillen kertomaan meille venäjäksi jotain. Seuraavaksi matkaksi täytyy välttämättä kieliopinnot saada pidemmälle.

Juhannussauna ja vedetön järvi

Ajan kulumisella on kahtalaisia vaikutuksia. Esimerkiksi, mitä enemmän kiinalaisessa teollisuuskaupungissa päivittäin pyöräilee, sitä tottuneempi paikalliseen kaistapäiseen liikennekulttuuriin on, eikä enää varsinaisesti hätkähdä alati röyhkeästi päälle kääntyviä ja kiilaavia autoilijioita. Mutta toisaalta tämä häikäilemätön käytös – minä tulen nyt tästä, koska minä olen isompi – myös ottaa päähän koko ajan enemmän. Sen edessä on tietysti aivan voimaton, ja täytyy vain tyytyä puremaan hampaat yhteen ja pitämään pää niin kylmänä kuin se 35 asteessa on mahdollista. Välillä voi huutaa solvauksia suomeksi, sekin auttaa jonkin verran.

Autoilijat myös soittavat torveaan todellla mielellään. Jatkuvasti. Useimmiten vaikkei kukaan olisi edessäkään, periaattella minä tulen tässä, älkää kukaan tulko tielleni. Pari päivää sitten skootteristi oli ajaa päälleni, kun tämä samalla logiikalla kaahasi suoraan päin punaisia torveaan soittaen ollessani itse kääntymässä vasemmalle. Joissain paikoissa on jopa tööttäilyn kieltäviä liikennemerkkejä, mutta jos ei muidenkaan sääntöjen noudattaminen kiinnosta, niin yhtä tyhjän kanssa ovat nekin.

 

Juhannusviikonlopun kunniaksi suuntasimme myrkkyjärveä katsomaan. Luotettavien lähteiden mukaan sinne lasketaan suoraan läheisten teollisuuslaitosten mustana pulputtavat jätevedet. Elämys jäi haaveeksi, kun jo hyvissä ajoin ennen rantamaisemia eteen tulikin vartioitu jykevä portti, josta ei ollut pääsyä eteenpäin. Sen sijaan päädyimme toisenlaisen huvittelun pariin, nimittäin jo toiseen huvipuistoon. Se oli edellistä isompi ja valmiimpi, vain asiakkaat puuttuivat. Tai, oli niitä ehkä jokunen kymmen, mutta autiossa ja hieman nuhjaantuneessa puistossa käyskentely toi ensisijaisesti mieleen Berliinin suljetun Spreepark-huvipuiston (jossa sattumoisin vietin juhannusyötä jokunen vuosi sitten).

Joulukuusenkoristein piristetyistä lipunmyyntikopeista kuului houkutushuutoja ohi kävellessämme, mutta emme langenneet niihin. Vuoristorataa hieman jopa harkitsimme, mutta kaikki tuntui kuitenkin vähän liian arveluttavalta. Miksei täällä ole ketään? Milloin hiljaisina odottavat laitteet on viimeksi turvatarkastettu? Onko ikinä? Ehkä tänne on rahdattu kaikki Euroopassa turvattomiksi tuomitut huvipuistolaitteet.

Toisin kuin eräs lapsiperhe, emme myöskään menneet ajamaan kierrosta pienellä panssarivaunulla radalla, jolle oli ripoteltu pienten esteiden takana väijyviä tappajahahmoja aseet ojossa. Radan sisäänkäynnillä soi mieltä kiihottavasti tulitus-, ujellus- ja räjähdys-soundtrack. Sotaleikit vaikuttavat olevan muutenkin suosittuja, esimerkiksi piirretyin panssarivaunuin ja sotilashahmoin on koristeltu kokonainen perunalastutuotesarja.

Lähellämme sijaitsevaan spa-tyyppiseen palveluun päädyimme tutustumaan juhannussaunan metsästyksessä. Tuttuun tapaan henkilökuntaa oli vastassa kokonainen armeija. Osan tehtävänä oli vain kikatella meille, yksi ohjasi istumaan sohvalle, toinen riisumaan kengät, kolmas vei ne pois ja neljäs antoi avainrannekkeet, viides ohjasti aulasta eteenpäin. Asiakkaita oli täälläkin niukalti, minkä ymmärsimme hyvin viimeistään parin tunnin päästä loppulaskun nähtyämme. Etukäteen hintoja ei missään ollutkaan näkyvillä. Ehdittyämme hetkisen lojua kylmissä ja kuumissa altaissa meidät tultiin hakemaan hierontaan – niin luulimme, mutta mikä pian osoittautuikin kokovartalopesuksi. 

Osastolla oli parikymmentä sänkyä, joilla oli muutama mies käsiteltävänä. Sängyille vedettiin tuoreet muovikelmut ja sitten meidät jo valmiiksi alastomina ohjattiin niille selinmakuulle. Siitä alkoi jynssäys, joka käsitti kasvoja lukuunottamatta koko kehon. Vatsalla maatessa selkää ja jalkoja myös ikään kuin taputeltiin ja läpsyteltiin jonkin verran, mutta varsinaista hierontaa tähän pesuohjelmaan ei kuulunut. Lopuksi uimahousuissa olevat pesijämme turauttivat päällemme vielä puolisen pullollista jotain tahmeaa nestettä, mikä levitettiin kauttaaltaan vartaloillemme ennen kuin meidät kädestä pitäen ohjattiin 90-asteiseen saunaan istumaan. Tärkeää oli istua juuri oikealle lauteelle – itse valitsemamme ei ollut pesijöiden mielestä hyvä, vaan he komensivat meidät viereiselle lauteelle, ja antoivat ymmärtää, että pois ei olisi lähtemistä ennen kuin lupa annetaan.

Viiden minuutin kuluttua meidät ohjattiin suihkuihin ja pian ojenneettin vielä hammasmukit ja -harjat, tahnat valmiiksi pursotettuina. Tästä meidät johdateltiin pukeutumishuoneeseen, jossa kehotettiin käyttämään hiustenkuivaajaa, ja ojennettiin muoviset kalsarit ja silkkiset shortsit ja paidat, joiden pukemisessa ja suoristelussa vielä avustettiin. Sitten meidät työnnettiin hissiin. Mietimme minne nyt kuuluisi mennä. Ajelimme kerrokset läpi ja vastassamme oli autioita ”loungeja”, joissa olisi voinut kuluttaa aikaa sohvilla loikoillen. Yhdessä näistä onnistuimme tilaamaan kylmät limut, jotka ryystimme katoista riippuvissa korituoleissa keinuessamme. 

Illalla etsiydyimme vielä piknikille itsellemme uuteen puistoon, joka oli jäänyt oikeasti uusien puistojen takia kunnossapitolistan hännille. Lammet olivat vailla vettä, ja ehkä tästä hylätyn paikan tunnelmasta johtuen puistossa olikin miellyttävän hiljaista ja rauhallista. Istuimme tyhjän lammen rannalle juomaan kuohuviiniä pullon suusta ja syömään muovirasiasta kylmiä paistettuja perunoita ketsupilla kuorrutettuna. Tämä oli hyvä juhannus.

Juhannuspiknik keinotekoisella rantakalliolla teoreettisen veden äärellä.

Keskeneräisessä huvipuistossa

Viime viikonloppuna talossamme oli 14 tunnin sähkökatko. Iloksemme se oli tiedossa jo etukäteen, ja R:n työnantaja jopa kustansi meille tämän kunniaksi hotelliyön. Huoneen yöpöydällä ei ollut raamattua vaan kaksi eriväristä pakettia kondomeja. Vessan ja makuuhuoneen erotti seinän kokoinen ikkuna, jonka estoisempi vieras saattoi kuitenkin peittää verholla. Aamiaisella kahvia edusti pitkulaisesta pussukasta tuleva pikakahvijauhe, johon oli sokeri ja maitojauhe jo kätevästi valmiiksi lisätty. Leivänpaahdin oli onnistuttu salakuljettamaan jostain aamiaishuoneeseen. 

Viikonlopun muita seikkailuja oli pyöräily läheisen tekolammen rantaan. Koko suuri puistoalue on osittain vielä työn alla, eikä tämäkään kansalaisten olohuone ole vielä karttoihin ehtinyt. On hiekkarantaa, lankuin päällystettyjä polkuja, monenlaisia kieltotauluja, vesilintuja, paljon ihmisiä ja tiheästi asennettuja kaiuttimia, joista säröisä musiikki täyttää koko valtavan alueen. Lisäksi osapuilleen joka toisella ohilkulkijalla raikasi vielä omakin musiikki puhelimessaan.

 

Sunnuntaina poljimme 12 kilometrin päähän lounaalle siihen toiseen, vielä testaamattomaan kasvisravintolaan. Meillä oli ravintolan kiinalainen nimi, mutta kirjoitusmerkkien vertailu ja löytäminen liikkeiden kylteistä on melkoisen konstikasta – tässäkään tapauksessa emme onnistuneet ilman ulkopuolisten apua. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista ruokalistaa eikä englannintaitoista henkilökuntaa, mutta sopivasti R tuntee paikan omistajan työnsä kautta, joten tilaaminen onnistui keskustelemalla puhelimessa hänen kanssaan. Alkupalaksi tarjottiin makea muffini ja salaattien jälkeen pöytään tuotiin jopa pitsaa. Eikä se ollut ollenkaan ”disgusting experience”, niin kuin kiinalaisesta pitsasta oli etukäteen varoiteltu. Todennäköisesti tämä lausunto koskikin eläinerittein kuorrutettua pitsaa, mikä toki on joka puolella maailmaa disgusting experience. Pienin vesiaihein somistetun harmonisen ravintolan tarjoilija katseli luppohetkinään tietokoneelta tappamispelivideota, ja itse paikan äänimaailma oli rakennettu yhden pariminuuttisen kappaleen varaan, joka ruokailumme aikana ehti toistua kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan.

Myöhemmin menimme puistoon, jonka nurkassa toimi myös pieni huvipuisto, mikä selvästä keskeneräisyydestään huolimatta oli jo täyttä häkää toiminnassa. Mutaisat kulkureitit olivat roskaa täynnä eikä puolet laitteista ollut (vielä? enää?) käytössä, mutta väkeä riitti. Yritimme mennä kierrokselle kauhujen taloon, mutta liian monimutkaisten lipputuotevaatimusten takia se jäi tekemättä. Huvipuiston ulkopuolella puisto kuhisi seniorikansalaisia sunnuntaita viettämässä: istuksimassa ja seisoksimassa, pelaamassa ja katsomassa toisten peliä, kuntoilulaitteita käyttämässä, livemusiikkia seuraamassa. Meidät tavoitti puhelimineen lapsi, joka halusi selfien kummankin kanssa. Tällä kertaa olimme hellämielisiä ja suostuimme, kun kerran lupakin elehtien kysyttiin. Yleisempi, jatkuvasti vastaan tuleva tapa on ”vaivihkaa” asettua eteemme ottamaan selfietä niin, että me, eksoottiset kummajaiset, olemme taustalla. Näissä tilanteissa emme jää poseeraamaan. 

Massasta erottumisen huomaa myös kaiken aikaa ulkona liikkuessaan jatkuvien ”hello”-huutojen (ja yleensä sitä seuraavan naurun hohotuksen) muodossa. Ainakin yksi pyöräilijä oli törmätä tolppaan joutuessaan kääntämään päänsä ympäri tuijottaakseen minua todella pitkään. Kauppojen ja ravintoloiden henkilökunta nauraa meille siekailematta, kun emme ymmärrä mitä he kiinaksi sanovat. Käännösohjelmat ovat suuri apu näissäkin tilanteissa, jos ja kun muu ei auta.

Tässä kelpaa pyöräillä, vaikkakaan 90 prosenttia muista käyttäjistä ei huomaa tai ei ole kiinnostunut noudattamaan tien pintaan maalattua erottelua.