Trans-Siperia 4: Olkhonin hiekat, Baikalin vedet

Baikaljärven keskellä sijaitsevan Olkhon-saaren suosio kiinalaisturistien keskuudessa kuulemma räjähti, kun saaresta kertova laulu voitti television laulukilpailun. Kiinalaisia ja korealaisia matkailijoita saarella näkyikin, pääasiassa kuitenkin venäläisiä. Lisäksi havainnoitiin ainakin joukko saksalaisia, muutama ranskalainen ja kaksi suomalaista.

Edestakainen matka minibussilla Irkutskista Olkhonille ja takaisin vie 12 tuntia, joten yhden yön piipahdukselle sinne ei kannata läheä. Itse tulimme perille illalla, olimme seuraavan päivän ja lähdimme sitä seuranneena aamuna. Sekin tuntui lyhyeltä ajalta, ainakin päivä enemmän olisi ollut hyvä. Silloin olisi voinut mennä myös ilmeisen suositulle autoretkelle saaren pohjoispäätyyn, minkä nyt jätimme tekemättä, koska käytännössä se olisi tarkoittanut kolmatta kuuden tunnin autoilupäivää putkeen. Sen sijaan vuokrasimme majatalostamme maastopyörät. 

Saaren tiet olivat hienoa pöllyävää hiekkaa, jossa ajaminen oli paikoin mahdotonta, ja autojen ohittaessa seurasi puolen minuutin sankka pölypilvi. Jonkin shamanistisen kallionkielekkeen ihailun jälkeen etsiydyimme pienemmille sivupoluille, ja löysimme tiemme lähes autiolle rannanpätkälle polkematta neljääkymmentä kilometriä, mikä olisi ollut etäisyys saaren pohjoispäähän. Auringon paistaessa melko lämpimästi uskalsimme kastella itsemme pirteän raikkaassa, sanalla sanoen perkeleellisen kylmässä vedessä. Vähän myöhemmin suuntasimme takaisin saaren pölyiseen keskustaan Khuziriin, jonka leveällä hiekkaisella pääkadulla identtiset neuvostoarmeija-lookia edustavat pakettiautot huristivat menemään ja turistit kuljeksivat muutamien vaatimattomien ja haisevien ruokapaikkojen ja elintarvikekioskien väliä. Kävimme kurkistamassa lähes jokaiseen niistä, ja lopulta päädyimme menemään pieneen ”tavernaan” syömään myöhäiseksi lounaaksi saman vegaanin herkkuaterian kuin jo edellisenä iltana: kaalisalaattia, kurkku-tomaattisalaattia ja ranskalaisia perunoita ketsupilla.

Majapaikkamme oli kesämökkityypinen yksinkertainen mökin puolikas karuhkossa aidatussa pihassa, jossa toisen parimökin lisäksi oli majoitustoimintaa harjoittavan perheen talo, ulkovessa ja saunarakennus. Kolmas mökki näytti olevan aluillaan, ja ympäristöönkin oli vastaavia ja hieman suurempia tönöjä nousemassa lisää. Eipä ihme, kun rinteestä vielä toistaiseksi oli suora näkymä järvelle. Kokeilimme tietysti illan päätteeksi saunaa, joka vaikutti lämmenneen ainakin aamusta lähtien, ja hohkasi erillisen puku- ja suihkuhuoneenkin niin kuumaksi, että saunomisen olisi voinut suorittaa siinäkin.

Lähtöaamuamme edeltävänä yönä satoi rankasti, ja minibussilla paluumatkalle päästyämme näimme millaiseksi se oli muuttanut aiemmin pöllyävän hiekkatien. Khuzirista yhteysalukselle oli noin kolmenkymmenen kilometrin matka, ja sen varrella näimme useampia syvään mutaliejuun juuttuneita autoja, busseja ja myös yhden samanlaisen pikkubussin kuin omamme, jonka matkustajat nyt seisoskelivat sumuisen pellon laidassa. Irvistimme hampaat yhteen jännittäessämme milloin oma matkamme katkeaa, mutta jollain merkillisellä tavalla, ehkä kuljettajan taidon ja hyvän tuurin yhteisvaikutuksesta pääsimme perille lauttarantaan. 

Lauttaan pääsyä piti odottaa puolitoista tuntia. Omanlaistaan ajankulua tarjosivat niin sanotun terminaalin edustalla monenkirjavat kuppilat ja krääsäkojut. Itse matka veden yli vastarannalle kesti vain parisenkymmentä minuuttia, mutta aluksen läpiajettavuudesta huolimatta se jostain syystä peruutettiin pois laiturista, jolloin vastarannalla autot joutuivat peruuttamaan sieltä ulos. Tämä tapahtui epämääräisellä hiekkakentällä, jossa autoista poistuneet matkustajat haahuilivat ympäriinsä. Purku ja lastaus oli siis jokseenkin hidasta ja epäorganisoidun tuntuista.

Irkutskissa olimme haaveilleet menevämme ennen illallista ja junan lähtöä virkistävän kuuloisen hamamin kylpyihin, mutta perillä ovessa odotti jo tuttuun tapaan kesälomalappu ja lukittu ovi ynnä pimeät ikkunat. Aiemmassa hostellissamme oli onneksi tällä kertaa työvuorossa mukavampi hessu, joka puhtaiden pyyhkeiden kera päästi meidät käyttämään paikan suihku- ja muita fasiliteetteja.

Siperialaiseen tapaan Irkutskin valtava asemarakennus oli mintunvihreäksi maalattu. Yhdestä komeasta hallista löytyi surullinen ruokabaari, joka edusti samanlaista alennustilaa kuin ylikansallinen hampurilaisruokala Helsingin rautatieaseman uljaassa ravintiolasalissa. Keittäjänhattuinen kassanhoitaja avasi kaukosäätimellä olutkaapin oven. Pian istuttuamme pöydän ääreen autiossa salissa hän tuli viittilöimään meidät toiseen pöytään lattianpesun tieltä. Ovet narisivat ja kylmälaitteet hurisivat, nuori työntekijä luuttusi loputtomasti lattiaa ja hattupää nojasi erilaisia eläinkyllästettyjä ruokia täynnä olevaan tiskiin. Yksi matkailija tuli ostamaan sämpylän ja sai kaupan päällisiksi vessapaperirullan.

Juna lähti iltayhdentoista aikaan. Huomasimme valinneemme paikat neljän hengen hytistä, ja heti konkretisoitui sellaiseen liittyvät riskit: matkaseura. Toisella yläpedillä vastassa oli koko seuraavat 30 tuntia humalassa ilman paitaa ollut venäläismies, joka halusi kovasti rupatella, vaikkei yhteistä kieltä ollut. Ja kun emme hänen juttujaan ymmärtäneet, hän katsoi meitä nenänvarttaan pitkin puolen metrin päästä ja nauroi ivallisesti. Käytävällä oleskellessaan hän ahdisteli ohi kulkevia naisia. Alasängyn asukas oli hillitympi, mutta humalassa (ei koko matkaa) raskasta seuraa hänkin. Vietimmekin suurimman osan matkasta nukkuen, lukien, kuulokkeet päässä tai ravintolavaunussa. Hyvää itsehillintäharjoitusta yhtä kaikki!

Mainokset

Pyöräretki Keltaisellejoelle

Vesimelonia valitsemassa.

Paikallinen homoäppikaverimme vei meidät Keltaisenjoen kosteikkoon. Parinkymmenen kilometrin matka taittui osittain moottoriliikennetiellä, jolla ajaminen vaikutti olevan sallittua, pyöräkaistasta päätellen. Moottoritiemäisistä liittymistä autot syöksyivät surutta kiihdyttämään tälle kaistalle, mutta muuten polkeminen tiellä oli leppoisahkoa. 

Pienemmän tien varrella oli huomattava määärä vesimelonin myyjiä, ja yhdeltä näistä täkäläinen kaverimme asiantuntevasti koputellen ja kuulostellen ostikin yhden hedelmän. Myyjä viipaloi suurella veitsellä lohkoja kaluttavaksemme ja tuota pikaa jäljellä olivat enää erotuskaistalle heitetyt kuoret. Kaverimme vajavaisesta englannintaidosta ja meidän vielä vajavaisemmista kiinantaidoistamme johtuen jäi hieman epäselväksi, johtuiko myyjien suuri määrä kenties ympäröivistä vesimeloniviljelmistä vaiko jostain muusta.

Rakenteilla olevia korkeita taloja tulee vastaan tämän tästä, keskellä erämaatakin.

Pitkä pätkä matkaa kulki myös kertakaikkisen tyhjyyden keskellä. Mutta rakentamista oli selvästi tulossa, niin sanottuja jalkakäytäviä kivettiin, puita oli istutettu kuivuuden keskelle ja siellä täällä kohosi jättimäisiä kerrostalotyömaita. Me ajoimme kosteikkoon korkeiden heinien sekaan ja niin olimme Kiinan toiseksi pisimmän joen äärellä. Satunnaisista muista liikkujista huolimatta paikka oli hiljainen, vain heinät heiluivat tuulessa kuin douglaskuuset Twin Peaksissä.

Entä homona eläminen Kiinassa? Kaverimme kertomat asiat olivat samaa surullista stooria, mitä kaikkialta muualtakin kuulee. Kenellekään ei voi kertoa totuutta itsestään, perheelleen eikä kavereilleen, ikinä. Vanhemmat odottavat naimisiin menoa ja jälkeläisiä, ja niin suuri osa ilmeisesti taipuukin tekemään – jotkut ”vastakkaista” sukupuolta olevan homon kanssa, jotkut mitään aavistamattonman heteron kanssa. Päälle kolmekymppinen kaverimme kertoikin paineen vanhempiensa taholta olevan jatkuvaa, eikä jaksa sen takia käydä heidän luonaan jatkuvasti syömässä, vaikka se muuten kätevää onkin. Hän ei haluaisi mennä naisen kanssa naimisiin, mutta vaihtoehtoja ei käytännössä ole. Näin Kiinassa ajatellaan ja asiat ovat, hän sanoi, ja totesi heti perään lukevansa pääasiassa kiinalaisia klassikoita, koska arvostaa suuresti kiinalaista kulttuuria.

Penkkien puuttuessa istuimme syömään eväitä tien varren kiveykselle, josta oli esteettömät jokinäkymät.

Juhannussauna ja vedetön järvi

Ajan kulumisella on kahtalaisia vaikutuksia. Esimerkiksi, mitä enemmän kiinalaisessa teollisuuskaupungissa päivittäin pyöräilee, sitä tottuneempi paikalliseen kaistapäiseen liikennekulttuuriin on, eikä enää varsinaisesti hätkähdä alati röyhkeästi päälle kääntyviä ja kiilaavia autoilijioita. Mutta toisaalta tämä häikäilemätön käytös – minä tulen nyt tästä, koska minä olen isompi – myös ottaa päähän koko ajan enemmän. Sen edessä on tietysti aivan voimaton, ja täytyy vain tyytyä puremaan hampaat yhteen ja pitämään pää niin kylmänä kuin se 35 asteessa on mahdollista. Välillä voi huutaa solvauksia suomeksi, sekin auttaa jonkin verran.

Autoilijat myös soittavat torveaan todellla mielellään. Jatkuvasti. Useimmiten vaikkei kukaan olisi edessäkään, periaattella minä tulen tässä, älkää kukaan tulko tielleni. Pari päivää sitten skootteristi oli ajaa päälleni, kun tämä samalla logiikalla kaahasi suoraan päin punaisia torveaan soittaen ollessani itse kääntymässä vasemmalle. Joissain paikoissa on jopa tööttäilyn kieltäviä liikennemerkkejä, mutta jos ei muidenkaan sääntöjen noudattaminen kiinnosta, niin yhtä tyhjän kanssa ovat nekin.

 

Juhannusviikonlopun kunniaksi suuntasimme myrkkyjärveä katsomaan. Luotettavien lähteiden mukaan sinne lasketaan suoraan läheisten teollisuuslaitosten mustana pulputtavat jätevedet. Elämys jäi haaveeksi, kun jo hyvissä ajoin ennen rantamaisemia eteen tulikin vartioitu jykevä portti, josta ei ollut pääsyä eteenpäin. Sen sijaan päädyimme toisenlaisen huvittelun pariin, nimittäin jo toiseen huvipuistoon. Se oli edellistä isompi ja valmiimpi, vain asiakkaat puuttuivat. Tai, oli niitä ehkä jokunen kymmen, mutta autiossa ja hieman nuhjaantuneessa puistossa käyskentely toi ensisijaisesti mieleen Berliinin suljetun Spreepark-huvipuiston (jossa sattumoisin vietin juhannusyötä jokunen vuosi sitten).

Joulukuusenkoristein piristetyistä lipunmyyntikopeista kuului houkutushuutoja ohi kävellessämme, mutta emme langenneet niihin. Vuoristorataa hieman jopa harkitsimme, mutta kaikki tuntui kuitenkin vähän liian arveluttavalta. Miksei täällä ole ketään? Milloin hiljaisina odottavat laitteet on viimeksi turvatarkastettu? Onko ikinä? Ehkä tänne on rahdattu kaikki Euroopassa turvattomiksi tuomitut huvipuistolaitteet.

Toisin kuin eräs lapsiperhe, emme myöskään menneet ajamaan kierrosta pienellä panssarivaunulla radalla, jolle oli ripoteltu pienten esteiden takana väijyviä tappajahahmoja aseet ojossa. Radan sisäänkäynnillä soi mieltä kiihottavasti tulitus-, ujellus- ja räjähdys-soundtrack. Sotaleikit vaikuttavat olevan muutenkin suosittuja, esimerkiksi piirretyin panssarivaunuin ja sotilashahmoin on koristeltu kokonainen perunalastutuotesarja.

Lähellämme sijaitsevaan spa-tyyppiseen palveluun päädyimme tutustumaan juhannussaunan metsästyksessä. Tuttuun tapaan henkilökuntaa oli vastassa kokonainen armeija. Osan tehtävänä oli vain kikatella meille, yksi ohjasi istumaan sohvalle, toinen riisumaan kengät, kolmas vei ne pois ja neljäs antoi avainrannekkeet, viides ohjasti aulasta eteenpäin. Asiakkaita oli täälläkin niukalti, minkä ymmärsimme hyvin viimeistään parin tunnin päästä loppulaskun nähtyämme. Etukäteen hintoja ei missään ollutkaan näkyvillä. Ehdittyämme hetkisen lojua kylmissä ja kuumissa altaissa meidät tultiin hakemaan hierontaan – niin luulimme, mutta mikä pian osoittautuikin kokovartalopesuksi. 

Osastolla oli parikymmentä sänkyä, joilla oli muutama mies käsiteltävänä. Sängyille vedettiin tuoreet muovikelmut ja sitten meidät jo valmiiksi alastomina ohjattiin niille selinmakuulle. Siitä alkoi jynssäys, joka käsitti kasvoja lukuunottamatta koko kehon. Vatsalla maatessa selkää ja jalkoja myös ikään kuin taputeltiin ja läpsyteltiin jonkin verran, mutta varsinaista hierontaa tähän pesuohjelmaan ei kuulunut. Lopuksi uimahousuissa olevat pesijämme turauttivat päällemme vielä puolisen pullollista jotain tahmeaa nestettä, mikä levitettiin kauttaaltaan vartaloillemme ennen kuin meidät kädestä pitäen ohjattiin 90-asteiseen saunaan istumaan. Tärkeää oli istua juuri oikealle lauteelle – itse valitsemamme ei ollut pesijöiden mielestä hyvä, vaan he komensivat meidät viereiselle lauteelle, ja antoivat ymmärtää, että pois ei olisi lähtemistä ennen kuin lupa annetaan.

Viiden minuutin kuluttua meidät ohjattiin suihkuihin ja pian ojenneettin vielä hammasmukit ja -harjat, tahnat valmiiksi pursotettuina. Tästä meidät johdateltiin pukeutumishuoneeseen, jossa kehotettiin käyttämään hiustenkuivaajaa, ja ojennettiin muoviset kalsarit ja silkkiset shortsit ja paidat, joiden pukemisessa ja suoristelussa vielä avustettiin. Sitten meidät työnnettiin hissiin. Mietimme minne nyt kuuluisi mennä. Ajelimme kerrokset läpi ja vastassamme oli autioita ”loungeja”, joissa olisi voinut kuluttaa aikaa sohvilla loikoillen. Yhdessä näistä onnistuimme tilaamaan kylmät limut, jotka ryystimme katoista riippuvissa korituoleissa keinuessamme. 

Illalla etsiydyimme vielä piknikille itsellemme uuteen puistoon, joka oli jäänyt oikeasti uusien puistojen takia kunnossapitolistan hännille. Lammet olivat vailla vettä, ja ehkä tästä hylätyn paikan tunnelmasta johtuen puistossa olikin miellyttävän hiljaista ja rauhallista. Istuimme tyhjän lammen rannalle juomaan kuohuviiniä pullon suusta ja syömään muovirasiasta kylmiä paistettuja perunoita ketsupilla kuorrutettuna. Tämä oli hyvä juhannus.

Juhannuspiknik keinotekoisella rantakalliolla teoreettisen veden äärellä.

Keskeneräisessä huvipuistossa

Viime viikonloppuna talossamme oli 14 tunnin sähkökatko. Iloksemme se oli tiedossa jo etukäteen, ja R:n työnantaja jopa kustansi meille tämän kunniaksi hotelliyön. Huoneen yöpöydällä ei ollut raamattua vaan kaksi eriväristä pakettia kondomeja. Vessan ja makuuhuoneen erotti seinän kokoinen ikkuna, jonka estoisempi vieras saattoi kuitenkin peittää verholla. Aamiaisella kahvia edusti pitkulaisesta pussukasta tuleva pikakahvijauhe, johon oli sokeri ja maitojauhe jo kätevästi valmiiksi lisätty. Leivänpaahdin oli onnistuttu salakuljettamaan jostain aamiaishuoneeseen. 

Viikonlopun muita seikkailuja oli pyöräily läheisen tekolammen rantaan. Koko suuri puistoalue on osittain vielä työn alla, eikä tämäkään kansalaisten olohuone ole vielä karttoihin ehtinyt. On hiekkarantaa, lankuin päällystettyjä polkuja, monenlaisia kieltotauluja, vesilintuja, paljon ihmisiä ja tiheästi asennettuja kaiuttimia, joista säröisä musiikki täyttää koko valtavan alueen. Lisäksi osapuilleen joka toisella ohilkulkijalla raikasi vielä omakin musiikki puhelimessaan.

 

Sunnuntaina poljimme 12 kilometrin päähän lounaalle siihen toiseen, vielä testaamattomaan kasvisravintolaan. Meillä oli ravintolan kiinalainen nimi, mutta kirjoitusmerkkien vertailu ja löytäminen liikkeiden kylteistä on melkoisen konstikasta – tässäkään tapauksessa emme onnistuneet ilman ulkopuolisten apua. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista ruokalistaa eikä englannintaitoista henkilökuntaa, mutta sopivasti R tuntee paikan omistajan työnsä kautta, joten tilaaminen onnistui keskustelemalla puhelimessa hänen kanssaan. Alkupalaksi tarjottiin makea muffini ja salaattien jälkeen pöytään tuotiin jopa pitsaa. Eikä se ollut ollenkaan ”disgusting experience”, niin kuin kiinalaisesta pitsasta oli etukäteen varoiteltu. Todennäköisesti tämä lausunto koskikin eläinerittein kuorrutettua pitsaa, mikä toki on joka puolella maailmaa disgusting experience. Pienin vesiaihein somistetun harmonisen ravintolan tarjoilija katseli luppohetkinään tietokoneelta tappamispelivideota, ja itse paikan äänimaailma oli rakennettu yhden pariminuuttisen kappaleen varaan, joka ruokailumme aikana ehti toistua kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan.

Myöhemmin menimme puistoon, jonka nurkassa toimi myös pieni huvipuisto, mikä selvästä keskeneräisyydestään huolimatta oli jo täyttä häkää toiminnassa. Mutaisat kulkureitit olivat roskaa täynnä eikä puolet laitteista ollut (vielä? enää?) käytössä, mutta väkeä riitti. Yritimme mennä kierrokselle kauhujen taloon, mutta liian monimutkaisten lipputuotevaatimusten takia se jäi tekemättä. Huvipuiston ulkopuolella puisto kuhisi seniorikansalaisia sunnuntaita viettämässä: istuksimassa ja seisoksimassa, pelaamassa ja katsomassa toisten peliä, kuntoilulaitteita käyttämässä, livemusiikkia seuraamassa. Meidät tavoitti puhelimineen lapsi, joka halusi selfien kummankin kanssa. Tällä kertaa olimme hellämielisiä ja suostuimme, kun kerran lupakin elehtien kysyttiin. Yleisempi, jatkuvasti vastaan tuleva tapa on ”vaivihkaa” asettua eteemme ottamaan selfietä niin, että me, eksoottiset kummajaiset, olemme taustalla. Näissä tilanteissa emme jää poseeraamaan. 

Massasta erottumisen huomaa myös kaiken aikaa ulkona liikkuessaan jatkuvien ”hello”-huutojen (ja yleensä sitä seuraavan naurun hohotuksen) muodossa. Ainakin yksi pyöräilijä oli törmätä tolppaan joutuessaan kääntämään päänsä ympäri tuijottaakseen minua todella pitkään. Kauppojen ja ravintoloiden henkilökunta nauraa meille siekailematta, kun emme ymmärrä mitä he kiinaksi sanovat. Käännösohjelmat ovat suuri apu näissäkin tilanteissa, jos ja kun muu ei auta.

Tässä kelpaa pyöräillä, vaikkakaan 90 prosenttia muista käyttäjistä ei huomaa tai ei ole kiinnostunut noudattamaan tien pintaan maalattua erottelua.

Pieniä busseja ja kahdet pyöräkaupat tunnissa

Julkinen liikenne tässä kahden miljoonan asukkaan kaupungissa järjestetään busseilla. Nämä bussit ovat pienempiä kuin mitkään Helsingin perusbussit, niissä on vain etuovi ja keskiovi, ja sisään mennään etuovesta ja ulos ainoastaan keskiovesta. Joustoa tähän sääntöön ei löydy, sen saimme huomata viikonloppuna täpötäyden bussin etuosassa seistessämme. Kotipysäkin kohdalla nopein ja helpoin väylä ulos olisi ollut etuovesta, mutta kuljettaja alkoi huutaa kovaäänisesti viittilöiden keskioven suuntaan eikä suostunut avaamaan etuovea, vaikka pysäkiltä oli pyrkimässä uusia matkustajia kyytiin. Emme viitsineet aiheuttaa suurempaa kohtausta, vaan kaikkia kanssamatkustajia runnoen rynnimme itsemme keskiovelle ja ulos bussista.

Kyyti on siis usein tiivistunnelmaista ja eteneminen hidasta. Bussikaistoja on vain siellä täällä, meidän vakioreitillämme keskustaan ei ollenkaan, ja pysäkkejä, liikennevaloja ja ruuhkaa tuon tuosta. Maksu, linjasta riippuen 1 tai 2 juania (13/27 eurosenttiä), suoritetaan tasasetelein kuljettajan näkösällä olevaan läpinäkyvään muovilootaan. Paikallisilla on piipautettavat matkakortit, mutta sellaisen hankkiminen ulkomaalaisena voisi olla arvaamattoman työläs projekti. Mistä sellainen edes hankittaisiin? Edes linjakarttaa ei ole näkyvillä missään, eikä sellaista ole toistaiseksi löytynyt netistäkään. Paikallinen joukkoliikenneviranomainen ei selvästikään oleta kenenkään ulkopuolisen haluavan liikkua tässä kaupungissa. Googlen kartta onneksi vaikuttaa tuntevan linjat, joten sitä voi käyttää reittioppaana, joskin Google on matka-aikojen suhteen jopa todellisuuttakin pessimistisempi: se arvelee muutaman kilometrin matkaan menevän puolitoista tuntia.

Bussien vuorovälit ovat pitkähköt, ja useat linjat lopettavat kulkunsa jo iltakahdeksalta. En tiedä onko tämä heikko joukkoliikennepalvelu syy vai seuraus, mutta suurempi osa kaupunkilaisista liikkuu selvästi jollain muulla pelillä. Kadut ovat mustanaan valkoisia citymaastureita, kolmipyöräisiä auton ja mopon välimuotovirityksiä, sähköskoottereita ja polkupyöriä. Isommilla kaduilla on autoliikenteestä aidoilla ja kasvillisuudella erotellut pyöräväylät, joilla liikkuu molempiin suuntiin pyöräilijöiden lisäksi myös näitä mopoautorakennelmia, jalankulkijoita (koska jalkakäytävät on kaikkialla parkkeerattu täyteen autoja) sekä ehkä parkkipaikalle menossa olevia autoja. Risteyksissä ajellaan melko vapaasti niinkuin itse kullekin parhaiten sopii ja tööttäilyä harrastetaan avokätisesti. Alkuun liikennekulttuuri vaikutti villiltä, mutta vauhdit ovat melko maltillisia, eikä silmiinpistävää räyhäämistä eikä edes läheltä piti -tilanteita ole osunut kohdalle tähän mennessä.

Taksit ovat edullisia, mutta niilläkään ei keskustassa pääse nopeasti minnekään. Siksi miellyttävin ja vähäpäästöisin liikkumismuoto kävelyn lisäksi on tietysti pyöräily. R oli ehtinyt hankkia itselleen pyörän jo ennen saapumistani, ja pyöräilee noin vartin mittaisen työmatkansa päivittäin. Oma pyöränhankintani eteni viikonloppuna, kun lähdimme kävelemään sunnuntain kuumuudessa uinuvia pikkukatuja kohti tiedossa olevaa pyöräkauppakeskittymää. Matkan varrella monissa risteyksissä päivysti pyöränkorjaajia (joita jossain päin maailmaa kutsuttaisiin arvatenkin pop up -pyöräkorjaamoiksi), jollaisella R hienosäädättikin oman pyöränsä jarruja.

Iltaisin ja viikonloppuisin katujen risteyksiin ilmestyy pyöränhuoltopisteitä.

Pyöräkaupassa tarjolla oli kiinalaisia pyöriä kiinalaisin hinnoin. En ole kuunaan koeajanut toista niin muovisen tuntuista kulkupeliä. Tuntui että käsijarrut kestäisivät hyvällä tuurilla viikon. Päädyin kuitenkin ostamaan pyörän, koska – no, hinta oli naurettavan halpa, enkä kuitenkaan tulisi käyttämään sitä loppusyksyä pidemmälle. Tietysti toivoin, ettei se silloinkaan olisi hajonnut kappaleiksi, vaan sen voisi lahjoittaa jollekulle täällä. Näin pitkän tähtäimen suunnitelmat osoittautuivat kuitenkin ennenaikaisiksi.

Pyöräostosten jälkeen viiletimme vapaina parin korttelin päähän suureen markettiin etsimään piknikeväitä. Jätimme pyörät kymmenien muiden pyörien tavoin kaupan eteen. Silmämääräisen arvion mukaan kaupassa oli henkilökuntaa paikalla lähemmäs 30, asiakkaita alle kymmenen. Vegaanista puistoevästä ei marketista ollut helppo löytää. Vähissä leivissä mitä ylipäätään oli myynnissä, oli käännösohjelman mukaan munaa ja voita (kiitos eläinteollisuuden ylituotanto, täytyy niitäkin sitten kaikkialle työntää). Ainakin kolme kauppahenkilöä tuli hyörimään ympärillemme leipien ainesosaluetteleoita tutkiessamme, taputtelemaan leipiä ja esittelemään hintalappuja markkinahenkisesti. Mitkään virvoitusjuomat eivät paikallisten juomatottumusten mukaisesti olleet kylmässä. Lopulta hedelmät, lämmin vesi ja kalliit pähkinät olivat kaikki mitä löysimme. Niillä ei nälkä lähtisi, joten menimme lounaalle tien toisella puolella olevaan typötyhjään pikkuravintolaan syömään varsin maukasta, chilistä tofua, kasviksia ja riisiä, sekä henkilökunnan suosituksesta juomaa, jota luulimme olueksi, mutta mikä osoittautui makeaksi omenalimuksi. 

Syödessämme pohdiskelin, että täällä ei näytä kukaan runkolukitsevan pyöräänsä, mutta ehkäpä pyörävarkaudet eivät ole saman mittakaavan ongelma kuin Helsingissä. Itseltäni anastettiin viimeksi talvella jo toinen Jopo. Ruokailun jälkeen edessä oli kuitenkin lievä yllätys, kun alle tunnin omistuksessani ollut pyörä oli kuin olikin hävinnyt paikalta, johon olin sen jättänyt. Vorolle ei ollut kelvannut viereinen, käytettynäkin enemmän maksanut R:n maastopyörä, tai mikään muu ympärillä olevista ajokeista, ainoastaan se minun pyöräni. Muodon vuoksi katselimme hetken ympärillemme, josko joku olisi vain siirtänyt pyörää, mutta laihoin tuloksin. Onneksi pyörämyymälät olivat edelleen lähellä. Niin kävelin taas pyöräkauppaan, toiseen kuin viime kerralla, ja ostin taas uuden kiinapyörän vieläkin halvemmalla kiinahinnalla. Yritin valita kaikkein rumimman. Tällä kertaa pyysin kiinteän lukon sijasta kevyen ketjulukon, jolla pyörän ainakin näennäisesti pystyisi lukitsemaan kiinni johonkin.

Puistoon mennessämme lukitsimme pyörät kiinni toisiinsa, vietäisiinpä sitten ainakin kummatkin kerralla.

Sitten poljimme suuren puiston edustalle, lukitsimme pyörämme kiinni toisiinsa, koska mitään kiinteää tolppaa ei ollut näkyvissä lähimaillakaan, ja olimme varmoja, että pyörät olisivat kadonneet puistovierailun päätteeksi. Puistossa oli huvipuistomaisen näköisiä, ruskeasta massasta muotoiltuja keinotekoisia kiviä, kallioita ja puita polkuveneiden täplittämien lampien reunustoilla. Puiston käytävillä kävelemään liian väsyneet kolmihenkiset kiinalaisperheet ajelivat värikkäillä golfkärryillä. Penkkejä oli riittänyt vain muutamaan paikkaan. Myös oikeita puita oli silti paikoin tiiviistikin, ja niiden keskellä kuljeskeleminen varsin mukavaa. Mukavaa oli sekin, että palatessamme portille pyörät olivat tallella, ja pyöräily kaurahiutalekaupan kautta kotiin auringon jo laskiessa tuntui ihmeen hyvältä. 

Kotona pyörien paikka on eteisessä.