Moskovasta melkein Pekingiin

Ostin Moskova–Peking-junaliput suomalaisen matkatoimiston kautta, mutta lippuja ei saanut haltuunsa Suomessa, vaan ”agentti” tulisi toimittamaan ne asemalaiturille Tolstoin saapuessa Moskovaan tiistaiaamuna. Järjestely kuulosti jännittävältä, mutta matkatoimiston edustaja vakuutti, että näin nämä hommat on aina hoidettu, ei huolta. Ja toden totta, agentti nimilappuineen oli vaunun oven edessä minua ja C:tä vastassa, ja taluutti meidät viereiselle asemalle, josta Pekingin-juna 14,5 tunnin kuluttua lähtisi. Lippujen lisäksi hän antoi seikkaperäiset ohjeet Punaiselle torille suunnistamiseen. Me kiitimme, mutta työskentelyn nälkäisinä etsimme lähimmän kahvilan nettiyhteydellä, ja istuimme siellä niin pitkään kuin kehtasimme. Sitten kävelimme hieman kesäisessä kaupungissa, näimme puistossa jonkinlaisen sotavoima-aiheisen tapahtuman laulavine mummoineen, soppatykkeineen  ja univormuihin puettuine lapsineen, minkä jälkeen etsimme seuraavan työskentelypaikan.

Ennen junan lähtöä haimme marketista vielä viimeiset vesikanisterit ja vessapaperirullat. Täsmälleen 23.55 junamme singahti matkaan, ja me totuttelimme ”deluxe”-hyttiimme, joka oli oleva kotipesämme seuraavien päivien ajan. Kerrossänky oli pieni yllätys, mutta sen ansiosta toiselle puolelle mahtui jonkinlainen lepotuolin tapainen istuin ja suihkuhuoneen puolikas. Olin varautunut olemaan ilman suihkua koko matkan ajan, joten naapurihytin kanssa jaettu suihkukoppi oli odottamaton ja iloinen yllätys. Toki vedenpaine osoittautui olemattomaksi ja vesi jääkylmäksi, mutta mitäpä näistä.

Moskovassa olimme ladanneet jostain netistä löytämemme junan aikataulun, joka osoittautui hieman suurpiirteiseksi, mutta suuntaa-antavaksi yhtä kaikki. Pysähdyksiä oli keskimäärin muutama päivässä, ja ne kestivät 20–40 minuuttia. Vaunuisännät seisoivat oviensa vierustoilla asennossa, kun puoli junaa laskeutui laiturille jaloittelemaan, ostamaan asioita kioskeista ja ottamaan kuvia selfiekepeillään. Raittiin ilman haukkaamiseen laiturilla seisoskelu ei juuri toiminut, sellaiset katkut vaunujen savupiipuista tuprusi.

Päivät kuluivat vauhdikkaasti seuraavia asioita tehden: nukkuminen, syöminen, lukeminen, ikkunasta ulos katselu, ravintolavaunussa käyminen, pelaaminen. Bonuksena katsoimme vielä läppäriltä yhtenä iltana juna-aiheisen Neiti Marplen ja toisena Poirot’n. Tarkoitukseni oli myös yrittää tehdä töitä, mutta se jäi kehnon ergonomian – ja muiden kiireiden – takia odotettua vähemmälle.

Aikeeni oli matkata junalla perille Pekingiin asti, mutta vasta Lonely Planetin Trans-Siperia-opasta selatessani mongolialaisen hiekkamaiseman kiitäessä ohitse äkkäsin, että voisin säästää yhdeksisen tuntia junassaoloaikaa ja tulla perille vuorokauden suunniteltua aikaisemmin jäämällä pois viisi tuntia ennen Pekingiä. Niinpä muutaman tunnin yöunien jälkeen (Kiinan rajamuodollisuudet kestivät vain viisi tuntia klo 21–02) hyvästelin matkaseurani ja jäin junasta tuntemattomassa kiinalaiskaupungissa. Jäin pariksi minuutiksi pläräämään puhelinta autiolle asemalaiturille, mutta jo pian koppalakkinen henkilö tuli hätistämään minua uloskäynnin suuntaan. Kiinalaiset tietävät, että asemilla ei ole hyvä vetelehtiä. Asemarakennuksen läpi ei turvajärjestelyjen takia päässyt kulkemaan, vaan se piti kiertää. Etupuolella lipputoimistoon päästäkseen piti esittää passi ja kulkea turvatarkastuksen ja laukkujen läpivalaisun kautta. Sen jälkeen samat toimenpiteet toimitettiin uudestaan, että pääsi itse asemalle, josta löytyi lopulta myös istuimia. Odotustilassakin järjestyksestä pidettiin tarkasti huolta, kun kengätöntä jalkaansa laukun päällä lepuuttanutta odottajaa ojennettiin laittamaan kenkä viipymättä jalkaansa.

Lyhyeltä tuntuvan viimeisen junamatkaetapin jälkeen olin määränpäässä, ja R onneksi vastassa. Matka Helsingistä sisä-mongolialaiseen teollisuuskaupunkiin kiskoja pitkin kesti 11 tuntia alle viikon.