Kolmen stanin kiertomatka alkaa

Nyt mennään, junalla Venäjän kautta Keski-Aasiaan. Kolmen ja puolen viikon reissun pääkohde ovat kolme entistä neuvostotasavaltaa Kazakstan, Kirgisia ja Uzbekistan. Miksi muuten suomeksi Kirgisia eikä Kirgistan? Turkmeniakin muutettiin jossain vaiheessa Turkmenistaniksi, vai oliko se Turkmenia alunperinkin vain Göstan laulussa? Yhtä kaikki, tiedot näistä maista ovat olemattomia itsellä ja ehkä vähän monella muullakin, ja kun kerran perille pääsee junalla muutamassa päivässä, mikä olisi syy olla lähtemättä tutustumaan? Ehkä helmikuinen sää, mutta kylmyys ei meitä pelota, ja sesongin ulkopuolella matkustamisessa on omat hyvät puolensa.

Valmistautuminen

Kohteet valittiin karttaa katsomalla, googlailemalla ja Lonely Planetia selailemalla. Helmikuussa olisi ehkä voimut jättää sponttaaniudelle tilaa, ja hankkia junaliput ja majoitukset matkan edetessä, mutta pelasimme varman päälle ja hankimme kaiken kuukauden etukäteen. 

Junaliput sai ostettua yhtä lukuunottamatta Venäjän RZD:n nettisivuilta. Suurin osa oli sähköisiä laitteen ruudulta näytettäviä pdf-lippuja, mutta jostain syystä kolme lipuista piti lunastaa aseman lipunmyynnistä Venäjällä. Tämä ei ollut ongelma, koska matka alkaisi joka tapauksessa Moskovasta.

Ja se yksi lippu, jota RZD ei myynyt, oli Kazakstanin sisäinen matka, joka piti ostaa Kazakstanin rautatieyhtiön sivulta. Pienen lisähaasteen tähän toi se, että kyseiset sivut ovat ainoastaan venäjäksi ja kazakiksi. Googlen Kääntäjän avulla tämäkin onnistui, eikä tarvinnut maksaa palvelumaksuja millekään toimistolle, jonka kautta ostaminen olisi onnistunut englanniksi. Tämän lipun printtasin varmuuden vuoksi, koska lipussa ei sanottu mitään asiaan liittyvää.

Vielä suunnittelun alkuvaiheessa näytti siltä, että Uzbekistaniin tarvitaan viisumi, jonka tosin saisi ilmeisen heposti ja huokeasti netistä. Mutta sitten syliin putosi odottamaton lahja: viisumivapaus 1. helmikuuta alkaen! Kirgisiaan ja Kazakstaniin ei aiemminkaan tarvinnut viisumia, ja Venäjän vuosiviisumini on vielä voimassa, joten ainoatakaan viisumia ei nyt tarvinnut hankkia.

Vegaaniseksi junaevääksi hankin puuroa, nuudeleita, ketsuppia, papuja, soijarouhetta, lisää vain vesi -ateriaratkaisuja, näkkileipää ja paljon karkkia. Anti junan bistrossa tai matkan varrella ei tulisi olemaan paras mahdollinen.

Alkajaisiksi 54 tunnin junamatka

Moskovasta kulkee joka toinen päivä suora yhteys Kazakstanin pääkaupunkiin Astanaan (josta se vielä jatkaa Karagandyyn). Matka-aika on vartin vajaa 54 tuntia, eli kolme yötä ja kaksi päivää. Koska juna lähtee illalla yhdentoista aikaan, en tullut Moskovaan yöjunalla, vaan aamuisella Allegrolla Pietariin, ja sieltä lippujen lunastelun ja lounastelun jälkeen Moskovaan. Tämä säästi sekä aikaa että rahaa. Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa venäläisen päiväjunan kyytiin, missä oli vain uudenkarheita päivävaunuja, ja jopa kuulutukset, vieläpä sokerisella amerikanenglannilla. Kummallinen yksityiskohta oli se, että pistorasiat näyttivät matkustamoista unohtuneen, vaikka kaikki laitteidensa parissa koko matkan tietysti viettivät. 

Moskovassa ehdin vielä illalliselle kasvisravintolaan, jossa oli huomattavan paljon yksin syöviä nuoria miesoletettuja. Korvapuustejakin löytyi evääksi. Vesivarastot täydensin aseman alakerran marketista ennen junaan menoa.

Astanan-junan plazkarty osoittautui erittäin vintagehenkiseksi. Sisustus oli epäilemättä säilynyt koskemattomana 70-luvulta asti. Tuoksu oli jo 45 minuuttia ennen lähtöä sakea. Tuttuun tapaan valot olivat asemalla seistessä käytännössä katsoen pois päältä. Ehkä seisovaan junaan ei saada johdettua riittävästi sähköä?

Pian lähdön jälkeen valoja lisättiin, ja henkilökunnan edustaja sinisessä karvalakisssaan eteni kumarassa käytävällä jakaen säkistä kahisevaan muoviin pakattuja lakanapaketteja. Jo kohta nopeimmat olivat ehtineet pedata petinsä, riisua kenkänsä ja sukkansa ja asetella kuivatun aprikoosin hajuiset jalkapohjansa käytävällä kulkijaa hipomaan. Sänkyjen mitoitus on sen kaltainen, että jo 180-senttisen jalat roikkuvat sängystä ulos, eivätkä ohikulkijat yleensä nähneet vaivaa yrittääkseen olla osumatta niihin.

23.40 valot sammutettiin taas. Lukuvaloja ei vielä 70-luvulla tunnettu, joten vaunu oli sysipimeä. Nyt oli selvästi aika mennä nukkumaan.

Aamuhämärissä heräsin, kun jalkaani tökittin. Taskulampun kanssa edessäni kohoava henkilö toisteli passport, passport, ja kesti hetken aikaa tajuta mitä hän halusi, koska minkään rajan ei pitänyt olla vielä lähettyvilläkään. Minun passini hän kuitenkin halusi nähdä, ei kenekään muun, ja tutkittuaan sitä hetken taskulamppunsa valossa meni menojaan. Ehkä olin junan ainoa EU-kansalainen, ja näin ollen lähtökohtaisesti epäilyttävä. Jo Allegrossa Venäjän rajaviranomaiset palasivat toistamiseen tutkimaan passistani Ukrainan leimoja ja kyselemään millä asialla olen siellä mahtanut olla.

11 tunnin levon jälkeen täytyi nousta aamupalalle. Yön ja aamun aikana vaunun matkustajista oli hävinnyt yli puolet. Enemmän ja vähemmän jäätyneiden ikkunoiden takana rullasi aurinkoinen hanki ja metsäkaistale. Sisällä oli t-paitakeli. Ikkunoiden alta puskeva lämmin ilma oli lämmittänyt myös eväskassini. Samovaarista vettä puuroon ja kahviin, näkkileipää ja munakoisohilloa.

Toiletti oli omanlaisensa laitos. Ei saastainen, mutta ajan hampaan ahnaasti syömä. Luultavasti valaistus oli harkitusti niin hämärä, että mitään ei juuri nähnyt. Päivällä ei ollut paljon valoisampaa, ikkunan peitti värjätty tai ajan saatossa värjäytynyt muovilevy. Vettä kuitenkin tuli hanasta vielä ensimmäisenä aamuna, kituliaammim kuin illalla, ja paperiakin oli tarjolla. Lattialla oli muovimatto ja märkä pyyhe. Ilmanvaihto pöntön ja lavuaarin kautta oli niin toimiva, että ilma oli melko raikas ja sanalla sanoen jääkylmä.

Lukemattomien ohi soljuneiden tuntien kuluttua Venäjän ja Kazakstanin välinen raja jo häämötti, ja vaunuvastaava ilmestyi kertomaan, että kohta menee vessa lukkoon. Minun kohdallani hän teki kasvoillaan liioitellun neuvottoman ilmeen, mutta ilahtui, kun nyökkäilin hänen käsillä rinnan edessä tekemälleen ruksille. Yhtäkkiä pimeän maiseman halki kiitävästä vaunusta sammuivat kaikki valot. Pian ne palautuivat, mutta tyhjään loossiini oli ilmestynyt istumaan sanomalehden ristikkoa täyttävä vanhus. Hän vaihtoi istuinpaikkaansa muutaman minuutin välein, kokeili kaikkia mahdollisia, ja katosi pian jonnekin.

Tunnin rajapysähdyksen ajaksi valot käännettiin taas yötilaan. Venäjän rajavartija tutki passini sivu sivulta luupin kanssa ja kyseli kuinka monta kertaa olen käynyt Venäjällä ja millä asioilla.

Kazakstanin puolen ensimmäiseltä asemalta juna täyttyi taas äärimmilleen, pääasiassa eläkeikäisestä karvahattu- ja turkkikansasta. Pian voimistuvista kammottavista äänistä päätellen kyseessä oli kazakstaninilaisen keuhkotautikerhon talviretki.

Kröhän ja yskän täyttämän yön jälkeen juna alkoi lähestyä Astanaa. 10 minuuttia ennen määränpäätä oli pysähdys paikallisessa Pasilassa, ”Rautatieasema n:o 39:llä” täyden pimeyden keskellä. Asemalla paloi muutama lamppu, ja viereiset raiteet olivat täynnä ruosteisia säiliövaunuja.

Astana toivotti purevasti tervetulleeksi 21 asteen pakkasellaan. 

Mainokset

Raiteitse ympäri pimeän Itämeren

Loppuvuoden märässä ja kohmeisessa pimeydessä on tavallista alkaa haaveilla pääsystä jonnekin hieman toisaalle. Niin päätinkin ostaa joulukuun lopulle makuupaikan Moskovaan. Valoa ja lämpöä ei lähitienoilta löydy kuitenkaan. Ei, vaikka matka jatkuu Moskovasta niinkin eteläiseen aurinkokohteeseen kuin Kiovaan, ja siitä vielä Varsovan kautta Berliiniin. Sen jälkeen Hannoveriin, jonka jälkeen melkein yhtä soittoa Tanskan ja Ruotsin kautta takaisin Helsinkiin, mutta tällä kertaa koko ajan maan päällä pysytellen. Ei siis jonottelua maailmanlopun laivaterminaaleissa loppiaisaaton kauheudessa, vaan Tukholmasta yöjunalla Luulajaan, josta bussi Tornioon, ja siellä taas junan kyytiin.

Alkuperäinen idea oli matkustaa suoralla yöjunayhteydellä Moskovasta Berliiniin, mutta tämä olisi vaatinut pöyristyttävän sata euroa maksavan Valko-Venäjän kauttakulkuviisumin hankkimisen. Lentoa vaihtavat eivät tietenkään moista tarvitse, mutta jos haluaa katsoa Valko-Venäjää junan ikkunasta, pitää maksaa. Prioriteetit kohdillaan! Karttaa katselemalla Ukrainan kautta kulkeminen vaikutti seuraavaksi parhaalta vaihtoehdolta, ja samalla voisi pysähtyä Kiovaan pariksi päiväksi. Ukrainaan julistettu kuukauden poikkeustila on ilmeisesti vielä voimassa silloin, kun junani ylittää Venäjän ja Ukrainan rajan. Toivottavasti tilanne itäosissa ei eskaloidu ennen sitä, ja no, tietenkään enää koskaan ja ollenkaan. Yhtä kaikki, nykyisessä tilanteessa Kiovassa ei pitäisi olla erityistä vaaraa matkailijallakaan.

Kuten jo kesällä Trans-Siperia-lippuja urakalla hankittaessa huomattiin, Venäjän rautateiden RŽD:n verkkopalvelusta lippujen ostaminen olikin helppoa ja yksinkertaista, ennakkovaroitusten vastaisesti. Moskova–Kiova-yöjuna ei ollut poikkeus nytkään. Kiova–Varsova-lippu piti ostaa Puolan rautateiden PKP:n kaupasta, joka ei ainakaan lippujen toimittamisen suhteen ollut yhtä näppärä: sähköistä lippua ei ollut valikoimissa, vaan paperiset liput lähetettäisiin postitse, ja samalla huomautettiin, että mikäli postissa katoavat, harmi juttu, PKP ei ota vastuuta. 

Useampi viikko kuluikin, mutta lopulta ilmoitus kirjatusta kirjeestä saapui. Jos olisi annettu ymmärtää, että lähetys tulee kirjattuna, en olisi ehkä hermoillut yhtä paljon. Itse lippuun oli jopa niitattu jonkun käsin kirjoittama pieni lappu, jossa kerrottiin englanniksi, että tässä sinun makuupaikkavarauksesi. Lämmin tunne läihähti rinnassa. Somaa.

Puolasta lähetettiin läjä paperiroskaa. Digiaika ei ole vielä koittanut.

Saksan sisäiset liput DB:lta voi ostaa suoraan apilla, eikä tällöin tarvitse pelata pdf:ien kanssa. Tämä on hämmästyttävää edistystä saksalaisilta. Vielä viisi tai neljä vuotta sitten todistin tilannetta, jossa matkustajalla oli DB:lta ostettu lippu Berliinistä Prahaan. Hän esitti sen konnarille tabletiltaan, mutta voi voi, ei kelvannut. Säännöt sanoivat, että pdf:n pitää olla printattu, laitteen näytöltä sitä ei tuolloin ollut mahdollista näyttää. Tästä väännettiin aika tovi, mutta lopulta onnettoman matkustajan ei auttanut muuta kuin ostaa uusi lippu, mahtoiko vielä saada tarkastusmaksunkin, siitä en ole varma.

Ehkä kymmenen vuoden päästä Saksassa voi jo maksaa kortillakin.

Matkakuumemunkit

Kahden viikon päästä lähdemme seikkailulle Mongoliaan ja Siperiaan. Lähdön onnistuminen varmistui tänään, kun kuriiri toi R:n passin kiiltelevine Mongolian ja Venäjän viisumeineen Suomesta. Matkaanlähtö huhtikuussa tapahtui niin nopeasti, ettei R ehtinyt hankkia kaikkia paluumatkan kannalta oleellisia dokumentteja. Kiinassa asiaa pohdittiin, ja lopulta todettiin, että helpointa lienee toimittaa passi lähettipalvelun kautta suomalaiseen matkatoimistoon, joka hoitaa viisumit kutsuineen kaikkineen. Hieman kummalliselta järjestely tuntui, ja jännittävältäkin – mahtaako passi selvitä kahdesta pitkästä matkasta eksymättä – mutta oletuksemme oli, ettei kyseisten asioiden hoito Kiinassa ainakaan sujuvampaa ole, ja kaiken lisäksi se olisi vaatinut monta pitkää matkaa Pekingiin, minkä lisäksi se olisi jopa ollut sanalla sanoen mahdotonta, koska junalla ei voi kulkea ilman passia.

Sitruunamunkkiperjantai.

Nyt on siis kaikki valmiina matkaa varten, ja sen kunniaksi tein sitruunamunkkeja (pulla/munkkitaikinasta voi jättää munan pois korvaamatta sitä millään, nesteenä voi käyttää kasvimaitoa, rasvana kasviöljyä/margariinia, ja raastettu sitruunankuori tekee taikinasta superhyvää). Koska erinäiset lähteet varoittelivat, ettei Trans-Siperian radalla voi matkata spontaanisti, vaan kaikki on lyötävä lukkoon etukäteen (kesäsesongin aikaan erityisesti), suunnittelimme pysähdyspaikkamme jo toukokuun puolivälissä ja pidimme muutaman intensiivisen majoitusten ja junalippujen etsimis- ja varaamis/ostamissession. Junaliput pitää ostaa joka välille erikseen, minkäänlaista Interrail-tyyppistä Trans-Siperia-passia, jolla voisi hypätä mihin junaan lystää, ei ole olemassa. Ja toki pitkien matkojen takia makuupaikkavaraukset pitäisi joka tapauksessa hoitaa kaikille väleille.

Yllättäen Venäjän junayhtiön nettilippukauppa puhuikin englantia lähes koko ajan, niin että kaikki Venäjän sisäiset liput sai kohtalaisen helposti hankittua sieltä. Eikä niitä tarvitse edes printata! Venäjä on vihreä. Olin kuullut huhua, että lippukauppa kyllä olisi englanniksi, mutta kriittisellä hetkellä kaikki muuttuisi venäjänkieliseksi. Kehitystä oli iloksemme tapahtunut. Nyt voi vain odotella ja arvailla, millainen meno, meininki ja kuumuus vaunuissa tulee vallitsemaan. Pisin yksittäinen etappi, 37 tuntia, tulee heti alkajaisiksi, mikä on ehkä ihan hyvä. Pysähdyspaikkoja ennen Helsinkiä on kahdeksan, joissa vietämme aikaa yhdestä kolmeen päivään. Valinnat tehtiin opaskirjaa vilkuillen niin sanotusti fiilispohjalta. 

Aloitin vuosien jahkaamisen jälkeen myös pikavauhtia kyrillisten kirjainten ja siinä sivussa hieman myös venäjän opiskelun. Todennäköisesti kehitykseni ei vielä tällä matkalla päästä meitä uimaan kuin kalat huippucoolien siperialaiskaupunkien vaihtoehtoisvesissä, mutta ainakin osaan lukea sanan pitsa ja kysyä ”missä tehdas on?”.

Käsinkirjoitus on vaikeaa, varsinkin venäläisin kaunokirjaimin.

 

Lähdetkö Sisä-Mongoliaan?

Maaliskuun puolivälissä olin viikonloppulomalla Hangossa, kun R:ltä tuli viesti: Sain työtarjouksen Sisä-Mongoliasta Kiinasta, lähdetkö mukaan? Yllättävä ehdotus. Kahden kuukauden kuluttua kysymyksestä saavuin sinne, eli tänne.

Trans-Siperian-rata on kuulunut matkahaavelistalleni vuosia, ja nyt yllättäen sitä käyttäen pitäisikin oikeasti matkustaa jonnekin mahdollisimman nopeasti, huristella suoraan Trans-Mongolian-haaraa pitkin Kiinaan ilman välipysähdyksiä. Lentänyt en ole yli kymmeneen vuoteen, koska omatuntoni ei kestä sen aiheuttamaa järjetöntä ilmastohaittaa. En pysty näkemään omaa kiirettä tai rahapulaa riittävänä syynä aiheuttaa hillitöntä päästömäärää, joiden seurauksien kanssa tämän päivän lapset ovat pakotettuja elämään.

Käy ilmi, että suora Moskova–Peking-yhteys on ilmeisesti olemassa. Se on kiinalainen juna, joka kulkee Mongolian kautta kerran viikossa ja kestää n. 5,5 päivää. Myös toinen, hieman hitaampi ja kalliimpi, Mongolian kiertävä Trans-Mantšurian juna olisi tarjolla kerran viikossa. Kertoessani matkasuunnitelmasta sivumennen ystävälleni C:lle, hän toteaa, että voisikin itse asiassa tulla mukaan junalla Pekingiin, siinä kohtaa onkin mahdollista pitää vähän lomaa. Oho, no sehän sopii, sillä R joutuu töiden nopean alkamisen takia lentämään. Olen aiemmin matkustanut yksin kuukausia junilla ympäri Balkania, joten vieraat paikat, joiden kieltä ei ymmärrä ja joista ei tiedä mitään, eivät jännitä niin kuin ehkä ensimmäisellä kerralla. Ja nyt matkaseuran myötä vähäinenkin jännitys junamatkasta häviää, varsinkin kun pian vielä selviää, että jäljellä on enää ykkösluokan kahden hengen hyttejä (näissä kiinalaisissa junissa ei ole venäläisten tapaan kolmosluokan karjavaunuja, ainoastaan kyseinen kahden pedin 1-luokka ja neljän pedin 2-luokka).

Junaliput, vakuutukset, kolmen maan viisumit, kolmen kuukauden Läkerol Dents -varastot ja kuuden päivän junaeväät (en usko junabistron vegaaniseen tarjontaan) saadaan ajoissa kuntoon ilman että ehdin tai oikeastaan edes haluan ajatella, mitä tulevalta ajalta kahden miljoonan asukkaan teollisuuskaupungissa Kiinassa voisi tai pitäisi odottaa. Kaupunki on ennakkotietojen mukaan hyvin kiinalainen, ulkomaalaisia on kuulemma alle sata, eivätkä paikalliset puhu englantia. Koko juttu tuntuu siis sopivan absurdilta ja kaikin puolin sopivalta. Voin tehdä omia töitäni missä vain, joten tässä ei kai voi muuta kuin voittaa. Ensimmäinen pätkä kestää heinäkuun puoliväliin, jolloin lähdetään R:n kanssa Trans-Mongoliaa Suomeen päin, tällä kertaa pysähdellen. Jatko-optio on elokuun puolivälistä vuodenvaihteeseen.

Trans-Siperia on kiehtonut pitkään. Kiina sen sijaan ei juurikaan, koskaan. Kulttuuri tuntuu kaukaiselta. Homojen asema ei siellä kai ole Venäjää parempi, ja Mongolian alue on kuulemma ”maailman epävegaaniystävällisin”. Puhumattakaan muista ihmisoikeus-, eläinoikeus- ja ympäristöongelmista. Onko moraalitonta mennä sinne oleskelemaan eristäytyneenä länsimaalaisena, jos tiedostaa ongelmat, mutta ei yritäkään tehdä niille mitään? R:n työ Kiinassa sentään on luonteeltaan inhimillisesti merkityksellistä. Minun kohdallani koko jutun voi nähdä vain jännänä elämyksenä, jolla voi brassailla työkavereille ja kirjoittaa blogia. Toivon silti, että edes jotain järkevää, jonkun tai jonkin kannalta, seuraa tästä kaikesta.

Suurin valmistautumispanokseni matkaa varten: ”hei olen vegaani” -korttien askartelu Google-kääntäjällä kiinaksi, venäjäksi ja mongoliaksi. Kiina ja venäjä tarkastettiin elävillä ihmisillä ja riittävän kelvollisiksi todettiin, näin ollen mongoliakin ehkä menettelee.