Almaty ja idän ihmeet

Kun nousin junasta Kazakstanin entisessä pääkaupungissa Alma-Atassa, nykyisessä Almatyssä, ei asemarakennusta näkynyt missään. Juna oli saapunut laitimmaiselle raiteelle, jonka vieressä oli tiheää pusikkoa. Toisella puolen ratapihaa näkyi peltinen rakennus, jota kohti lähdin kevytrakenteiselle ylikulkusillalle kiivettyäni kulkemaan. Lähempää katsottuna peltihalli alkoi näyttää varastolta, ei metropolin rautatieasemalta. Eikä radan sille puolelle ollut lisäkseni menossa kuin joku toinen yksinäinen kulkija.

Päätin sittenkin seurata massaa, joka eteni pusikon vierusta. Kiinasta vapautuneen ystäväni R:n piti olla minua vastassa, mutta häntäkään ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä asemarakennus ilmestyikin näkyviin. Olin vain ollut loputtoman pitkän junan peräpäässä, joka oli jäänyt jonnekin Linnunlaulun paikkeille.

Turvatarkastuksen läpäistyäni asemahallista löytyi myös R. Hän oli saapunut junalla Ürümqista Kiinasta ainoana matkustajana jo toissailtana – lipun mukaan junan olisi tosin pitänyt olla perillä vasta seuraavana aamuna. Ilmeisesti se kulki odotettua nopeammin ilman matkustajia.

Almatyn keskustaa.

Joukkoliikenteen käyttöön oli saatavilla kaikissa liikennevälineissä, eli metrossa ja busseissa, toimiva matkakortti. Murheellisesti hengiltä kurjistettu raitioliikenne oli lopetettu vain vähän yli kaksi vuotta sitten. Aseman läheisellä ostarilla oli joukkoliikenneoperaattorin väljä palvelupiste moninen luukkuineen. Mitä asioita niillä saattoi toimittaa, jäi arvoitukseksi, sillä meidän annettiin ymmärtää, ettei matkakortteja ainakaan ollut mahdollista ostaa. Olimme jo lähdössä, kun luukusta ojentui puhelin. Siellä joillain englannin kielen samoilla toistettiin sama viesti. Sitten pääsimme jo ovesta ulos, kun meidät juostiin vielä kerran kiinni. Taas annettiin puhelin, ja nyt olikin ilman muuta mahdollista ostaa matkakortti. Meidät vietiin uudelle luukulle, josta sain itselleni keltaisen kortin, jonne latasin viitisensataa tengeä.

Vuonna 2011 avattu metro koostuu 9 asemasta ja yhdestä linjasta. Sillä ei päässyt hostellimme lähelle, mutta toimivasta reittiopasaplikaatiosta löytyivät onneksi kaikki bussilinjatkin. Hostellissa, jonne päästäkseen piti juosta vilkasliikenteisen tien yli, pääsin suihkuun ensimmäisen kerran sitten Helsingistä lähdön.

Lounasta lähdimme etsimään eräänlaisen hyvinvointikeskuksen yhteydessä sijainneesta Intia-tyyppisestä ravintolasta, joka oli taitavasti piilotettu Hotelli-pelin pahvisten lasihotellien näköisen toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen ilman minkäänlaista vihjettä. ”Today you are lucky guys, it’s all vegan set”, kertoi tilauksen teossa auttanut asiakas, tai joku tyyppi, joka lojui lattialla matalan pöydän ääressä.

Almatyn keskustan kupeesta pääsee nousemaan köysiradalla pienen vuoren päälle. Helmikuunalkuisena arki-iltapäivänä sinne rakennetussa ajanvietemaailmassa oli hiljaista. Suuri osa huvipuistolaitteista, ravintoloista, ampumispeleistä ja muista mukavista puuhista oli kuitenkin auki. Puiston laidalla oli jostain syystä Beatles-patsas, jota markkinoitiin sillä tavoin ainutlaatuisena, että paikan päälle on saatu kaikki beatlet samaan aikaan. Pienistä kaiuttimista puiden lomassa soi tauoton Beatles-musiikki. Eläinten vankilat olivat remontissa, tai toivottavasti niitä oltiin purkamassa. Sama minibussi kuin tullessamme odotteli tyhjäkäynnillä täyttymistään vielä lähtiessämme takaisin alas.

Alkuillasta hostellihuoneemme roskakorista löytyi elävä hiiri, ja saimme suuremman huoneen.

Almaty oli helmikuun toisella viikolla täysissä joulukoristeissa. Hyisessä illassa keskustan näyttävästi valaistut joulukadut olivat autioita. Parhaana baarina arvioidussa paikassa oli omituinen tunnelma ja paikalla vain henkilökuntaa, joka tulikin heti ajamaan meidät ulos. Muita baareja ei löytynyt (Almatyn piti olla Keski-Aasian ykkösmetropoli) joten ostimme minimarketista pullot puolukkalonkeroa hostellissa nautittaviksi.

Seuraavana päivänä jatkoimme vaikeasti löydettävien ruokapaikkojen etsintää. Ajelimme bussilla ulos kaupungista jälleen jonkin toisen kunto/uudelleensyntymishoitolan yhteydessä olevan terveysvegaanikahvion perässä. Se oli vähintään yhtä hyvin piilotettu kuin edellinen, mutta tämä oli jopa meitä saattamaan lähteneen respahenkilön yllätykseksi kiinni. Piti olla auki. Nälkä kurniskeli.

Jossain suhteellisen lähellä, vielä pois päin keskustasta olisi ollut ravintola, jossa Putin ja Clinton ovat kuulemma poikenneet purtavalla. Emme olleet vakuuttuneita tämän tyyppisestä suosituksesta, ja kun oikeaa bussiakaan ei kuulunut, suuntasimme keskustaan päin. Matkustajamääriin nähden Almatyn bussit ovat käsittämättömän pieniä, noin kolmanneksen normaaleista kaupunkibusseista. Muutaman kilometrin pituinen matka keskustaan kesti kolme varttia, ehkä koska bussissa oli noin viisinkertainen määrä matkustajia mitä sinne olisi mahtunut, ja ehkä koska liikenne oli jossain määrin jumissa.

Almatysta kulkee junia Kirgisian pääkaupunkiin Biškekiin joidenkin lähteiden mukaan vain kesäisin. Pakkasen pannessa meidän ei auttanut muu kuin ajaa metrolinjan päähän ja kävellä pari kilometriä läntiselle bussiasemalle. Se olikin järkyttävän massiivinen laitos, jonka käyttötarkoitusta saattoi vain arvailla. Lippukassat ja odotuspenkit veivät ehkä sadasosan tilasta. Edes toimivaa vessaa ei tietenkään löytynyt mistään. Kuvittelimme ostavamme luukulta liput oikeaan bussiin, mutta ulkona selvisi, että samanlaiseen pakettiautoon joutuisimme, joita koko piha muutenkin oli täynnä. Varsinaisia busseja ei näkynyt.

Minibusseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät sitten kun parhaaksi katsovat. Ilmeisesti Almaty–Biškek-väli on sen verran viriili, ettei meidän tarvinnut odottaa lähtöä kymmentä minuuttia kauempaa. Matkustajia oli noin tusinan verran. Heti startin jälkeen matkustamoon alettiin tuutata täydellä volyymilla jostain lähialueelta peräisin olevaa niljakkaan seksististä romanttisen komedian tapaista. Sen päätyttyä puolentoista tunnin kuluttua siirryttiin väkivaltaan. Välissä oli vartin taukopysähdys tienvarsitavernassa, Kazakstanin ja Kirgisian rajalle tultiin kolmen tunnin jälkeen. Raja ylitettiin matkatavaroiden kanssa kävellen, passi- ja tulliasiat menivät nopeahkosti kummallakin puolella. Kirgisian viranomainen katsoi passiani ja kysyi ”American?!”

Rajalta Biškekiin meni enää alle puoli tuntia.

Pieniä busseja ja kahdet pyöräkaupat tunnissa

Julkinen liikenne tässä kahden miljoonan asukkaan kaupungissa järjestetään busseilla. Nämä bussit ovat pienempiä kuin mitkään Helsingin perusbussit, niissä on vain etuovi ja keskiovi, ja sisään mennään etuovesta ja ulos ainoastaan keskiovesta. Joustoa tähän sääntöön ei löydy, sen saimme huomata viikonloppuna täpötäyden bussin etuosassa seistessämme. Kotipysäkin kohdalla nopein ja helpoin väylä ulos olisi ollut etuovesta, mutta kuljettaja alkoi huutaa kovaäänisesti viittilöiden keskioven suuntaan eikä suostunut avaamaan etuovea, vaikka pysäkiltä oli pyrkimässä uusia matkustajia kyytiin. Emme viitsineet aiheuttaa suurempaa kohtausta, vaan kaikkia kanssamatkustajia runnoen rynnimme itsemme keskiovelle ja ulos bussista.

Kyyti on siis usein tiivistunnelmaista ja eteneminen hidasta. Bussikaistoja on vain siellä täällä, meidän vakioreitillämme keskustaan ei ollenkaan, ja pysäkkejä, liikennevaloja ja ruuhkaa tuon tuosta. Maksu, linjasta riippuen 1 tai 2 juania (13/27 eurosenttiä), suoritetaan tasasetelein kuljettajan näkösällä olevaan läpinäkyvään muovilootaan. Paikallisilla on piipautettavat matkakortit, mutta sellaisen hankkiminen ulkomaalaisena voisi olla arvaamattoman työläs projekti. Mistä sellainen edes hankittaisiin? Edes linjakarttaa ei ole näkyvillä missään, eikä sellaista ole toistaiseksi löytynyt netistäkään. Paikallinen joukkoliikenneviranomainen ei selvästikään oleta kenenkään ulkopuolisen haluavan liikkua tässä kaupungissa. Googlen kartta onneksi vaikuttaa tuntevan linjat, joten sitä voi käyttää reittioppaana, joskin Google on matka-aikojen suhteen jopa todellisuuttakin pessimistisempi: se arvelee muutaman kilometrin matkaan menevän puolitoista tuntia.

Bussien vuorovälit ovat pitkähköt, ja useat linjat lopettavat kulkunsa jo iltakahdeksalta. En tiedä onko tämä heikko joukkoliikennepalvelu syy vai seuraus, mutta suurempi osa kaupunkilaisista liikkuu selvästi jollain muulla pelillä. Kadut ovat mustanaan valkoisia citymaastureita, kolmipyöräisiä auton ja mopon välimuotovirityksiä, sähköskoottereita ja polkupyöriä. Isommilla kaduilla on autoliikenteestä aidoilla ja kasvillisuudella erotellut pyöräväylät, joilla liikkuu molempiin suuntiin pyöräilijöiden lisäksi myös näitä mopoautorakennelmia, jalankulkijoita (koska jalkakäytävät on kaikkialla parkkeerattu täyteen autoja) sekä ehkä parkkipaikalle menossa olevia autoja. Risteyksissä ajellaan melko vapaasti niinkuin itse kullekin parhaiten sopii ja tööttäilyä harrastetaan avokätisesti. Alkuun liikennekulttuuri vaikutti villiltä, mutta vauhdit ovat melko maltillisia, eikä silmiinpistävää räyhäämistä eikä edes läheltä piti -tilanteita ole osunut kohdalle tähän mennessä.

Taksit ovat edullisia, mutta niilläkään ei keskustassa pääse nopeasti minnekään. Siksi miellyttävin ja vähäpäästöisin liikkumismuoto kävelyn lisäksi on tietysti pyöräily. R oli ehtinyt hankkia itselleen pyörän jo ennen saapumistani, ja pyöräilee noin vartin mittaisen työmatkansa päivittäin. Oma pyöränhankintani eteni viikonloppuna, kun lähdimme kävelemään sunnuntain kuumuudessa uinuvia pikkukatuja kohti tiedossa olevaa pyöräkauppakeskittymää. Matkan varrella monissa risteyksissä päivysti pyöränkorjaajia (joita jossain päin maailmaa kutsuttaisiin arvatenkin pop up -pyöräkorjaamoiksi), jollaisella R hienosäädättikin oman pyöränsä jarruja.

Iltaisin ja viikonloppuisin katujen risteyksiin ilmestyy pyöränhuoltopisteitä.

Pyöräkaupassa tarjolla oli kiinalaisia pyöriä kiinalaisin hinnoin. En ole kuunaan koeajanut toista niin muovisen tuntuista kulkupeliä. Tuntui että käsijarrut kestäisivät hyvällä tuurilla viikon. Päädyin kuitenkin ostamaan pyörän, koska – no, hinta oli naurettavan halpa, enkä kuitenkaan tulisi käyttämään sitä loppusyksyä pidemmälle. Tietysti toivoin, ettei se silloinkaan olisi hajonnut kappaleiksi, vaan sen voisi lahjoittaa jollekulle täällä. Näin pitkän tähtäimen suunnitelmat osoittautuivat kuitenkin ennenaikaisiksi.

Pyöräostosten jälkeen viiletimme vapaina parin korttelin päähän suureen markettiin etsimään piknikeväitä. Jätimme pyörät kymmenien muiden pyörien tavoin kaupan eteen. Silmämääräisen arvion mukaan kaupassa oli henkilökuntaa paikalla lähemmäs 30, asiakkaita alle kymmenen. Vegaanista puistoevästä ei marketista ollut helppo löytää. Vähissä leivissä mitä ylipäätään oli myynnissä, oli käännösohjelman mukaan munaa ja voita (kiitos eläinteollisuuden ylituotanto, täytyy niitäkin sitten kaikkialle työntää). Ainakin kolme kauppahenkilöä tuli hyörimään ympärillemme leipien ainesosaluetteleoita tutkiessamme, taputtelemaan leipiä ja esittelemään hintalappuja markkinahenkisesti. Mitkään virvoitusjuomat eivät paikallisten juomatottumusten mukaisesti olleet kylmässä. Lopulta hedelmät, lämmin vesi ja kalliit pähkinät olivat kaikki mitä löysimme. Niillä ei nälkä lähtisi, joten menimme lounaalle tien toisella puolella olevaan typötyhjään pikkuravintolaan syömään varsin maukasta, chilistä tofua, kasviksia ja riisiä, sekä henkilökunnan suosituksesta juomaa, jota luulimme olueksi, mutta mikä osoittautui makeaksi omenalimuksi. 

Syödessämme pohdiskelin, että täällä ei näytä kukaan runkolukitsevan pyöräänsä, mutta ehkäpä pyörävarkaudet eivät ole saman mittakaavan ongelma kuin Helsingissä. Itseltäni anastettiin viimeksi talvella jo toinen Jopo. Ruokailun jälkeen edessä oli kuitenkin lievä yllätys, kun alle tunnin omistuksessani ollut pyörä oli kuin olikin hävinnyt paikalta, johon olin sen jättänyt. Vorolle ei ollut kelvannut viereinen, käytettynäkin enemmän maksanut R:n maastopyörä, tai mikään muu ympärillä olevista ajokeista, ainoastaan se minun pyöräni. Muodon vuoksi katselimme hetken ympärillemme, josko joku olisi vain siirtänyt pyörää, mutta laihoin tuloksin. Onneksi pyörämyymälät olivat edelleen lähellä. Niin kävelin taas pyöräkauppaan, toiseen kuin viime kerralla, ja ostin taas uuden kiinapyörän vieläkin halvemmalla kiinahinnalla. Yritin valita kaikkein rumimman. Tällä kertaa pyysin kiinteän lukon sijasta kevyen ketjulukon, jolla pyörän ainakin näennäisesti pystyisi lukitsemaan kiinni johonkin.

Puistoon mennessämme lukitsimme pyörät kiinni toisiinsa, vietäisiinpä sitten ainakin kummatkin kerralla.

Sitten poljimme suuren puiston edustalle, lukitsimme pyörämme kiinni toisiinsa, koska mitään kiinteää tolppaa ei ollut näkyvissä lähimaillakaan, ja olimme varmoja, että pyörät olisivat kadonneet puistovierailun päätteeksi. Puistossa oli huvipuistomaisen näköisiä, ruskeasta massasta muotoiltuja keinotekoisia kiviä, kallioita ja puita polkuveneiden täplittämien lampien reunustoilla. Puiston käytävillä kävelemään liian väsyneet kolmihenkiset kiinalaisperheet ajelivat värikkäillä golfkärryillä. Penkkejä oli riittänyt vain muutamaan paikkaan. Myös oikeita puita oli silti paikoin tiiviistikin, ja niiden keskellä kuljeskeleminen varsin mukavaa. Mukavaa oli sekin, että palatessamme portille pyörät olivat tallella, ja pyöräily kaurahiutalekaupan kautta kotiin auringon jo laskiessa tuntui ihmeen hyvältä. 

Kotona pyörien paikka on eteisessä.