Biškekin sakeassa savussa

Biškekin keskusta yllätti pienuudellaan, sikäli kun Kirgisian kuudesta miljoonasta asukkaasta lähes joka kuudes asuu kaupungissa. Vuosina 1926–1991 Frunzeksi kutsutussa pääkaupungissa ei tarvinnut kävellä kuin parisenkymmentä minuuttia keskusaukiolta, kun jo talot muuttuivat yksikerroksisiksi puutönöiksi. 

Huonompilaatuista ilmaa en ole henkäillyt missään muualla, edes Kiinassa. Ilma talvisessa kaupungissa oli harmaana savusta ja pakokaasuista. Siellä täällä poltettiin roskakasoja ja mitä lie, ja joukkoliikenne perustui pääosin 12 matkustajaa vetäviin pakettiautoihin, joita oli liikkeellä loputon määrä, ja jokaisen päästöt näyttivät ja haisivat siltä, että ne tulivat suoraan 70-luvun sakeasta pimeydestä. Täälläkin kyseisten marshrutkien reitit onneksi löytyivät kännykkäapista, joten niiden käyttö oli helppoa ja ylipäätään mahdollista, pysäkeiltä ja internetistä kun ei mitään tietoa löytynyt.

Ensimmäisenä iltana karautimme marshrutkalla amerikkalaishenkiseen burgerdineriin (listalta löytyi suoraan aito vegaanipurilainen!), jossa oli juuri alkamaisillaan kansainvälisten opiskelijoiden visailuiltama. Säännöt olivat tiukat ja niitä kerrattiin kuuluvalla äänellä moneen otteeseen. Opimme ja unohdimme saman tien monenlaista nippelitietoa stan-valtioista. 

Coktailtarjontaan tutustuaksemme kävelimme parin pimeän puiston läpi, mistä erityisesti matkaoppaassa varotettiin. Baarissa pääsimme kuulemaan kirgisialaisen kolmen hengen bändin keikan värikkäiden drinkkien ryystämisen lomassa. Ilahduttava löytö marketissa kotimatkalla oli paikallinen kolajuoma Kyrgyz Cola. Monissa maissa on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta löytää mitään muuta kuin jättifirmojen limuja. 

Seuraavana päivänä tsekkasimme markkinat, keskustan monumentteja, lumen peittämän mutta osittain auki olevan huvipuiston ja ruumishuoneeksi valaistun intialaisen ravintolan. 

Rakennusmiehiä heilui hengenvaarallisen näköisesti korkeilla talotyömailla. Onnistuimme löytämään soman luomu-vegekaupan, jossa meille kaivettiin takahuoneesta englantia taitava henkilö, joka innostuneesti yritti esitellä meille myymälän jokaisen vegaanisen tuotteen.

Sunnuntain ohjelmassa oli koko päivän ohjattu vuoripatikointi. Vuoren juurelle oli puolen tunnin ajomatka keskustasta. Suuri osa vajaasta 20 osallistujasta ei näyttänyt varautuneen kovinkaan kummoisesti, reittiä tosin kuvailtiin helpoksi. Moni hyytyi jo ensimmäisen tunnin aikana, eikä huipulle asti päässyt lopulta oppaan lisäksi kuin muutama, eikä se erityisen helppoa ollutkaan. Maisemat olivat vaivan arvoiset, vegekaupasta poimitut eväät herkullisia ja aurinkoisella rinteellä oli melkein lämmin siihen asti kunnes hien kastelemat vaatteet alkoivat tuntua kylmiltä ja ikäviltä.

Hostellimme vieressä tai milteipä yhteydessä oli bussikuskien suosima, vuorokauden ympäri avoinna oleva vitriintyyppinen ruokala. Hostelliyön hintaan kuului noin muutamankymmenen eurosentin arvoinen kuponki, jolla ei edes tästä paikasta saanut juuri muuta kuin teen ja munan hajuisen sämpylän. Muut vegaaniset vaihtoehdot olivatkin ilmeisesti lähinnä raastesalaatti, joskin selvitystyö oli erittäin vaikeaa. Viimeisenä aamuna paljastui, että ravintolahenkilökunta oli käynyt kantelemassa meistä hostellin respaan, kun emme tarjontaan turhautuneina ottaneet muuta kuin teen. Uloskirjautuessamme meille työnnettiin hyväntahtoisesti pussukallinen jonkinlaisia voi-munataikinapasteijoita, joista emme tohtineet kieltäytyä. Sen sijaan paria tuntia myöhemmin lahjoimme niillä kireän vaunuemännän.

Rautatieasemalle ei saanut mennä sisään, jostain syystä. Se piti kiertää sivulta ja jäädä ulos laiturille savuiseen ja koleaan ilmaan odottamaan. Laiturilla oli totaalisen autiota. Montaa junaa päivässä Biškek 2:lta ei lähtenytkään, eikä meidänkään junaamme tullut lisäksemme kuin muutama matkustaja. Junan seistessä asemalla vaunussa kyllä pyöri jos jonkinlaista jengiä – mitä tekemässä, tietämätöntä! –, mutta lähdön koittaessa olimme ainoat matkustajat koko vaunussa, joka muutenkin näytti siltä, ettei se ollut käytössä lainkaan. Penkit, sängyt ja pöydät oli nostettu yläasentoon, ja meidän loossissamme alapenkkien matkatavarasäilöt olivat kukkuroillaan isoja mustia hiilenmurikoita. Niin täynnä, ettei penkkejä saanut laskettua alas. Junaemäntä ei ollut kiinnostunut tästä, eikä missään nimessä käynyt päinsä, että menisimme viereiseen loossiin, jossa hiiliongelmaa ei ollut. Viestintä yhteisen kielen jälleen kerrran puuttuessa oli hankalaa ja kireähköä, mutta vähän ajan päästä keksimme antaa pasteijat emännälle, jolloin hänen koko olemuksensa muuttui kertaheitolla. Pian jostain jo ilmaantuikin henkilö ämpärin ja hansikkaiden kanssa noukkimaan suurimmat hiilenkimpaleet pois, jonka jälkeen penkit saatiin laskettua normaaliin asentoonsa.

Biškekistä ei kulkenut suoraa junaa Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin, joten oli tyytyminen yhteyteen, jossa oli seitsemän tunnin vaihto Taraz-nimisessä tuppukylässä Kazakstanin puolella. Alkuperäinen ajatus oli viettää väliaika karaokebaarissa, mutta flunssan koettelemina päätimme kirjautua puoleksi yöksi pieneen hotelliin aseman lähistöllä. Ravintolapalveluja ei hotellissa eikä lähimailla ollut, mutta henkilökunnan avustuksella keskustan pitseriasta saatiin tilattua juustottomat pitsat. Tosin yksi kerrallaan. Myös muutaman tunnin lepo oli varsin hyvä idea baarissa notkumisen sijaan.

Puoli kolmen aikaan aamuyöllä, rankkasateen loputtua, kävelimme huumaavan sumun keskellä takaisin asemalle, jossa matkustajien määrään nähden – me kaksi – oli tolkuttomasti henkilökuntaa, turvatarkastuksessa ja erilaisilla lippuluukuilla. Pian olimme junassa matkalla kohti Uzbekistania.

Mainokset

Trans-Siperia 7: Matka päättyy Moskovaan

Ei ehkä ole suurikaan ihme, että Trans-Siperian matkan läntinen päätepiste, vasta äskettäin jalkapallokisoja varten harjattu ja imuroitu Moskova näyttäytyi siistinä, elävänä ja miellyttävästi kuhisevana kulttuurin ja sivistyksen hedelmäkorina. Se ei vastannut alkuunkaan aiempaa mielikuvaani, joka oli perustunut pelkkiin ennakkoluuloihin. Nyt ihmettelin, miksen jo aikoja sitten ollut viettänyt aikaa täällä, vaivaisen yöjunamatkan päässä kuplivassa suurkaupungissa, jonka ratikkaverkossakin riittää tunnelmoitavaa viikoiksi. Ilmeiset syyt ovat tietysti viisumin hankkimisen vaiva ja yleinen Venäjä-antipatia. Samat syyt painavat todennäköisesti monilla muillakin, koska eurooppalaisia kieliä ei kaduilla liiemmin kuullut.

Toisena päivänä matkalla aamiaiskahvilaan päädyimme epähuomiossa kävelemään jonkun aukion läpi, jonka sitten karttaa pyöriteltyämme huomasimme olevan Punainen tori. Ei ollut tarkoitus, mutta tuli käytyä sielläkin. Kyseisen kaltaisissa paikoissa vierailu ei lähtökohtaisesti kiinnosta, sillä kohteen on nähnyt kuvissa jo tsiljoonat kerrat, ja äänekkäät, huojuen taapertavat ihmismassat kameroineen eivät juuri lisää houkutinkerrointa. Aamiaismenussa sen sijaan kaikki kuulosti niin ihanalta, että tilasimme kaikkea kaksin kappalein. Paikka itsessään oli sivumennen sanoen varsin erikoinen, jonkinlaisen kauneuskeskuksen tai plastiikkakirurgisen klinikan eteiskanttiini, jossa ei koko parin tunnin ruokailumme aikana näkynyt kuin yksi asiakas, proteiinipirtelön tilannut pukuhenkilö. 

Yhtä kaikki, ruoka maistui itkettävän hyvältä. Sen jälkeen tuntui oivalta ajatukselta suunnata Gorkin puistoon. Matkalla sinne silmiin osui Banksyn näyttelyn mainos, mikä sitten imaisikin meidät nopeasti 70-lukuiselta vaikuttavan museorakennuksen uumeniin. Näyttely oli kiinnostava  ja jopa suutelevat poliisit vilahtivat puolen sekunnin ajan videossa. Seinillä heitä ei sentään tavattu. Pari viikkoa vierailumme jälkeen Banksy ilmaisi Instagram-tilillään hämmästyksensä Moskovan-näyttelystä (ja muutaman muunkin kaupungin); ilmeisesti se oli järjestetty aivan omin luvin. Mutta, Banksyn ollessa kyseessä, kuka voi tietää mistään mitään.

Näyttelyn jälkeen pääsimme viimein käyksimään helteiseen puistoon, mutta jo kohta vastaan tuli seuraava kulttuurilaitos: nykytaiteen museo Garage, joka arkkitehtuurillaan ja tehokkaalla ilmastoinnillaan kutsui vieraakseen. Kahvilassa ystävällinen tarjoilija puhui sujuvaa englantia, R sai kahviinsa soijamaitoa – ”naturally” – ja kuiva venäläinen omenasiideri maistui happaman virkistävältä. Meneillään olevat näyttelyt eivät osoittautuneet erityisen kiinnostaviksi, mutta talo itsessään miellytti.

Myöhemmin söimme yhdet maailman parhaista falafelrullista kakan hajuisella penkillä autokaistojen välissä olevassa kapeassa puistokkeessa. Olisi sittenkin kannattanut jaksaa kävellä vähän kauempana sijainneeseen isompaan puistoon, tai kivoihin keinuihin, joita pysähdyimme ihailemaan matkalla Falafel Bron mikroskooppiselle luukulle. Niissä keinuissa vain naisoletut keinuivat, joten yleisen mielenrauhan kannalta oli ilman muuta hyvä, ettei keinua meille varttitunnin aikana vapautunut.

Baari-, kulutus ja varsinkin selfiekeitaiksi muuttuneita entisiä tehdasalueita löytyi Moskovasta useita. Ydinkeskustassa vuoteen 2007 suklaata suoltanut Krasni Oktjabr eli punainen lokakuu vaikutti niistä sijaintinsa tähden vähiten hipsterimäiseltä, niin helppo oli sinne laiskimpienkin turistien tulla hämmästelemään. Hieman enemmän vaivaa vaatineisiin Flaconiin ja sen viereiseen Hlebozavod 9:iin piti matkustaa jokunen metroaseman väli, ja eron asikaskunnassa huomasi. Turistimaisen kätevästi nämäkin olivat silti matkan varrella Ostankinon tv-tornilta pois tultaessa. 

Tv-torni itsessään oli merkillinen kokemus järjettömän mittavine turvallisuustoimineen. Koko valtava kenttä, jonka keskellä torni kohosi, oli piikkilanka-aitojen suojaama, ja erilaisia turvatarkastus-, passintarkastus- ja lipuntarkastuspisteitä oli lukemattomia ennen kuin korkeuksiin lopulta pääsi kohoamaan. Lattiassa oleville ikkunoille heittäytyi miltei jokainen keimailemaan kameralle. Järkytys oli, ettei minkäänlaisia virvokkeita ollut saatavilla, ainoastaan matkamuistorihkamaa. Onneksi ukkosmyrsky loi tunnelmaa. Hieman syrjäisen sijaintinsa takia tornista näkyi kuuluisten nähtävyyksien sijaan lähiöitä ja kaupungin ainoa monorail-junarata.

Illemmalla päädyimme käyttämään tunnin istumalla selfie-lavasteena pienellä jokilaivalla. Totuuden nimissä otin itsekin yhden kuvan, alittamallamme sillalla kauniisti seisseestä raitiovaunusta. Myöhemmin rinkat jo mukanamme hankkiuduimme vielä illalliselle vaihtoehto-hippi-punk-henkiseen söpöön pieneen vegaaniravintolaan, johon juomat sai/piti käydä ostamassa viereistä baarista. Ilmeisesti en näyttänyt paikan tyypilliseltä asiakkaalta, niin epäuskoisena baarihenkilö hämmästeli miten olin sinne mahtanut eksyä. Hanatuotteita oli liitutaululla 24, ja melkein jokaisen nimen vieressä oli pieni rinkula vegaanisuuden merkiksi! Oi sitä onnea. Vesimelonisiideri valitettavasti ei kuulunut tähän joukkoon.

Kaiken hämmästyttävän jälkeen huomasimme seisovamme Leningradin aseman laiturilla vähän ennen yhtätoista lämpimässä illassa, ja edessämme olevan vaunun näytössä luki Helsinki. Porsastelimme vielä viimeisen kerran matkustamalla ykkösluokan hytissä. Scrabblea pelattiin ja rommikolaakin juotiin.

Hieman myöhemmin seuraavana päivänä ikkunoiden takana alkoi näkyä kotimaamme. Missään ei ollut ketään. Tältä näyttää ydinlaskeuman jälkeen. Söimme tyhjässä ravintolavaunussa viimeisen aterian, riisiä ja sipulia. Ruplat oli käytetty loppuun, eikä eurojakaan löytynyt mistään. Kortti ei tietenkään käynyt, joten Helsinkiin saapumisen kunniaksi sain vielä tehdä pikajuoksun aseman pikapankille R:n odottaessa panttivankina junassa, joka henkilökunnan mukaan seisoisi asemalla vain muutaman minuutin. Hyväksi onneksi R eivätkä tavaramme kerenneet singahtaa takaisin Moskovaan eivätkä edes Ilmalan varikolle ennen kuin henkeä haukkoen palasin seteleiden kanssa. Pažalusta!

Trans-Siperia 6: Eurooppaan, Eurooppaan!

Jekaterinburgissa Eurooppa tuntui olevan entistä lähempänä, ja niinhän se olikin, itse asiassa noin parinkymmenen kilometrin päässä. Kilpailevia Aasian ja Euroopan rajapyykkimerkkejä on tietysti pystytetty sinne tänne, mutta lähellä oltiin joka tapauksessa. Päätimme jättää tunnin kestävän matkan yhdelle näistä merkeistä tekemättä, kuvan löytää googlaamalla muutenkin.

Se että kaupungit on rakennettu sujuvan yksityisautoilun lähdökohdista jalankulkijat kusisiin alikulkutunneleihin työntäen ei valitettavasti ole ainoastaan epäeurooppalainen piirre. Samaa sietämätöntä kadunylityksen eli alituksen mahdollistavien koppien ja pimeiden käytävien etsintää on saanut harrastaa myös etenkin itäisessä ja kaakkoisessa Euroopassa.

Kaikesta huolimatta hostellimme löytyi spagettisten pikkukatujen ja sisäpihojen seasta puolihylätyn näköisestä toimistorakennuksesta. Hostellityöntekijä kävi keskustelun kanssamme Google-kääntäjän läpi. Aluksi varaustamme ei näyttänyt löytyvän, koska hän ei ilmeisesti voinut uskoa kahden miehen varanneen huonetta yhdellä tuplasängyllä. Huone löytyi, mutta sen lukko olikin juuri hajonnut niin, ettei ovea pystynyt lukitsemaan. Vainoharhaisempi olisi voinut ajatella tämän olevan nimen omaan tarkoituskin. Henkilö kuitenkin vakuutti, että ei hätää, sillä hän on aina paikalla. Ja tosiaan, seuraavana aamuna havainnoimme hänet makaamassa unisen näköisenä respan sohvalla.

Kesälomakausi ja remontit olivat taas riesana, kun pyrimme kulttuurilaitoksiin ja rautatiemuseoon. Näköalatorni oli sentään auki, ja sieltä näkyi valtaisa kaupunki, puolellatoista miljoonalla asukkaallaan Venäjän neljänneksi suurin. Näkyi myös joenranta, joka osoittautuikin viihtyisäksi ”kaupunkilaisten olohuoneeksi”. Potkupallokisojen merkkejä näkyi vielä monessa paikassa, ja keskustaa oli epäilemättä jynssätty uutterasti edustuskuntoon. Illallakin jokiranta oli yhä eloisa ja viihtyisä käyskentely-ympäristö, uuvuttavaa perseilyä ei ollut havaittavissa.

Ostoskeskuksessa liukuportaiden alla sijaitsi kasvispurilaispaikka, joka taas perinteisempään tyyliin mainosti tuotteitaan terveellisyydellä, Siltä ne maistuivatkin, ei juuri miltään. Raaka retiisi ei ole hampurilaistäyte. Mustat sämpylät tulivat täällä vastaan ensimmäisen kerran, mutta myöhemmin huomasimme niiden olevan muodikas vakiotuote käymissämme paikoissa. Silmämme laajenivat, kun havaitsimme, että tarjolla oli vegaanista jäätelöä. Sitä ei ollut tähän asti näkynyt. Ja kun lusikointi alkoi, saattoi huomata näiden tekeleiden olevan vielä prototyyppiasteella. Kipoissa oli hädin tuskin puoliksi jäätynyttä vanilja- ja suklaakiisseliä. Seuraavana päivänä yritimme toisaalla vielä uudemman kerran venäläistä vegaanijäätelöä, mutta silloin saimme vielä vähemmän jätskiä muistuttavat teokset – umpijäässä olevaa makeaa jauhoista vanukasta, jossa oli lisäksi puoli kiloa margariinia. Suomen luksusjäätelötarjontaan tottuneena ei voinut olla irvistelemättä näille hivenen kiittämättömästi.

Viimeisellä Trans-Siperian-etapilla Jekaterinburgista Moskovaan pystyi tekemään seuraavan loppupäätelmän: Jos haluaa kohdata junassa muita reppureissaajia, kannattaa matkustaa lännestä itään. Jos haluaa matkata lähes yksinomaan venäläisten kanssa, suunta on idästä länteen. Tämä oli tiedossa etukäteenkin, mutta tuli hyvin todetuksi omin silmin ja korvinkin: Mongoliasta Moskovaan ei junissa rinkkoja näkynyt eikä englantia kuulunut. Tämä ei toki haitannut, ainoastaan sen yhden juopuneen venäläisherran, jonka kanssa saimme viettää samassa hytissä yli vuorokauden, olisin voinut vaihtaa johonkin innokkaaseen ja puheliaaseen parikymppiseen ”hey guys” -maailmanmatkaajaan. Myös etukäteismarkkinoidut pysähtyviä junia vaanivat myyskentelijämummot vaivautuvat näköjään panostamaan lähinnä eksotiikannälkäisiin itään kulkevien junien matkustajiin, koska ensimmäiset tulivat vastaan vasta tällä matkalla, miljoonakaupungiksi paljastuneen Permin asemalla, jossa raiteet ylitettiin lampsimalla niiden yli. 

Laituri kuhisi ihmisiä osan tutkiessa mummojen sipulinippuja ja jauhomykeröitä, jotkut jonottivat neliömetrin kokoisen kioskikopin luukulle, joka symboleja tulkiten myi teetä, virvoitusjuomia, ämpäreitä, leivoksia, hedelmiä, croisantteja, kinkkuja, hampurilaisia, jäätelötötteröitä, jugurttia, mehua ja voita. Kun juna parinkymmenen minuutin kuluttua jatkoi matkaa, jo eteisessä samovaarin luona huomasimme hajusta ja metelistä saaneemme vaunuumme sen, minkä olimme etukäteen arvioineet karjavaunun suurimmaksi uhkaksi: teinipoikien jalkapallojoukkueen. Valmiiksi loossissamme oli jo taapero ja vilkas isosisaruksensa. Tästä kaikesta kuitenkin selvittiin ilman suurempia ongelmia. Reilun vuorokauden junailun palkitsi saapuminen aurinkoiseen, alkuiltaiseen Moskovaan.

Trans-Siperia 5: Novosibirsk, aivan mukava paikka

Novosibirskin kaduilla kävellessään voisi paikoitellen kuvitella olevansa jo Helsingissä. Kauas on tultu Ulaanbaatarista ja Ulan-Udesta, Irkutskistakin, kiinalaisesta teollisuuskaupungista puhumattakaan. Olemus on suuremman kaupungin, mutta kuitenkin inhimillisen kokoisen. Ajoimme tietysti vähän ratikalla, mutta Novosibirskissä liput olivatkin kolme ruplaa edellisiä kaupunkeja kalliimmat. Huomasimme tämän ratikan seinässä olevasta tarrasta ihmeteltyämme miksi emme saaneet rahastajalta lippuja ja miksi hän työnsi kolikkomme omaan taskuunsa. Asiakaspalvelijoiden englannintaito on pääsääntöisesti olematonta, eikä viitseliäisyyttä yrittää selittää asioita millään tavalla aina ole. Helpoin ratkaisu on lähteä menemään.

Ekoruokakaupan myyjä ei hänkään puhunut englantia kuin pari sanaa, mutta oli silminnähden otettu kaukaisista vieraistaan. Kasvot heräsivät loistoon ja hän halusi kätellä meidät hyvästiksi ennen lähtöä. Yhdestä niin kutsutusta tavallisesta kahvilasta sai soijamaitoa kahviin!

Katujen ja puistojen yleisin puu oli koivu. Eikö Suomessa ole väitetty, ettei se menesty kaupunkiolosuhteissa? Täällä esplanadeja reunustivat ongelmattoman näköisesti romanttiset koivurivistöt. Keskuspuistosta puolet oli huvipuistoa, ja sieltä löytyi myös kaupungin ainoa vegaanipaikka, joka oli matkan ensimmäinen sipsikaljavegaanityyppinen paikka buddha-, jooga- tai terveyskulman sijaan: hippien pitämä pieni pikaruokakoppi, jossa oli hyvin pieni neuvostoliittohenkinen luukku, melkein kaikki oli loppu, ja ”meksiko”-rullassakin oli tilliä. Kaikesta huolimatta olimme hyvin ilahtuneita.

Parin päivän fiilistelyn jälkeen Venäjän kolmanneksi suurimmassa kaupungissa oli aika jatkaa matkaa. Kävelessämme asemalle hostellista tuttu mies pysäytti meidät ja kysyi mistä löysimme leivän, joka oli kädessäni. Hän ei ollut onnistunut löytämään leipää mistään. Toivotimme onnea etsintöihin.

Junaan päästyämme olimme onnellisia kodikkaista kolmosluokan paikoistamme. Illallisen jälkeen menimme ravintolavaunuun. Vaunu oli aikaisempia tummemmin sävyin sisustettu, tummanruskeaa seinää, viininpunaista verhoa ja pöytäliinaa. Tilauksen jälkeen pöytään iskettiin kahvia ja vihannesmoothieiden terveellisyyttä englanniksi mainostavat tabletit. Pian juomien saamisen jälkeen alkoi valjeta, että tässä ravintolassa oli jotain muutakin meneillään. Naistarjoilijoita pyöri paikalla ainakin viisi, he istuivat vuorotellen eri miesten pöytiin juomaan alkoholia, supattamaan ja kaulailemaan heidän kanssaan, ja antoivat itseään kouria haaroista. Itsekin sain osakseni poikkeuksellisen makeilevaa lirkutusta. Hämmentävintä oli, että kaikki tosiaan vaikuttivat olevan ravintolan henkilökuntaa, eivätkä mitään ulkopuolisia itsenäisiä yrittäjiä.

Ravintolavaunusta takaisin omaan vaunuun siirtyminen oli kuin olisi eri maailmaan astunut. Tunnelma uutuuttaan kiiltävässä vaunussa oli rauhallinen ja suorastaan ruotsalaisen idyllinen: eri ikäiset ja näköiset matkustajat kukin omissa puuhissaan, nukkumassa, lukemassa tai huomaavaisen hiljaisesti keskustelemassa.

Aamuyöllä ruotsalainen tunnelma hieman karisi, kun heräsin siihen, että valot oli laitettu päälle, käytävä oli täynnä ihmisiä ja hälinää, liian lyhyestä sängystä ulos roikkuvia jalkojani kolhittiin, ja sotilasasuinen hahmo kolisteli kolmea rautalapiota loossimme hattuhyllylle sekä rapisteli kaikkein rapisevimman sorttisia muovipusseja puolen tunnin ajan. Juna oli pysähtynyt Omskiin. Käytävän toisella puolella matkustanut ikäihminen oli virittänyt sänkynsä eteen lakanan näköesteeksi, mutta ei malttanut olla tulematta ulos teltastaan käytävälle hämmästelemään yhtäkkistä hyörinää ja sotilaiden invaasiota. Tajuttuaan olevansa pahasti tiellä hän istui pian sängylleni jalkojeni päälle seuraamaan tilannetta.

Päivän valjettua kelloja siirrettiin kaksi tuntia taaksepäin ja katseltiin aurinkoista koivu-mäntymetsämaisrmaa. Tjumenissa jaloiteltiin viileällä asemalaiturilla, ja vaunuisännäksemme oli vaihtunut miltei hampaaton vanhus, joka hymyili ystävällisesti ja kertoili kovasti jotain noustessamme takaisin junaan.

”Do you speak English? I am master train”, ilmoitti luoksemme kynän ja lehtiön kanssa ilmestynyt arvokkaasti hymyillyt nainen. Pidättekö junastamme, hän kysyi, ja poistui iloisena vastattuamme myönteisesti. Pian hänen jälkeensä hampaaton herra tuli kysymään jotain kädessään lappuja, joissa oli sudokun näköisiä ruudukoita. Hänkin poistui nopeasti kielivaikeuksien takia. Ja vielä hänenkin jälkeensä tuli joku kassi kädessä hymyillen kertomaan meille venäjäksi jotain. Seuraavaksi matkaksi täytyy välttämättä kieliopinnot saada pidemmälle.

Trans-Siperia 4: Olkhonin hiekat, Baikalin vedet

Baikaljärven keskellä sijaitsevan Olkhon-saaren suosio kiinalaisturistien keskuudessa kuulemma räjähti, kun saaresta kertova laulu voitti television laulukilpailun. Kiinalaisia ja korealaisia matkailijoita saarella näkyikin, pääasiassa kuitenkin venäläisiä. Lisäksi havainnoitiin ainakin joukko saksalaisia, muutama ranskalainen ja kaksi suomalaista.

Edestakainen matka minibussilla Irkutskista Olkhonille ja takaisin vie 12 tuntia, joten yhden yön piipahdukselle sinne ei kannata läheä. Itse tulimme perille illalla, olimme seuraavan päivän ja lähdimme sitä seuranneena aamuna. Sekin tuntui lyhyeltä ajalta, ainakin päivä enemmän olisi ollut hyvä. Silloin olisi voinut mennä myös ilmeisen suositulle autoretkelle saaren pohjoispäätyyn, minkä nyt jätimme tekemättä, koska käytännössä se olisi tarkoittanut kolmatta kuuden tunnin autoilupäivää putkeen. Sen sijaan vuokrasimme majatalostamme maastopyörät. 

Saaren tiet olivat hienoa pöllyävää hiekkaa, jossa ajaminen oli paikoin mahdotonta, ja autojen ohittaessa seurasi puolen minuutin sankka pölypilvi. Jonkin shamanistisen kallionkielekkeen ihailun jälkeen etsiydyimme pienemmille sivupoluille, ja löysimme tiemme lähes autiolle rannanpätkälle polkematta neljääkymmentä kilometriä, mikä olisi ollut etäisyys saaren pohjoispäähän. Auringon paistaessa melko lämpimästi uskalsimme kastella itsemme pirteän raikkaassa, sanalla sanoen perkeleellisen kylmässä vedessä. Vähän myöhemmin suuntasimme takaisin saaren pölyiseen keskustaan Khuziriin, jonka leveällä hiekkaisella pääkadulla identtiset neuvostoarmeija-lookia edustavat pakettiautot huristivat menemään ja turistit kuljeksivat muutamien vaatimattomien ja haisevien ruokapaikkojen ja elintarvikekioskien väliä. Kävimme kurkistamassa lähes jokaiseen niistä, ja lopulta päädyimme menemään pieneen ”tavernaan” syömään myöhäiseksi lounaaksi saman vegaanin herkkuaterian kuin jo edellisenä iltana: kaalisalaattia, kurkku-tomaattisalaattia ja ranskalaisia perunoita ketsupilla.

Majapaikkamme oli kesämökkityypinen yksinkertainen mökin puolikas karuhkossa aidatussa pihassa, jossa toisen parimökin lisäksi oli majoitustoimintaa harjoittavan perheen talo, ulkovessa ja saunarakennus. Kolmas mökki näytti olevan aluillaan, ja ympäristöönkin oli vastaavia ja hieman suurempia tönöjä nousemassa lisää. Eipä ihme, kun rinteestä vielä toistaiseksi oli suora näkymä järvelle. Kokeilimme tietysti illan päätteeksi saunaa, joka vaikutti lämmenneen ainakin aamusta lähtien, ja hohkasi erillisen puku- ja suihkuhuoneenkin niin kuumaksi, että saunomisen olisi voinut suorittaa siinäkin.

Lähtöaamuamme edeltävänä yönä satoi rankasti, ja minibussilla paluumatkalle päästyämme näimme millaiseksi se oli muuttanut aiemmin pöllyävän hiekkatien. Khuzirista yhteysalukselle oli noin kolmenkymmenen kilometrin matka, ja sen varrella näimme useampia syvään mutaliejuun juuttuneita autoja, busseja ja myös yhden samanlaisen pikkubussin kuin omamme, jonka matkustajat nyt seisoskelivat sumuisen pellon laidassa. Irvistimme hampaat yhteen jännittäessämme milloin oma matkamme katkeaa, mutta jollain merkillisellä tavalla, ehkä kuljettajan taidon ja hyvän tuurin yhteisvaikutuksesta pääsimme perille lauttarantaan. 

Lauttaan pääsyä piti odottaa puolitoista tuntia. Omanlaistaan ajankulua tarjosivat niin sanotun terminaalin edustalla monenkirjavat kuppilat ja krääsäkojut. Itse matka veden yli vastarannalle kesti vain parisenkymmentä minuuttia, mutta aluksen läpiajettavuudesta huolimatta se jostain syystä peruutettiin pois laiturista, jolloin vastarannalla autot joutuivat peruuttamaan sieltä ulos. Tämä tapahtui epämääräisellä hiekkakentällä, jossa autoista poistuneet matkustajat haahuilivat ympäriinsä. Purku ja lastaus oli siis jokseenkin hidasta ja epäorganisoidun tuntuista.

Irkutskissa olimme haaveilleet menevämme ennen illallista ja junan lähtöä virkistävän kuuloisen hamamin kylpyihin, mutta perillä ovessa odotti jo tuttuun tapaan kesälomalappu ja lukittu ovi ynnä pimeät ikkunat. Aiemmassa hostellissamme oli onneksi tällä kertaa työvuorossa mukavampi hessu, joka puhtaiden pyyhkeiden kera päästi meidät käyttämään paikan suihku- ja muita fasiliteetteja.

Siperialaiseen tapaan Irkutskin valtava asemarakennus oli mintunvihreäksi maalattu. Yhdestä komeasta hallista löytyi surullinen ruokabaari, joka edusti samanlaista alennustilaa kuin ylikansallinen hampurilaisruokala Helsingin rautatieaseman uljaassa ravintiolasalissa. Keittäjänhattuinen kassanhoitaja avasi kaukosäätimellä olutkaapin oven. Pian istuttuamme pöydän ääreen autiossa salissa hän tuli viittilöimään meidät toiseen pöytään lattianpesun tieltä. Ovet narisivat ja kylmälaitteet hurisivat, nuori työntekijä luuttusi loputtomasti lattiaa ja hattupää nojasi erilaisia eläinkyllästettyjä ruokia täynnä olevaan tiskiin. Yksi matkailija tuli ostamaan sämpylän ja sai kaupan päällisiksi vessapaperirullan.

Juna lähti iltayhdentoista aikaan. Huomasimme valinneemme paikat neljän hengen hytistä, ja heti konkretisoitui sellaiseen liittyvät riskit: matkaseura. Toisella yläpedillä vastassa oli koko seuraavat 30 tuntia humalassa ilman paitaa ollut venäläismies, joka halusi kovasti rupatella, vaikkei yhteistä kieltä ollut. Ja kun emme hänen juttujaan ymmärtäneet, hän katsoi meitä nenänvarttaan pitkin puolen metrin päästä ja nauroi ivallisesti. Käytävällä oleskellessaan hän ahdisteli ohi kulkevia naisia. Alasängyn asukas oli hillitympi, mutta humalassa (ei koko matkaa) raskasta seuraa hänkin. Vietimmekin suurimman osan matkasta nukkuen, lukien, kuulokkeet päässä tai ravintolavaunussa. Hyvää itsehillintäharjoitusta yhtä kaikki!

Trans-Siperia 3: Irkutskin puutalot ja pannukakut

Irkutskissa kuulemma kaikki majapaikat järjestävät kyytejä Baikaljärven Olkhon-saarelle ja takaisin. Niin myös omamme, joka oli tämän matkan ensimmäinen ”hey guys, wanna grab a beer?” -tyyppinen reppureissaajahostellimme. Dormin sijaan nukuimme kuitenkin omassa huoneessa. Yleiset tilat olivat huippusiistit, sillä hostelli oli muuttanut uusiin tiloihin aivan äskettäin – seikka joka selvisi meille vaellettuamme kolme varttia rinkkoinemme vanhaan osoitteeseen vähän ennen puoltayötä. Respajampan ylimieliseen käytökseen ei tullut kolhua, vaikka hän joutui pyytämään passimme skannattavaksi kolmeen otteeseen, koska ei osannut käyttää skanneria. Sen sijaan hänestä välittyi vaikutelma, että sekin johtui meidän hölmöydestämme. Siitä huolimatta ostimme häneltä kuusi tuntia kestävän minibussikyydin majataloomme Olkhonille.

Kaupunkiin on hiljattain avattu freesi ja viihtyisä vegaaninen ravintola, Fitoterapia. Se on myös ainoa laatuaan, joten kävimme siellä vuorokauden aikana kolmesti. Onneksi ruokakin oli hyvää, ja erillinen aamiaislista sai meidät melkein kyynelöimään onnesta: tofukokkelia, pannukakkuja, granolaa sitruskonfetilla, puuroja tuoreilla marjoilla ja hedelmillä, smoothieita – ja kasvimaitoa kahviin! Olkhonista paluun jälkeen teimme vielä neljännenkin käynnin, ja näin toivottavasti annoimme panoksen, joka auttaa paikkaa pysymään pystyssä ainakin kuukauden. Sijainti on hieman syrjäinen hiljaisella sivukadulla, mutta ehkä kiinnostuneet löytävät paikalle.

Irkutskin keskustassa on säilynyt hämmästyttävä määrä kaksikerroksisia puisia taloja, joiden  yleisin väri on tummanruskea ja ikkunaluukkujen turkoosi-valkoinen. Ikävä kyllä ylivoimaisesti suurin osa taloista näyttää päässeen niin huonoon kuntoon, ettei niitä voi enää mikään pelastaa. Talojen kaikki osat ovat eri suuntiin vinossa, puu lahonnut ja maali rapissut. Keskustan yleisilme tullee muuttumaan seuraavan vuosikymmenen aikana rajusti, jos ja kun talot luhistuvat omia aikojaan tai ne puretaan tehokkaamman rakentamisen tieltä. Mitä tulee tilalle? Kaupungissa nähtävillä oleva uudempi arkkitehtuuri ei nostata kovia odotuksia, enemmänkin kauhunväreitä, mutta ehkä tulevissa arkkitehtisukupolvissa, päättäjissä ja rahoittajissa on toivoa, josta vielä ei osaa uneksiakaan.

Trans-Siperia 2: Ulan-Udessa valvovan katseen alla

Aikainen herätys Burjatian tasavallassa Venäjällä. Juna lipui pääkaupunki Ulan-Uden asemalaiturille puoli kuudelta, ja heti kun pyykit oli saatu pyörimään ja rekisteröityminen Venäjälle hoidettua menimme takaisin nukkumaan. Kun yhdeltätoista olimme valmiit lähtemään aamiaiselle, kaatosade oli jo alkanut. Sadevarustuksemme oli olematonta, mutta respan tiskiin nojaillut rouva antoi meille sateenvarjonsa katsottuaan meitä hetken oviaukossa neuvottomina seisomassa. Ele lämmitti, vaikkei yhdestä sateensuojasta mitään iloa siinä säässä ollutkaan. Täälläkin kadut olivat syvien vesimassojen peitossa, ja jalat kastuivat läpimäriksi ensimmäisessä kadunylityksessä.

Jos Mongolia tuntui Kiinan jälkeen häikäisevän länsimaiselta, niin Venäjällä tuntuu siltä kuin jo melkein kotona olisi. Ulan-Udessa menimme heittämällä paikallisista, pusikosta tullut mummokin kysyi meiltä tietä tai jotain muuta. Ravintolatarjonta oli kasvisnäkökulmasta hyvin onneton, mutta pieni ja edullinen vegaanituotteita myyvä kauppa löytyi, josta hankimme junaeväitä ja aamiaiskamppeet seuraavaksi aamuksi. Sen aamuiseen ravintolaan emme aikoneet mennä uudestaan, vaikka raa’alla veteen tehdyllä riisipuurolla ja pasta-annoksella toki saikin mahan täyteen.

Aamiaisen jälkeen vedenpaisumuksen yhä jatkuessa menimme kiertoajelulle raitiovaunulla. Pienten selvittelyjen jälkeen selvisi, että liput ostetaan vaunussa rahastajalta, ja hinta on 15 ruplaa, eli 20 eurosenttiä. Ajan patinoimassa vaunussa oli väljää ja kuivaa, vettä ei tullut sisään mistään raosta, mutta ikkunat olivat niin huurussa, että ulos nähdäkseen niitä piti pyyhkiä parin minuutin välein, kuljettajankin. 

Ulan-Udessa on viisi ratikkalinjaa. Vaikka vaunut ovat vanhoja, ne pääsevät kiitämään vauhdikkaasti omilla väylillään suurimmalla osalla linjastoa. Monissa kaupungeissa raitiovaunut on kuristettu samaan tilaan henkilöautojen kanssa, minkä seurauksena ne muuttuvat toivottoman hitaiksi, eikä niitä käytä enää kuin asunnottomat nukkumiseen, ja sitten ne voidaankin lopettaa, kuten on Pietarin keskustassakin tehty.

Illalla kävimme kammottavasti valaistussa kellarissa syömässä kaikkien aikojen ankeimmat salaatit. Paljon paremmat eivät olleet sen jälkeiset drinkit ruman hotellin pyörivässä tornibaarissa, josta tarjoilija aluksi yritti hätistää meidät pois, koska kaikki pöydät oli varattu, mutta hänen hämmästyksekseen menimme autiolle terassille, jossa sateen jäljiltä oli märkää ja koleaa, mutta maisemat kaupungin taustalla häämöttävine vuorineen näyttävät. Tarjoilija tuli hetken kuluttua pyyhkimään vettä pöydältä ja toi vieläpä lämmöksemme sähkönsiniset loimet, joiden alla hytkyen aistimme pääkaupungin lauantai-iltaa diskobiitin tahdissa.

Kaupungin päänähtävyys on keskusaukiota valvova suunnattoman suuri Leninin pää. Siitä lähtevällä kadulla on jopa pieni kävelykatuosuus, jolle on asennettu pienimuotoisia kukkaistutuksia, suihkulähteitä ja patsaita. Joenrantaa ei ole hyödynnetty mitenkään. Keskustan laidalla on muutama kortteli vanhoja viehättäviä puutaloja, joista useimmat ovat romahtamassa minä hetkenä hyvänsä. 

Vajaa puolitoista vuorokautta on hyvä aika Ulan-Udessa. Iltapäivällä nousimme Irkutskin-junaan, jossa meillä oli ensimmäiset karjavaunupaikkamme. Ensi kokemus avovaunussa oli miellyttävä ja viihtyisä, monenlaisia venäläisiä kyydissä, ilmastointikin toimi yli odotusten. Tuntien ajan saattoi vain katsoa ikkunasta ulos radan kulkiessa Baikal-järven etelärantaa viistäen. Emme kuitenkaan päässeet kokemaan siellä nukkumista, sillä Irkutskiin saavuttiin jo vähän iltayhdentoista jälkeen.