Trans-Siperia 7: Matka päättyy Moskovaan

Ei ehkä ole suurikaan ihme, että Trans-Siperian matkan läntinen päätepiste, vasta äskettäin jalkapallokisoja varten harjattu ja imuroitu Moskova näyttäytyi siistinä, elävänä ja miellyttävästi kuhisevana kulttuurin ja sivistyksen hedelmäkorina. Se ei vastannut alkuunkaan aiempaa mielikuvaani, joka oli perustunut pelkkiin ennakkoluuloihin. Nyt ihmettelin, miksen jo aikoja sitten ollut viettänyt aikaa täällä, vaivaisen yöjunamatkan päässä kuplivassa suurkaupungissa, jonka ratikkaverkossakin riittää tunnelmoitavaa viikoiksi. Ilmeiset syyt ovat tietysti viisumin hankkimisen vaiva ja yleinen Venäjä-antipatia. Samat syyt painavat todennäköisesti monilla muillakin, koska eurooppalaisia kieliä ei kaduilla liiemmin kuullut.

Toisena päivänä matkalla aamiaiskahvilaan päädyimme epähuomiossa kävelemään jonkun aukion läpi, jonka sitten karttaa pyöriteltyämme huomasimme olevan Punainen tori. Ei ollut tarkoitus, mutta tuli käytyä sielläkin. Kyseisen kaltaisissa paikoissa vierailu ei lähtökohtaisesti kiinnosta, sillä kohteen on nähnyt kuvissa jo tsiljoonat kerrat, ja äänekkäät, huojuen taapertavat ihmismassat kameroineen eivät juuri lisää houkutinkerrointa. Aamiaismenussa sen sijaan kaikki kuulosti niin ihanalta, että tilasimme kaikkea kaksin kappalein. Paikka itsessään oli sivumennen sanoen varsin erikoinen, jonkinlaisen kauneuskeskuksen tai plastiikkakirurgisen klinikan eteiskanttiini, jossa ei koko parin tunnin ruokailumme aikana näkynyt kuin yksi asiakas, proteiinipirtelön tilannut pukuhenkilö. 

Yhtä kaikki, ruoka maistui itkettävän hyvältä. Sen jälkeen tuntui oivalta ajatukselta suunnata Gorkin puistoon. Matkalla sinne silmiin osui Banksyn näyttelyn mainos, mikä sitten imaisikin meidät nopeasti 70-lukuiselta vaikuttavan museorakennuksen uumeniin. Näyttely oli kiinnostava  ja jopa suutelevat poliisit vilahtivat puolen sekunnin ajan videossa. Seinillä heitä ei sentään tavattu. Pari viikkoa vierailumme jälkeen Banksy ilmaisi Instagram-tilillään hämmästyksensä Moskovan-näyttelystä (ja muutaman muunkin kaupungin); ilmeisesti se oli järjestetty aivan omin luvin. Mutta, Banksyn ollessa kyseessä, kuka voi tietää mistään mitään.

Näyttelyn jälkeen pääsimme viimein käyksimään helteiseen puistoon, mutta jo kohta vastaan tuli seuraava kulttuurilaitos: nykytaiteen museo Garage, joka arkkitehtuurillaan ja tehokkaalla ilmastoinnillaan kutsui vieraakseen. Kahvilassa ystävällinen tarjoilija puhui sujuvaa englantia, R sai kahviinsa soijamaitoa – ”naturally” – ja kuiva venäläinen omenasiideri maistui happaman virkistävältä. Meneillään olevat näyttelyt eivät osoittautuneet erityisen kiinnostaviksi, mutta talo itsessään miellytti.

Myöhemmin söimme yhdet maailman parhaista falafelrullista kakan hajuisella penkillä autokaistojen välissä olevassa kapeassa puistokkeessa. Olisi sittenkin kannattanut jaksaa kävellä vähän kauempana sijainneeseen isompaan puistoon, tai kivoihin keinuihin, joita pysähdyimme ihailemaan matkalla Falafel Bron mikroskooppiselle luukulle. Niissä keinuissa vain naisoletut keinuivat, joten yleisen mielenrauhan kannalta oli ilman muuta hyvä, ettei keinua meille varttitunnin aikana vapautunut.

Baari-, kulutus ja varsinkin selfiekeitaiksi muuttuneita entisiä tehdasalueita löytyi Moskovasta useita. Ydinkeskustassa vuoteen 2007 suklaata suoltanut Krasni Oktjabr eli punainen lokakuu vaikutti niistä sijaintinsa tähden vähiten hipsterimäiseltä, niin helppo oli sinne laiskimpienkin turistien tulla hämmästelemään. Hieman enemmän vaivaa vaatineisiin Flaconiin ja sen viereiseen Hlebozavod 9:iin piti matkustaa jokunen metroaseman väli, ja eron asikaskunnassa huomasi. Turistimaisen kätevästi nämäkin olivat silti matkan varrella Ostankinon tv-tornilta pois tultaessa. 

Tv-torni itsessään oli merkillinen kokemus järjettömän mittavine turvallisuustoimineen. Koko valtava kenttä, jonka keskellä torni kohosi, oli piikkilanka-aitojen suojaama, ja erilaisia turvatarkastus-, passintarkastus- ja lipuntarkastuspisteitä oli lukemattomia ennen kuin korkeuksiin lopulta pääsi kohoamaan. Lattiassa oleville ikkunoille heittäytyi miltei jokainen keimailemaan kameralle. Järkytys oli, ettei minkäänlaisia virvokkeita ollut saatavilla, ainoastaan matkamuistorihkamaa. Onneksi ukkosmyrsky loi tunnelmaa. Hieman syrjäisen sijaintinsa takia tornista näkyi kuuluisten nähtävyyksien sijaan lähiöitä ja kaupungin ainoa monorail-junarata.

Illemmalla päädyimme käyttämään tunnin istumalla selfie-lavasteena pienellä jokilaivalla. Totuuden nimissä otin itsekin yhden kuvan, alittamallamme sillalla kauniisti seisseestä raitiovaunusta. Myöhemmin rinkat jo mukanamme hankkiuduimme vielä illalliselle vaihtoehto-hippi-punk-henkiseen söpöön pieneen vegaaniravintolaan, johon juomat sai/piti käydä ostamassa viereistä baarista. Ilmeisesti en näyttänyt paikan tyypilliseltä asiakkaalta, niin epäuskoisena baarihenkilö hämmästeli miten olin sinne mahtanut eksyä. Hanatuotteita oli liitutaululla 24, ja melkein jokaisen nimen vieressä oli pieni rinkula vegaanisuuden merkiksi! Oi sitä onnea. Vesimelonisiideri valitettavasti ei kuulunut tähän joukkoon.

Kaiken hämmästyttävän jälkeen huomasimme seisovamme Leningradin aseman laiturilla vähän ennen yhtätoista lämpimässä illassa, ja edessämme olevan vaunun näytössä luki Helsinki. Porsastelimme vielä viimeisen kerran matkustamalla ykkösluokan hytissä. Scrabblea pelattiin ja rommikolaakin juotiin.

Hieman myöhemmin seuraavana päivänä ikkunoiden takana alkoi näkyä kotimaamme. Missään ei ollut ketään. Tältä näyttää ydinlaskeuman jälkeen. Söimme tyhjässä ravintolavaunussa viimeisen aterian, riisiä ja sipulia. Ruplat oli käytetty loppuun, eikä eurojakaan löytynyt mistään. Kortti ei tietenkään käynyt, joten Helsinkiin saapumisen kunniaksi sain vielä tehdä pikajuoksun aseman pikapankille R:n odottaessa panttivankina junassa, joka henkilökunnan mukaan seisoisi asemalla vain muutaman minuutin. Hyväksi onneksi R eivätkä tavaramme kerenneet singahtaa takaisin Moskovaan eivätkä edes Ilmalan varikolle ennen kuin henkeä haukkoen palasin seteleiden kanssa. Pažalusta!

Mainokset

Trans-Siperia 5: Novosibirsk, aivan mukava paikka

Novosibirskin kaduilla kävellessään voisi paikoitellen kuvitella olevansa jo Helsingissä. Kauas on tultu Ulaanbaatarista ja Ulan-Udesta, Irkutskistakin, kiinalaisesta teollisuuskaupungista puhumattakaan. Olemus on suuremman kaupungin, mutta kuitenkin inhimillisen kokoisen. Ajoimme tietysti vähän ratikalla, mutta Novosibirskissä liput olivatkin kolme ruplaa edellisiä kaupunkeja kalliimmat. Huomasimme tämän ratikan seinässä olevasta tarrasta ihmeteltyämme miksi emme saaneet rahastajalta lippuja ja miksi hän työnsi kolikkomme omaan taskuunsa. Asiakaspalvelijoiden englannintaito on pääsääntöisesti olematonta, eikä viitseliäisyyttä yrittää selittää asioita millään tavalla aina ole. Helpoin ratkaisu on lähteä menemään.

Ekoruokakaupan myyjä ei hänkään puhunut englantia kuin pari sanaa, mutta oli silminnähden otettu kaukaisista vieraistaan. Kasvot heräsivät loistoon ja hän halusi kätellä meidät hyvästiksi ennen lähtöä. Yhdestä niin kutsutusta tavallisesta kahvilasta sai soijamaitoa kahviin!

Katujen ja puistojen yleisin puu oli koivu. Eikö Suomessa ole väitetty, ettei se menesty kaupunkiolosuhteissa? Täällä esplanadeja reunustivat ongelmattoman näköisesti romanttiset koivurivistöt. Keskuspuistosta puolet oli huvipuistoa, ja sieltä löytyi myös kaupungin ainoa vegaanipaikka, joka oli matkan ensimmäinen sipsikaljavegaanityyppinen paikka buddha-, jooga- tai terveyskulman sijaan: hippien pitämä pieni pikaruokakoppi, jossa oli hyvin pieni neuvostoliittohenkinen luukku, melkein kaikki oli loppu, ja ”meksiko”-rullassakin oli tilliä. Kaikesta huolimatta olimme hyvin ilahtuneita.

Parin päivän fiilistelyn jälkeen Venäjän kolmanneksi suurimmassa kaupungissa oli aika jatkaa matkaa. Kävelessämme asemalle hostellista tuttu mies pysäytti meidät ja kysyi mistä löysimme leivän, joka oli kädessäni. Hän ei ollut onnistunut löytämään leipää mistään. Toivotimme onnea etsintöihin.

Junaan päästyämme olimme onnellisia kodikkaista kolmosluokan paikoistamme. Illallisen jälkeen menimme ravintolavaunuun. Vaunu oli aikaisempia tummemmin sävyin sisustettu, tummanruskeaa seinää, viininpunaista verhoa ja pöytäliinaa. Tilauksen jälkeen pöytään iskettiin kahvia ja vihannesmoothieiden terveellisyyttä englanniksi mainostavat tabletit. Pian juomien saamisen jälkeen alkoi valjeta, että tässä ravintolassa oli jotain muutakin meneillään. Naistarjoilijoita pyöri paikalla ainakin viisi, he istuivat vuorotellen eri miesten pöytiin juomaan alkoholia, supattamaan ja kaulailemaan heidän kanssaan, ja antoivat itseään kouria haaroista. Itsekin sain osakseni poikkeuksellisen makeilevaa lirkutusta. Hämmentävintä oli, että kaikki tosiaan vaikuttivat olevan ravintolan henkilökuntaa, eivätkä mitään ulkopuolisia itsenäisiä yrittäjiä.

Ravintolavaunusta takaisin omaan vaunuun siirtyminen oli kuin olisi eri maailmaan astunut. Tunnelma uutuuttaan kiiltävässä vaunussa oli rauhallinen ja suorastaan ruotsalaisen idyllinen: eri ikäiset ja näköiset matkustajat kukin omissa puuhissaan, nukkumassa, lukemassa tai huomaavaisen hiljaisesti keskustelemassa.

Aamuyöllä ruotsalainen tunnelma hieman karisi, kun heräsin siihen, että valot oli laitettu päälle, käytävä oli täynnä ihmisiä ja hälinää, liian lyhyestä sängystä ulos roikkuvia jalkojani kolhittiin, ja sotilasasuinen hahmo kolisteli kolmea rautalapiota loossimme hattuhyllylle sekä rapisteli kaikkein rapisevimman sorttisia muovipusseja puolen tunnin ajan. Juna oli pysähtynyt Omskiin. Käytävän toisella puolella matkustanut ikäihminen oli virittänyt sänkynsä eteen lakanan näköesteeksi, mutta ei malttanut olla tulematta ulos teltastaan käytävälle hämmästelemään yhtäkkistä hyörinää ja sotilaiden invaasiota. Tajuttuaan olevansa pahasti tiellä hän istui pian sängylleni jalkojeni päälle seuraamaan tilannetta.

Päivän valjettua kelloja siirrettiin kaksi tuntia taaksepäin ja katseltiin aurinkoista koivu-mäntymetsämaisrmaa. Tjumenissa jaloiteltiin viileällä asemalaiturilla, ja vaunuisännäksemme oli vaihtunut miltei hampaaton vanhus, joka hymyili ystävällisesti ja kertoili kovasti jotain noustessamme takaisin junaan.

”Do you speak English? I am master train”, ilmoitti luoksemme kynän ja lehtiön kanssa ilmestynyt arvokkaasti hymyillyt nainen. Pidättekö junastamme, hän kysyi, ja poistui iloisena vastattuamme myönteisesti. Pian hänen jälkeensä hampaaton herra tuli kysymään jotain kädessään lappuja, joissa oli sudokun näköisiä ruudukoita. Hänkin poistui nopeasti kielivaikeuksien takia. Ja vielä hänenkin jälkeensä tuli joku kassi kädessä hymyillen kertomaan meille venäjäksi jotain. Seuraavaksi matkaksi täytyy välttämättä kieliopinnot saada pidemmälle.

Juhannussauna ja vedetön järvi

Ajan kulumisella on kahtalaisia vaikutuksia. Esimerkiksi, mitä enemmän kiinalaisessa teollisuuskaupungissa päivittäin pyöräilee, sitä tottuneempi paikalliseen kaistapäiseen liikennekulttuuriin on, eikä enää varsinaisesti hätkähdä alati röyhkeästi päälle kääntyviä ja kiilaavia autoilijioita. Mutta toisaalta tämä häikäilemätön käytös – minä tulen nyt tästä, koska minä olen isompi – myös ottaa päähän koko ajan enemmän. Sen edessä on tietysti aivan voimaton, ja täytyy vain tyytyä puremaan hampaat yhteen ja pitämään pää niin kylmänä kuin se 35 asteessa on mahdollista. Välillä voi huutaa solvauksia suomeksi, sekin auttaa jonkin verran.

Autoilijat myös soittavat torveaan todellla mielellään. Jatkuvasti. Useimmiten vaikkei kukaan olisi edessäkään, periaattella minä tulen tässä, älkää kukaan tulko tielleni. Pari päivää sitten skootteristi oli ajaa päälleni, kun tämä samalla logiikalla kaahasi suoraan päin punaisia torveaan soittaen ollessani itse kääntymässä vasemmalle. Joissain paikoissa on jopa tööttäilyn kieltäviä liikennemerkkejä, mutta jos ei muidenkaan sääntöjen noudattaminen kiinnosta, niin yhtä tyhjän kanssa ovat nekin.

 

Juhannusviikonlopun kunniaksi suuntasimme myrkkyjärveä katsomaan. Luotettavien lähteiden mukaan sinne lasketaan suoraan läheisten teollisuuslaitosten mustana pulputtavat jätevedet. Elämys jäi haaveeksi, kun jo hyvissä ajoin ennen rantamaisemia eteen tulikin vartioitu jykevä portti, josta ei ollut pääsyä eteenpäin. Sen sijaan päädyimme toisenlaisen huvittelun pariin, nimittäin jo toiseen huvipuistoon. Se oli edellistä isompi ja valmiimpi, vain asiakkaat puuttuivat. Tai, oli niitä ehkä jokunen kymmen, mutta autiossa ja hieman nuhjaantuneessa puistossa käyskentely toi ensisijaisesti mieleen Berliinin suljetun Spreepark-huvipuiston (jossa sattumoisin vietin juhannusyötä jokunen vuosi sitten).

Joulukuusenkoristein piristetyistä lipunmyyntikopeista kuului houkutushuutoja ohi kävellessämme, mutta emme langenneet niihin. Vuoristorataa hieman jopa harkitsimme, mutta kaikki tuntui kuitenkin vähän liian arveluttavalta. Miksei täällä ole ketään? Milloin hiljaisina odottavat laitteet on viimeksi turvatarkastettu? Onko ikinä? Ehkä tänne on rahdattu kaikki Euroopassa turvattomiksi tuomitut huvipuistolaitteet.

Toisin kuin eräs lapsiperhe, emme myöskään menneet ajamaan kierrosta pienellä panssarivaunulla radalla, jolle oli ripoteltu pienten esteiden takana väijyviä tappajahahmoja aseet ojossa. Radan sisäänkäynnillä soi mieltä kiihottavasti tulitus-, ujellus- ja räjähdys-soundtrack. Sotaleikit vaikuttavat olevan muutenkin suosittuja, esimerkiksi piirretyin panssarivaunuin ja sotilashahmoin on koristeltu kokonainen perunalastutuotesarja.

Lähellämme sijaitsevaan spa-tyyppiseen palveluun päädyimme tutustumaan juhannussaunan metsästyksessä. Tuttuun tapaan henkilökuntaa oli vastassa kokonainen armeija. Osan tehtävänä oli vain kikatella meille, yksi ohjasi istumaan sohvalle, toinen riisumaan kengät, kolmas vei ne pois ja neljäs antoi avainrannekkeet, viides ohjasti aulasta eteenpäin. Asiakkaita oli täälläkin niukalti, minkä ymmärsimme hyvin viimeistään parin tunnin päästä loppulaskun nähtyämme. Etukäteen hintoja ei missään ollutkaan näkyvillä. Ehdittyämme hetkisen lojua kylmissä ja kuumissa altaissa meidät tultiin hakemaan hierontaan – niin luulimme, mutta mikä pian osoittautuikin kokovartalopesuksi. 

Osastolla oli parikymmentä sänkyä, joilla oli muutama mies käsiteltävänä. Sängyille vedettiin tuoreet muovikelmut ja sitten meidät jo valmiiksi alastomina ohjattiin niille selinmakuulle. Siitä alkoi jynssäys, joka käsitti kasvoja lukuunottamatta koko kehon. Vatsalla maatessa selkää ja jalkoja myös ikään kuin taputeltiin ja läpsyteltiin jonkin verran, mutta varsinaista hierontaa tähän pesuohjelmaan ei kuulunut. Lopuksi uimahousuissa olevat pesijämme turauttivat päällemme vielä puolisen pullollista jotain tahmeaa nestettä, mikä levitettiin kauttaaltaan vartaloillemme ennen kuin meidät kädestä pitäen ohjattiin 90-asteiseen saunaan istumaan. Tärkeää oli istua juuri oikealle lauteelle – itse valitsemamme ei ollut pesijöiden mielestä hyvä, vaan he komensivat meidät viereiselle lauteelle, ja antoivat ymmärtää, että pois ei olisi lähtemistä ennen kuin lupa annetaan.

Viiden minuutin kuluttua meidät ohjattiin suihkuihin ja pian ojenneettin vielä hammasmukit ja -harjat, tahnat valmiiksi pursotettuina. Tästä meidät johdateltiin pukeutumishuoneeseen, jossa kehotettiin käyttämään hiustenkuivaajaa, ja ojennettiin muoviset kalsarit ja silkkiset shortsit ja paidat, joiden pukemisessa ja suoristelussa vielä avustettiin. Sitten meidät työnnettiin hissiin. Mietimme minne nyt kuuluisi mennä. Ajelimme kerrokset läpi ja vastassamme oli autioita ”loungeja”, joissa olisi voinut kuluttaa aikaa sohvilla loikoillen. Yhdessä näistä onnistuimme tilaamaan kylmät limut, jotka ryystimme katoista riippuvissa korituoleissa keinuessamme. 

Illalla etsiydyimme vielä piknikille itsellemme uuteen puistoon, joka oli jäänyt oikeasti uusien puistojen takia kunnossapitolistan hännille. Lammet olivat vailla vettä, ja ehkä tästä hylätyn paikan tunnelmasta johtuen puistossa olikin miellyttävän hiljaista ja rauhallista. Istuimme tyhjän lammen rannalle juomaan kuohuviiniä pullon suusta ja syömään muovirasiasta kylmiä paistettuja perunoita ketsupilla kuorrutettuna. Tämä oli hyvä juhannus.

Juhannuspiknik keinotekoisella rantakalliolla teoreettisen veden äärellä.

Keskeneräisessä huvipuistossa

Viime viikonloppuna talossamme oli 14 tunnin sähkökatko. Iloksemme se oli tiedossa jo etukäteen, ja R:n työnantaja jopa kustansi meille tämän kunniaksi hotelliyön. Huoneen yöpöydällä ei ollut raamattua vaan kaksi eriväristä pakettia kondomeja. Vessan ja makuuhuoneen erotti seinän kokoinen ikkuna, jonka estoisempi vieras saattoi kuitenkin peittää verholla. Aamiaisella kahvia edusti pitkulaisesta pussukasta tuleva pikakahvijauhe, johon oli sokeri ja maitojauhe jo kätevästi valmiiksi lisätty. Leivänpaahdin oli onnistuttu salakuljettamaan jostain aamiaishuoneeseen. 

Viikonlopun muita seikkailuja oli pyöräily läheisen tekolammen rantaan. Koko suuri puistoalue on osittain vielä työn alla, eikä tämäkään kansalaisten olohuone ole vielä karttoihin ehtinyt. On hiekkarantaa, lankuin päällystettyjä polkuja, monenlaisia kieltotauluja, vesilintuja, paljon ihmisiä ja tiheästi asennettuja kaiuttimia, joista säröisä musiikki täyttää koko valtavan alueen. Lisäksi osapuilleen joka toisella ohilkulkijalla raikasi vielä omakin musiikki puhelimessaan.

 

Sunnuntaina poljimme 12 kilometrin päähän lounaalle siihen toiseen, vielä testaamattomaan kasvisravintolaan. Meillä oli ravintolan kiinalainen nimi, mutta kirjoitusmerkkien vertailu ja löytäminen liikkeiden kylteistä on melkoisen konstikasta – tässäkään tapauksessa emme onnistuneet ilman ulkopuolisten apua. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista ruokalistaa eikä englannintaitoista henkilökuntaa, mutta sopivasti R tuntee paikan omistajan työnsä kautta, joten tilaaminen onnistui keskustelemalla puhelimessa hänen kanssaan. Alkupalaksi tarjottiin makea muffini ja salaattien jälkeen pöytään tuotiin jopa pitsaa. Eikä se ollut ollenkaan ”disgusting experience”, niin kuin kiinalaisesta pitsasta oli etukäteen varoiteltu. Todennäköisesti tämä lausunto koskikin eläinerittein kuorrutettua pitsaa, mikä toki on joka puolella maailmaa disgusting experience. Pienin vesiaihein somistetun harmonisen ravintolan tarjoilija katseli luppohetkinään tietokoneelta tappamispelivideota, ja itse paikan äänimaailma oli rakennettu yhden pariminuuttisen kappaleen varaan, joka ruokailumme aikana ehti toistua kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan.

Myöhemmin menimme puistoon, jonka nurkassa toimi myös pieni huvipuisto, mikä selvästä keskeneräisyydestään huolimatta oli jo täyttä häkää toiminnassa. Mutaisat kulkureitit olivat roskaa täynnä eikä puolet laitteista ollut (vielä? enää?) käytössä, mutta väkeä riitti. Yritimme mennä kierrokselle kauhujen taloon, mutta liian monimutkaisten lipputuotevaatimusten takia se jäi tekemättä. Huvipuiston ulkopuolella puisto kuhisi seniorikansalaisia sunnuntaita viettämässä: istuksimassa ja seisoksimassa, pelaamassa ja katsomassa toisten peliä, kuntoilulaitteita käyttämässä, livemusiikkia seuraamassa. Meidät tavoitti puhelimineen lapsi, joka halusi selfien kummankin kanssa. Tällä kertaa olimme hellämielisiä ja suostuimme, kun kerran lupakin elehtien kysyttiin. Yleisempi, jatkuvasti vastaan tuleva tapa on ”vaivihkaa” asettua eteemme ottamaan selfietä niin, että me, eksoottiset kummajaiset, olemme taustalla. Näissä tilanteissa emme jää poseeraamaan. 

Massasta erottumisen huomaa myös kaiken aikaa ulkona liikkuessaan jatkuvien ”hello”-huutojen (ja yleensä sitä seuraavan naurun hohotuksen) muodossa. Ainakin yksi pyöräilijä oli törmätä tolppaan joutuessaan kääntämään päänsä ympäri tuijottaakseen minua todella pitkään. Kauppojen ja ravintoloiden henkilökunta nauraa meille siekailematta, kun emme ymmärrä mitä he kiinaksi sanovat. Käännösohjelmat ovat suuri apu näissäkin tilanteissa, jos ja kun muu ei auta.

Tässä kelpaa pyöräillä, vaikkakaan 90 prosenttia muista käyttäjistä ei huomaa tai ei ole kiinnostunut noudattamaan tien pintaan maalattua erottelua.

Pieniä busseja ja kahdet pyöräkaupat tunnissa

Julkinen liikenne tässä kahden miljoonan asukkaan kaupungissa järjestetään busseilla. Nämä bussit ovat pienempiä kuin mitkään Helsingin perusbussit, niissä on vain etuovi ja keskiovi, ja sisään mennään etuovesta ja ulos ainoastaan keskiovesta. Joustoa tähän sääntöön ei löydy, sen saimme huomata viikonloppuna täpötäyden bussin etuosassa seistessämme. Kotipysäkin kohdalla nopein ja helpoin väylä ulos olisi ollut etuovesta, mutta kuljettaja alkoi huutaa kovaäänisesti viittilöiden keskioven suuntaan eikä suostunut avaamaan etuovea, vaikka pysäkiltä oli pyrkimässä uusia matkustajia kyytiin. Emme viitsineet aiheuttaa suurempaa kohtausta, vaan kaikkia kanssamatkustajia runnoen rynnimme itsemme keskiovelle ja ulos bussista.

Kyyti on siis usein tiivistunnelmaista ja eteneminen hidasta. Bussikaistoja on vain siellä täällä, meidän vakioreitillämme keskustaan ei ollenkaan, ja pysäkkejä, liikennevaloja ja ruuhkaa tuon tuosta. Maksu, linjasta riippuen 1 tai 2 juania (13/27 eurosenttiä), suoritetaan tasasetelein kuljettajan näkösällä olevaan läpinäkyvään muovilootaan. Paikallisilla on piipautettavat matkakortit, mutta sellaisen hankkiminen ulkomaalaisena voisi olla arvaamattoman työläs projekti. Mistä sellainen edes hankittaisiin? Edes linjakarttaa ei ole näkyvillä missään, eikä sellaista ole toistaiseksi löytynyt netistäkään. Paikallinen joukkoliikenneviranomainen ei selvästikään oleta kenenkään ulkopuolisen haluavan liikkua tässä kaupungissa. Googlen kartta onneksi vaikuttaa tuntevan linjat, joten sitä voi käyttää reittioppaana, joskin Google on matka-aikojen suhteen jopa todellisuuttakin pessimistisempi: se arvelee muutaman kilometrin matkaan menevän puolitoista tuntia.

Bussien vuorovälit ovat pitkähköt, ja useat linjat lopettavat kulkunsa jo iltakahdeksalta. En tiedä onko tämä heikko joukkoliikennepalvelu syy vai seuraus, mutta suurempi osa kaupunkilaisista liikkuu selvästi jollain muulla pelillä. Kadut ovat mustanaan valkoisia citymaastureita, kolmipyöräisiä auton ja mopon välimuotovirityksiä, sähköskoottereita ja polkupyöriä. Isommilla kaduilla on autoliikenteestä aidoilla ja kasvillisuudella erotellut pyöräväylät, joilla liikkuu molempiin suuntiin pyöräilijöiden lisäksi myös näitä mopoautorakennelmia, jalankulkijoita (koska jalkakäytävät on kaikkialla parkkeerattu täyteen autoja) sekä ehkä parkkipaikalle menossa olevia autoja. Risteyksissä ajellaan melko vapaasti niinkuin itse kullekin parhaiten sopii ja tööttäilyä harrastetaan avokätisesti. Alkuun liikennekulttuuri vaikutti villiltä, mutta vauhdit ovat melko maltillisia, eikä silmiinpistävää räyhäämistä eikä edes läheltä piti -tilanteita ole osunut kohdalle tähän mennessä.

Taksit ovat edullisia, mutta niilläkään ei keskustassa pääse nopeasti minnekään. Siksi miellyttävin ja vähäpäästöisin liikkumismuoto kävelyn lisäksi on tietysti pyöräily. R oli ehtinyt hankkia itselleen pyörän jo ennen saapumistani, ja pyöräilee noin vartin mittaisen työmatkansa päivittäin. Oma pyöränhankintani eteni viikonloppuna, kun lähdimme kävelemään sunnuntain kuumuudessa uinuvia pikkukatuja kohti tiedossa olevaa pyöräkauppakeskittymää. Matkan varrella monissa risteyksissä päivysti pyöränkorjaajia (joita jossain päin maailmaa kutsuttaisiin arvatenkin pop up -pyöräkorjaamoiksi), jollaisella R hienosäädättikin oman pyöränsä jarruja.

Iltaisin ja viikonloppuisin katujen risteyksiin ilmestyy pyöränhuoltopisteitä.

Pyöräkaupassa tarjolla oli kiinalaisia pyöriä kiinalaisin hinnoin. En ole kuunaan koeajanut toista niin muovisen tuntuista kulkupeliä. Tuntui että käsijarrut kestäisivät hyvällä tuurilla viikon. Päädyin kuitenkin ostamaan pyörän, koska – no, hinta oli naurettavan halpa, enkä kuitenkaan tulisi käyttämään sitä loppusyksyä pidemmälle. Tietysti toivoin, ettei se silloinkaan olisi hajonnut kappaleiksi, vaan sen voisi lahjoittaa jollekulle täällä. Näin pitkän tähtäimen suunnitelmat osoittautuivat kuitenkin ennenaikaisiksi.

Pyöräostosten jälkeen viiletimme vapaina parin korttelin päähän suureen markettiin etsimään piknikeväitä. Jätimme pyörät kymmenien muiden pyörien tavoin kaupan eteen. Silmämääräisen arvion mukaan kaupassa oli henkilökuntaa paikalla lähemmäs 30, asiakkaita alle kymmenen. Vegaanista puistoevästä ei marketista ollut helppo löytää. Vähissä leivissä mitä ylipäätään oli myynnissä, oli käännösohjelman mukaan munaa ja voita (kiitos eläinteollisuuden ylituotanto, täytyy niitäkin sitten kaikkialle työntää). Ainakin kolme kauppahenkilöä tuli hyörimään ympärillemme leipien ainesosaluetteleoita tutkiessamme, taputtelemaan leipiä ja esittelemään hintalappuja markkinahenkisesti. Mitkään virvoitusjuomat eivät paikallisten juomatottumusten mukaisesti olleet kylmässä. Lopulta hedelmät, lämmin vesi ja kalliit pähkinät olivat kaikki mitä löysimme. Niillä ei nälkä lähtisi, joten menimme lounaalle tien toisella puolella olevaan typötyhjään pikkuravintolaan syömään varsin maukasta, chilistä tofua, kasviksia ja riisiä, sekä henkilökunnan suosituksesta juomaa, jota luulimme olueksi, mutta mikä osoittautui makeaksi omenalimuksi. 

Syödessämme pohdiskelin, että täällä ei näytä kukaan runkolukitsevan pyöräänsä, mutta ehkäpä pyörävarkaudet eivät ole saman mittakaavan ongelma kuin Helsingissä. Itseltäni anastettiin viimeksi talvella jo toinen Jopo. Ruokailun jälkeen edessä oli kuitenkin lievä yllätys, kun alle tunnin omistuksessani ollut pyörä oli kuin olikin hävinnyt paikalta, johon olin sen jättänyt. Vorolle ei ollut kelvannut viereinen, käytettynäkin enemmän maksanut R:n maastopyörä, tai mikään muu ympärillä olevista ajokeista, ainoastaan se minun pyöräni. Muodon vuoksi katselimme hetken ympärillemme, josko joku olisi vain siirtänyt pyörää, mutta laihoin tuloksin. Onneksi pyörämyymälät olivat edelleen lähellä. Niin kävelin taas pyöräkauppaan, toiseen kuin viime kerralla, ja ostin taas uuden kiinapyörän vieläkin halvemmalla kiinahinnalla. Yritin valita kaikkein rumimman. Tällä kertaa pyysin kiinteän lukon sijasta kevyen ketjulukon, jolla pyörän ainakin näennäisesti pystyisi lukitsemaan kiinni johonkin.

Puistoon mennessämme lukitsimme pyörät kiinni toisiinsa, vietäisiinpä sitten ainakin kummatkin kerralla.

Sitten poljimme suuren puiston edustalle, lukitsimme pyörämme kiinni toisiinsa, koska mitään kiinteää tolppaa ei ollut näkyvissä lähimaillakaan, ja olimme varmoja, että pyörät olisivat kadonneet puistovierailun päätteeksi. Puistossa oli huvipuistomaisen näköisiä, ruskeasta massasta muotoiltuja keinotekoisia kiviä, kallioita ja puita polkuveneiden täplittämien lampien reunustoilla. Puiston käytävillä kävelemään liian väsyneet kolmihenkiset kiinalaisperheet ajelivat värikkäillä golfkärryillä. Penkkejä oli riittänyt vain muutamaan paikkaan. Myös oikeita puita oli silti paikoin tiiviistikin, ja niiden keskellä kuljeskeleminen varsin mukavaa. Mukavaa oli sekin, että palatessamme portille pyörät olivat tallella, ja pyöräily kaurahiutalekaupan kautta kotiin auringon jo laskiessa tuntui ihmeen hyvältä. 

Kotona pyörien paikka on eteisessä.