Trans-Siperia 1: Viikko Mongoliassa

Trans-Siperiointi Kiinasta Moskovaan alkoi runsas viikko sitten.

Olimme katsoneet, että retkemme ensimmäinen junamatka kestää 37 tuntia. Päivää ennen lähtöä löysimme netistä tarkemman aikataulun, josta selvisi, että tähän 37 tuntiin sisältyy 12 tunnin pysähdys Kiinan rajakaupungissa Erenhotissa. Miksi, se ei selvinnyt mistään. Raideleveyden vaihtumisesta johtuvaan telien vaihtoon ei noin kauaa mene. Mutta koska vessat ovat asemilla lukittuina, jouduimme heti aamuvarhaisella lähtemään kiertämään pientä tuppukylää, eikä takaisin päässyt ennen alkuiltaa.

Söimme aamupalaksi paahtoleipiä chilitahnalla ja joimme kookosmaitoa tölkistä mobiililaitekauppakeskittymän edessä olevan unohdetun puistikon pölyisellä paadella. Sen jälkeen yritimme löytää dinosauruspuiston, paikallisen nähtävyyden, mutta sitä ei löytynyt. Sen sijaan tässäkin kaupungissa, kuten ehkä kaikkialla Kiinassa, oli oma olympiapuistonsa. Parin tunnin kiertelyn jälkeen päädyimme eräänlaiseen kahvilaan, jossa pystyimme kuluttamaan päivää niin pitkälle, että saatoimme kävellä sieltä suoraan, läpi tyhjien paahteisten katujen, rautatieasemalle.

Ulaanbaatar / Ulan Bator

Mongolian pääkaupunkiin, jossa asuu puolet maan kolmesta miljoonasta asukkaasta, saavuimme aamukymmeneltä hyvin nukutun yön jälkeen. Hostellille oli parin kilometrin kävelymatka, mutta kiertelimme oikeaa taloa etsiessämme ainakin tuplat tästä. Kun olimme lähestyneet taloa kaikista mahdollisista suunnista sitä siltikään löytämättä, menimme toiseen majataloon kysymään neuvoa. Siellä ei moisesta hostellista ollut kuultukaan, mutta avuliaasti aulahenkilö suostui soittamaan sinne, ja pian oikean hostellin työntekijän veli lähetettiin meitä henkilökohtaisesti noutamaan. Selvisi, että olimme käyneet oikean aidan takana heti alussa, mutta minkäänlaisen kyltin puutteessa emme olleet tajunneet mennä porttia kolkuttamaan.

Jokin suuri kaupunkifestivaali oli onneksi päättynyt edellisenä päivänä, hostellikin oli kuulemma ollut tupaten turvoksissa, mutta nyt olimme koko kolmen päivän ajan ainoat asukkaat. Saimme häärätä keittiössäkin aivan kaksistamme, kun muutenkin edulliseen hintaan sisältyivät aamupalat vegaanimakkaroineen ja -maitoineen.

Kaupungillakin oli meno melko rauhallista, paitsi liikenteen suhteen. Jäätävät ruuhkat velloivat kaduilla kellonajasta riippumatta. Julkista liikennettä edustavat Ulaanbaatarissa bussit ja trollikat, ja saimme kokea niidenkin täydellisen jumahtamisen ruuhkan silmään. Pyörien vuokraamista harkitsimme, mutta lyhyen havainnoinnin jälkeen arvelimme, ettei Ulaanbaatarissa pyöräily ehkä olisi kovin turvallista tai mukavaa. Pyöräkaistoja oli muodon vuoksi maalattu muutamille kaduille, mutta ne olivat enimmäkseen käyttökelvottomia, emmekä niillä koko aikana enempää kuin kaksi polkijaa nähneetkään. Muutama uskalikko sykkelöi autojen seassa, mutta ilmiselvästi pyörävallankumous odottaa vielä tuloaan tässä kaupungissa.

Tunnelma ja katukuva oli kiinalaista teollisuuskaupunkia selvästi kansainvälisempi ja hivenen länsimaalaisempi. Turisteja tuli vastaan tuon tuosta, eikä itsekään joutunut enää alituisen tuijottelun ja ilveilyn kohteeksi. Ulaanbaatar on epäilemättä seuraava Reykjavik, toki paljon rujompi ja rähjäisempi, mutta sitäkin hipsterimpi. Kadut ja talojen julkisivut ovat monin paikoin umpihuonossa kunnossa, mutta ilmapiiri on eloisa ja energinen. Vegaaniravintoloitakin on lukuisia, osa tosin oli ikävästi kesälomalla meidän käyntimme aikana.

Nopeasti kävi ilmi myös mongolialaisten ja korealaisten lämpimät välit. Korealaisia ravintoloita oli joka korttelissa, ja kuulemma (etelä-)korealaisia turisteja saapuu lasteittain Mongoliaan. Myös irkkupubeja oli lähes joka kadunkulmassa, kaupungin ainoa homobaarikin oli ainakin teoriassa sellainen. Siellä juotujen limppareiden lisäksi kävimme imemässä coktaileja keskustan skybarissa ja tutustumassa kähjäiseen hirmuliskomuseoon (dinosauruksia väitetään asuneen Mongoliassa runsaasti), sekä lähes yhtä nuhjuiseen nykytaiteen museoon, jonka katosta valui vettä, eikä museovalvojia näkynyt missään estämässä kahta museovierasta – ainoita lisäksemme – koskettelemasta tauluja tahmeilla käsillään. Osa tauluista oli viety parempaan sateensuojaan, ja siivouskaapista löytyneitä vateja ja vannoja oli aseteltu vetisimpiin paikkoihin. Tällainenhan ei toki ole vieras näky suomalaisissakaan julkisissa rakennuksissa.

Vettä tosiaan tuli monta kertaa kaatamalla, ja kadut muistuttivat silloin vuolaita virtoja tai kanaaleja, sillä erotuksella että niissä piti kävellä, jos halusi päästä jonnekin. Keskimäärin Mongoliassa sataa niin vähän – aurinkoisia päiviä on väittämän mukaan vuodessa yli 300 – ettei katukaivoihin ja kallistusten miettimiseen ole ilmeisesti viitsitty panostaa lainkaan. Sateen jälkeenkin syvät vesilammikot lainehtivat kaduilla pitkään, kävelyteillä etenkin, kuinkas muuten. Jalankulkijoiden näkikin loikkivan tottuneesti milloin minnekin yrittäessään väistellä moninaisia vesiesteitä.

Terelj

Muutaman kaupungin sykkeessä vietetyn päivän jälkeen oli aika suunnata maalle. Kyseinen Nalaikhissa, Tereljin kansallispuiston alueella sijaitseva jurttaleiri on vain reilun 30 kilometrin päässä Ulaanbaatarista, mutta kaupungista ulospääsy kuljettajan kaupassareissuineen vei tunnin, ja toisen tunnin loppumatka, joka eteni paikoin konttausvauhdilla teiden kunnon takia.

Perillä vehreässä vuoristomaisemassa odotti noin kymmenen jurttaa käsittänyt aidattu alue lukuisten vastaavien vieressä. Valitsimme omamme nimeen täkyksi laitetusta ”ecosta” innostuneina, vaikka paikan ekologisuus ei varsinaisesti käynyt mitenkään ilmi, suihkussa olleita ”säästä vettä” -lappuja lukuunottamatta. Meille oli myös kahteen otteeseen etukäteen vakuuteltu, että eläimetön ruoka järjestyy, mutta lounasaikaan paikalle saavuttuamme selvisi, ettei heillä ollut aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Listalta löytyi silti kolme ruokalajia, jotka pystyttiin muokkaamaan kasvisruoiksi. Käytännössä kaikki olivat yhtä ja samaa hieman eri muodoissa, mautonta ja proteiinitonta, mutta ruokaa kuitenkin. Ilmeisesti henkilökunta itsekin oletti lopputuloksen olevan melko vaatimattoman makuista, ja joka aterialla teki vahvasti tykö chili- ja soijakastikkeita. Palvelu oli kuitenkin niin ystävällistä, ja ympäristö vastaansanomattoman hieno, ettei tällaisesta sivuseikasta jaksanut olla pahemmin harmissaan. Oli myös varsin viehättävää, että käytännössä kaikki paikan vieraat kerääntyivät ruoka-aikoina samaan ravintolaan syömään, koska muita vaihtoehtoja ei todellakaan ollut. Olo oli kuin Hercule Poirot -tarinassa, jossa jokaikinen hahmo niin ikään illallistaa junan / laivan / arkeologisten kaivausten leirin ravintolassa ja luo kohteliaan suopeita, joskin verhotun epäluuloisia silmäyksiä ja nyökkäyksiä naapuripöytiin.

Ger eli jurtta oli betoniselle pohjalle pystytetty teltta, jossa oli koristeellisesti maalattu pieni puinen ovi (jonka karmiin löimme päämme melkein joka kerta ulos tullessamme), sisällä kaksi sänkyä, pieni pöytä jakkaroineen, pari hyllyä ja keskellä kamina. Katossa oli reikä, josta piippu meni ulos ja ilma vaihtui, ja josta myös satoi jonkin verran sisään. Kumpanakin yönä nimittäin satoi ja ukkosti, ja olipa muuten melko tunnelmallista maata sängyssä näitä ääniä sekä lehmien ammuntaa, heppojen hirnuntaa ja suurikokoisten sirkkojen pörinää kuunnellen. Ikävämpää oli, että puolet kattoaukosta oli peitetty jonkun eläinpolon nahalla, ja sen kalman hajun kyllä haistoi aina sisään kömpiessään.

Kiipeilimme ympäröivillä vuorilla ihailemassa maisemia ja miettien mitä hirvittäviä petoja niiltä taivaalla liitävien kotkien ja haukkojen lisäksi mahtaisi löytyä. Loikkivia vuohia toivoimme, käärmeitä ja huippuharvinaisia vuoripanttereita pelkäsimme. Ainoat näkö- ja kuulohavainnot, hevosten ja lehmien lisäksi, teimme kuitenkin vain suurista ja äänekkäistä sirkoista. Näköhavaintoja tuli myös jonkinlaisista shamaanikivistä ja -rekvisiitasta, sekä avokuopista, joihin oli kipattu sekajätettä. ”Roskat ovat suuri ongelma Mongoliassa”, myönsi oppaamme, kun osallistuimme pienimuotoiselle kävelyretkelle (20 euroa), josta puolet kului autossa istumiseen ja buddhatemppelissä käymiseen. Muuten oppaan puheet vaikuttivat olevan peräisin matkailu- ja maatalousministeriöiden virkamiehiltä, vaikka pari kiinnostavaakin faktaa mahtui sekaan. Muita maksullisia ohjelmavaihtoehtoja olisivat olleet hevosilla huvittelu ja ”paikallisen perheen” jurtassa vierailu. Näihin emme tarttuneet, vaan fiilistelimme leirissä entisaikojen kesämökkivierailun tunnelmaa: ei nettiä, pääasiallinen tekeminen seuraavan ruokailun odotus.

Junamatka Ulaanbaatar–Ulan-Ude

Trans-Siperian junat kulkevat viidellä aikavyöhykkeellä, mutta aikataulut ovat Moskovan ajassa. Tämä on tavallaan hyvin selkeää ja samalla perin pohjin sekavaa. Pari päivää ennen Venäjälle menoa kävimme läpi kaikki junalippumme, ja tarkistimme, ettemme olleet sekoilleet matka-aikatauluumme sekaisin paikallisia ja Moskovan aikoja. Kaikki oli merkitty oikein yhtä kahden minuutin heittoa lukuunottamatta. Paitsi että. Koska kaikki Venäjän sisäiset liput olivat Dropboxissa pdf:inä, mutta Mongolian ja Venäjän välinen lippu paperisena, unohdimme tsekata tuon ensimmäisen Venäjään liittyvän lipun. Junaan päästyämme tajusimme, että matka kestääkin viisi tuntia oletettua pidempään, ja olemme kyllä perillä yhdeltä – mutta Moskovan aikaa, eli aamukuudelta paikallista aikaa.

Mongoliassa on lehmiä ja hevosia loputtomasti. Kuuden ensimmäisen tunnin aikana pääkaupungista pohjoisrajalle ikkunasta näkyi lähes yksinomaan vihreitä vuortenrinteitä ja tasankoja, joita kyseiset eläimet rauhaisasti parturoivat pieninä ja suurina joukkoina.

Juna vaikutti kulahtaneita kultaisia tekstiilejä lukuunottamaatta upouudelta ja siistiltä. Olimme neljän hengen hytissämme kahden. Käytävän ja hyttien kaiuttimista soi kaihoisa Kurjet, mutta myös menevämpi venäläinen poppi ja iskelmä, kuten koko seuraavan päivän päässä soinut huumaava Natasha Korolevan Malenkaya strana.

Auringon laskettua vähän yhdeksän jälkeen vaunuhenkilö tempaisi rivakasti käytävän ikkunoiden kaihtimet alas, ja puolen tunnin kuluttua, viisi minuuttia ennen Mongolian raja-asemalle saapumista tuli käsky peittää myös hytinpuoleinen ikkuna. Mahtoi olla huippusalaista toimintaa raja-alueella! Emme silti uskaltaneet kurkkia.

Mainokset

Kiinan paras turistikaupunki

Eilen aamulla kaurapuuroa lusikoidessani havahduin ikkunan taakse nousevaan kiikkerään koriin, josta henkilö pian hypähti ikkunan edessä olevalle pienelle tasanteelle. Piilouduin pädini taakse ja tarkkailin tapahtumia kameran kautta. Turvavarusteita ei työntekijällä vähemmän yllättävästi ollut käytössään – meidän kerroksemme on siis yhdeksäs, ja koko talon kerrosmäärä 32. R:n työpaikalla pidetyn ”kulttuurikoulutuksen” mukaan Kiinassa onnettomuuksien ajatteleminenkin tietää huonoa onnea, ja kaikkialla onkin nähtävissä, ettei niitä sitten ajatellakaan. Kypärättömät vanhemmat kyyditsevät kypärättömiä pikkulapsiaan esimerkiksi sähköskootterin ohjaustangon päällä tai miten kuten tarakalla puoliksi roikkuen. Ehkä täkäläinen meininki opettaa valppaaksi, sillä, uskomatonta kyllä, en edelleenkään ole nähnyt ainoatakaan kolaria. En silti kaipaa ihan samanlaista Suomeen.

Kiina–Mongolia-junalipun hankkiminen oli paluumatkan lipuista vaikein. Kiinan sisäisiä lippuja saa helposti netistä erilaisten välitysfirmojen kautta, mutta ulkomaan lippuja ei. Netin uumenista keskustelupalstalta löytyi parin vuoden takainen tieto, että lähtökaupungissa sijaitseva majatalo oli hankkinut kyseisen välin junalipun jollekulle. Otimme paikkaan yhteyttä, ja he olivat valmiita samaan järjestelyyn minimaalisella palkkiolla. Viime viikolla sain puhelun, ja sen jälkeen WeChat-viestillä koordinaatin, mistä voisin käydä hakemassa lippumme. Suunnistin kaatosateessa kaupungin toiselle laidalle. Loppumetreillä usko meinasi loppua, kun kartta neuvoi kujille, jotka synkässä sadesäässä näyttivät jo melkein liian synkiltä ja kurjilta, enkä edes tiennyt, minne oikeastaan olin matkalla. Perillä lähetin suuressa vesilätäkössä seisten viestin yhteyshenkilölle, ja hetken kuluttua toden totta pienestä ovesta ilmestyi iloisesti hymyilevä nuori ihminen, joka antoi kotitekoisen näköiset junaliput käteeni. Siitä huolimatta pois lähtiessäni pieni vihainen koira lähti juoksemaan perääni, ja itsellänikin oli sellainen olo, että olin jossain, missä ei aivan pitäisi.

Viikonloppuna ravintolaillallisella kävi mahtava tuuri, kun tilaamamme listan halvimman viinipullon sisältö olikin tehty ”maailman parhaista rypäleistä”. Eikä siinä kaikki, seuraavana päivänä matkalla maauimalaan näimme myös liikenneympyrän keskelle pystyteyn monumentin, jonka jalustassa luki kiinaksi ja englanniksi ”Top tourist city of China”. Patsas esitti mylvivää kaakkia seisomassa kahdella jalalla maapallon päällä. En tiedä, onko se käyty varastamassa jostain muusta kaupungista, vai jakaako keskushallinto näitä kaikkiin kaupunkeihin, jotta kansalaisilla olisi hyvä mieli ja he voisivat olla kotiseudustaan ylpeitä. Minulla ei ole kokemuksia Kiinan muista kaupungeista, 12 tunnin Pekingin-käyntiä lukuunottamatta, mutta epäilen silti varovasti, että tämä paikka ei ole kaikkein parasta, mitä Kiinalla on tarjota. Tai jos on, niin eipä siinä sitten.

Maauimala oli sunnuntaina puolenpäivän aikaan autio. Pukuhuoneessa haisi pissa ja suihkusta tuli kapeana norona kylmää vettä, mutta allasosasto oli ajan patinasta huolimatta siisti. Puihin piilotetuista kaiuttimista soi kovalla volyymilla englanninkielinen country, ja pieniin uimahousihin pukeutunut työntekijä kierteli altaiden laitoja haavin kanssa keräten vedestä puiden lehtiä ja hyönteisiä. Iltapäivän edetessä lisää asiakkaita ilmaantui: jonkin verran lapsia, mutta enimmäkseen tatuoituja miesoletettuja, jotka istuskelivat ja seisoskelivat kaksin tai porukoissa varjossa altaiden reunoilla ja peuhasivat matalassa altaassa. Syvässä altaassa ei ruuhkaa ollut. Auringossa oleskelivat lähinnä suomalaiset, joista illemmalla WeChat-ketjun piippaillessa jokainen ilmoitti käräyttäneensä nahkansa enemmän tai vähemmän.

Pyöräretki Keltaisellejoelle

Vesimelonia valitsemassa.

Paikallinen homoäppikaverimme vei meidät Keltaisenjoen kosteikkoon. Parinkymmenen kilometrin matka taittui osittain moottoriliikennetiellä, jolla ajaminen vaikutti olevan sallittua, pyöräkaistasta päätellen. Moottoritiemäisistä liittymistä autot syöksyivät surutta kiihdyttämään tälle kaistalle, mutta muuten polkeminen tiellä oli leppoisahkoa. 

Pienemmän tien varrella oli huomattava määärä vesimelonin myyjiä, ja yhdeltä näistä täkäläinen kaverimme asiantuntevasti koputellen ja kuulostellen ostikin yhden hedelmän. Myyjä viipaloi suurella veitsellä lohkoja kaluttavaksemme ja tuota pikaa jäljellä olivat enää erotuskaistalle heitetyt kuoret. Kaverimme vajavaisesta englannintaidosta ja meidän vielä vajavaisemmista kiinantaidoistamme johtuen jäi hieman epäselväksi, johtuiko myyjien suuri määrä kenties ympäröivistä vesimeloniviljelmistä vaiko jostain muusta.

Rakenteilla olevia korkeita taloja tulee vastaan tämän tästä, keskellä erämaatakin.

Pitkä pätkä matkaa kulki myös kertakaikkisen tyhjyyden keskellä. Mutta rakentamista oli selvästi tulossa, niin sanottuja jalkakäytäviä kivettiin, puita oli istutettu kuivuuden keskelle ja siellä täällä kohosi jättimäisiä kerrostalotyömaita. Me ajoimme kosteikkoon korkeiden heinien sekaan ja niin olimme Kiinan toiseksi pisimmän joen äärellä. Satunnaisista muista liikkujista huolimatta paikka oli hiljainen, vain heinät heiluivat tuulessa kuin douglaskuuset Twin Peaksissä.

Entä homona eläminen Kiinassa? Kaverimme kertomat asiat olivat samaa surullista stooria, mitä kaikkialta muualtakin kuulee. Kenellekään ei voi kertoa totuutta itsestään, perheelleen eikä kavereilleen, ikinä. Vanhemmat odottavat naimisiin menoa ja jälkeläisiä, ja niin suuri osa ilmeisesti taipuukin tekemään – jotkut ”vastakkaista” sukupuolta olevan homon kanssa, jotkut mitään aavistamattonman heteron kanssa. Päälle kolmekymppinen kaverimme kertoikin paineen vanhempiensa taholta olevan jatkuvaa, eikä jaksa sen takia käydä heidän luonaan jatkuvasti syömässä, vaikka se muuten kätevää onkin. Hän ei haluaisi mennä naisen kanssa naimisiin, mutta vaihtoehtoja ei käytännössä ole. Näin Kiinassa ajatellaan ja asiat ovat, hän sanoi, ja totesi heti perään lukevansa pääasiassa kiinalaisia klassikoita, koska arvostaa suuresti kiinalaista kulttuuria.

Penkkien puuttuessa istuimme syömään eväitä tien varren kiveykselle, josta oli esteettömät jokinäkymät.

Juhannussauna ja vedetön järvi

Ajan kulumisella on kahtalaisia vaikutuksia. Esimerkiksi, mitä enemmän kiinalaisessa teollisuuskaupungissa päivittäin pyöräilee, sitä tottuneempi paikalliseen kaistapäiseen liikennekulttuuriin on, eikä enää varsinaisesti hätkähdä alati röyhkeästi päälle kääntyviä ja kiilaavia autoilijioita. Mutta toisaalta tämä häikäilemätön käytös – minä tulen nyt tästä, koska minä olen isompi – myös ottaa päähän koko ajan enemmän. Sen edessä on tietysti aivan voimaton, ja täytyy vain tyytyä puremaan hampaat yhteen ja pitämään pää niin kylmänä kuin se 35 asteessa on mahdollista. Välillä voi huutaa solvauksia suomeksi, sekin auttaa jonkin verran.

Autoilijat myös soittavat torveaan todellla mielellään. Jatkuvasti. Useimmiten vaikkei kukaan olisi edessäkään, periaattella minä tulen tässä, älkää kukaan tulko tielleni. Pari päivää sitten skootteristi oli ajaa päälleni, kun tämä samalla logiikalla kaahasi suoraan päin punaisia torveaan soittaen ollessani itse kääntymässä vasemmalle. Joissain paikoissa on jopa tööttäilyn kieltäviä liikennemerkkejä, mutta jos ei muidenkaan sääntöjen noudattaminen kiinnosta, niin yhtä tyhjän kanssa ovat nekin.

 

Juhannusviikonlopun kunniaksi suuntasimme myrkkyjärveä katsomaan. Luotettavien lähteiden mukaan sinne lasketaan suoraan läheisten teollisuuslaitosten mustana pulputtavat jätevedet. Elämys jäi haaveeksi, kun jo hyvissä ajoin ennen rantamaisemia eteen tulikin vartioitu jykevä portti, josta ei ollut pääsyä eteenpäin. Sen sijaan päädyimme toisenlaisen huvittelun pariin, nimittäin jo toiseen huvipuistoon. Se oli edellistä isompi ja valmiimpi, vain asiakkaat puuttuivat. Tai, oli niitä ehkä jokunen kymmen, mutta autiossa ja hieman nuhjaantuneessa puistossa käyskentely toi ensisijaisesti mieleen Berliinin suljetun Spreepark-huvipuiston (jossa sattumoisin vietin juhannusyötä jokunen vuosi sitten).

Joulukuusenkoristein piristetyistä lipunmyyntikopeista kuului houkutushuutoja ohi kävellessämme, mutta emme langenneet niihin. Vuoristorataa hieman jopa harkitsimme, mutta kaikki tuntui kuitenkin vähän liian arveluttavalta. Miksei täällä ole ketään? Milloin hiljaisina odottavat laitteet on viimeksi turvatarkastettu? Onko ikinä? Ehkä tänne on rahdattu kaikki Euroopassa turvattomiksi tuomitut huvipuistolaitteet.

Toisin kuin eräs lapsiperhe, emme myöskään menneet ajamaan kierrosta pienellä panssarivaunulla radalla, jolle oli ripoteltu pienten esteiden takana väijyviä tappajahahmoja aseet ojossa. Radan sisäänkäynnillä soi mieltä kiihottavasti tulitus-, ujellus- ja räjähdys-soundtrack. Sotaleikit vaikuttavat olevan muutenkin suosittuja, esimerkiksi piirretyin panssarivaunuin ja sotilashahmoin on koristeltu kokonainen perunalastutuotesarja.

Lähellämme sijaitsevaan spa-tyyppiseen palveluun päädyimme tutustumaan juhannussaunan metsästyksessä. Tuttuun tapaan henkilökuntaa oli vastassa kokonainen armeija. Osan tehtävänä oli vain kikatella meille, yksi ohjasi istumaan sohvalle, toinen riisumaan kengät, kolmas vei ne pois ja neljäs antoi avainrannekkeet, viides ohjasti aulasta eteenpäin. Asiakkaita oli täälläkin niukalti, minkä ymmärsimme hyvin viimeistään parin tunnin päästä loppulaskun nähtyämme. Etukäteen hintoja ei missään ollutkaan näkyvillä. Ehdittyämme hetkisen lojua kylmissä ja kuumissa altaissa meidät tultiin hakemaan hierontaan – niin luulimme, mutta mikä pian osoittautuikin kokovartalopesuksi. 

Osastolla oli parikymmentä sänkyä, joilla oli muutama mies käsiteltävänä. Sängyille vedettiin tuoreet muovikelmut ja sitten meidät jo valmiiksi alastomina ohjattiin niille selinmakuulle. Siitä alkoi jynssäys, joka käsitti kasvoja lukuunottamatta koko kehon. Vatsalla maatessa selkää ja jalkoja myös ikään kuin taputeltiin ja läpsyteltiin jonkin verran, mutta varsinaista hierontaa tähän pesuohjelmaan ei kuulunut. Lopuksi uimahousuissa olevat pesijämme turauttivat päällemme vielä puolisen pullollista jotain tahmeaa nestettä, mikä levitettiin kauttaaltaan vartaloillemme ennen kuin meidät kädestä pitäen ohjattiin 90-asteiseen saunaan istumaan. Tärkeää oli istua juuri oikealle lauteelle – itse valitsemamme ei ollut pesijöiden mielestä hyvä, vaan he komensivat meidät viereiselle lauteelle, ja antoivat ymmärtää, että pois ei olisi lähtemistä ennen kuin lupa annetaan.

Viiden minuutin kuluttua meidät ohjattiin suihkuihin ja pian ojenneettin vielä hammasmukit ja -harjat, tahnat valmiiksi pursotettuina. Tästä meidät johdateltiin pukeutumishuoneeseen, jossa kehotettiin käyttämään hiustenkuivaajaa, ja ojennettiin muoviset kalsarit ja silkkiset shortsit ja paidat, joiden pukemisessa ja suoristelussa vielä avustettiin. Sitten meidät työnnettiin hissiin. Mietimme minne nyt kuuluisi mennä. Ajelimme kerrokset läpi ja vastassamme oli autioita ”loungeja”, joissa olisi voinut kuluttaa aikaa sohvilla loikoillen. Yhdessä näistä onnistuimme tilaamaan kylmät limut, jotka ryystimme katoista riippuvissa korituoleissa keinuessamme. 

Illalla etsiydyimme vielä piknikille itsellemme uuteen puistoon, joka oli jäänyt oikeasti uusien puistojen takia kunnossapitolistan hännille. Lammet olivat vailla vettä, ja ehkä tästä hylätyn paikan tunnelmasta johtuen puistossa olikin miellyttävän hiljaista ja rauhallista. Istuimme tyhjän lammen rannalle juomaan kuohuviiniä pullon suusta ja syömään muovirasiasta kylmiä paistettuja perunoita ketsupilla kuorrutettuna. Tämä oli hyvä juhannus.

Juhannuspiknik keinotekoisella rantakalliolla teoreettisen veden äärellä.

Nuhteet liukuportaissa, tööttäykset suojateillä

Lähisupermarketimme massiivisesta työntekijämäärästä olen maininnut ennenkin. Viimeksi käydessäni myymälässä oli iltapäivän unelias hetki, ja luulen että näin 30–40 punaisessa asussaan päivystävää työntekijää – tuplasti enemmän kuin asiakkaita. Suurimmalla osalla henkilökunnasta ei näyttänyt olevan mitään tekemistä, vaan he nojailivat yksin tai pareittain riisisäkkeihin, pitelivät kiinni asiakkaita odottavista ostoskärryjonoista tai muuten vain huojuivat paikallaan parin metrin välein ympäri kauppaa niin, että oli pakko edetä nopeasti, ettei ostosten tekoon jollain tapaa puututtaisi. 

Yksi tai kaksi puna-asua on aina sijoitettu liukuportaiden alapäähän valvomaan asianmukaista käytöstä niissä. Ensimmäisellä viikollani sain itse kokea kurittomuuden seuraukset, kun yritin hieman työntää kärryjä eteenpäin hitaasti rullaavalla hihnalla. Viipymättä seuranneista moitteista päätellen sellainen on ankarasti kielletty, enkä enää koskaan ole syyllistynyt samaan rikkeeseen myöhemmin.

 

IMG_0931
Liikennemerkki autoilijoille marketin edustalla.

Marketin kohdalla kadulla, autokaistojen yläpuolella, on suuri mielenkiintoinen liikennemerkki, jossa autosta heitetään kadulle banaaninkuoret. Ei siis minkäänlaista ruksia tämän päällä, että älä tee näin. Kenties liikennemerkeistä vastaava tahokin on saatettu tietoiseksi suuresta määrästä joutilasta työvoimaa joka marketissa alati päivystää, ja ehdottaa tämän olevan hyvä kohta heittää ylimääräiset roskat ulos auton ikkunasta, myymälän väki kyllä ehtii lakaista ne risuharjoillaan syrjään.

 

Tälläkin puhtaanapitotyöntekijällä on kiikkerissä kärryissään varsin luonnonmukainen luuta.

Melko konstailemattomia siivousvälineitä täällä nimittäin suositaan. Kaupungin puistotyöntekijöillä – heitäkin saattaa nähdä kymmenittäin muutamalla silmäyksellä – on varusteinaan risuista tehdyt luudat, joilla he rauhallisesti raapivat kuivaa pölyä kaduilta ja puistokäytäviltä. Puut on istutettu jokainen omaan kuoppaansa, joita maassa istuvat työntekijät yksitellen lorottavat letkuilla täyteen vettä auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta. Sadettimet suihkivat vettä kaiket päivät uusien puistoalueiden puuttomia nurmia juottaakseen. Lähipuiston keinotekoiseen kallioseinämään rakennettu vesiputous sen sijaan käynnistetään vain harvakseltaan, sopivan hetken tullen.

 

Hyvää tienylitystä!

Suojateitä ei Suomessakaan moni jalankulkija uskalla käyttää niin kuin pitäisi, vaan väittää niitä vaarallisiksi ja antaa autojen mennä menojaan. Tila pitää rohjeta ottaa: autojen kuuluu väistää, ja niin ne pääosin tekevätkin. Kiinan säännöistä en sen sijaan osaa sanoa, sillä täällä suojatiet todella tuntuvat olevan pelkkä graafinen elementti siellä täällä kadun pinnassa. Niillä ei ole mitään arvoa, vaan niiden päälle perustetaan taksitolppa, pysäköidään autot ja meloninmyyntikärryt, ja jos erehdyt juoksemaan sellaisella auton lähestyessä, töräytetään torvea aggressiivisesti, pois alta! Usein ainoa vaihoehto on ylittää ensin yksi kaista ja jäädä sitten keskiviivalle odottamaan tilaisuutta toisen kaistan ylittämiseen.

Moni suojatie saattaa yllättäen johtaa toisella puolella tietä aitaan tai kukkapenkkin. Koristeeksi nämä valkeat raidat siis mitä ilmeisimmin on tarkoitettu.

Pieniä busseja ja kahdet pyöräkaupat tunnissa

Julkinen liikenne tässä kahden miljoonan asukkaan kaupungissa järjestetään busseilla. Nämä bussit ovat pienempiä kuin mitkään Helsingin perusbussit, niissä on vain etuovi ja keskiovi, ja sisään mennään etuovesta ja ulos ainoastaan keskiovesta. Joustoa tähän sääntöön ei löydy, sen saimme huomata viikonloppuna täpötäyden bussin etuosassa seistessämme. Kotipysäkin kohdalla nopein ja helpoin väylä ulos olisi ollut etuovesta, mutta kuljettaja alkoi huutaa kovaäänisesti viittilöiden keskioven suuntaan eikä suostunut avaamaan etuovea, vaikka pysäkiltä oli pyrkimässä uusia matkustajia kyytiin. Emme viitsineet aiheuttaa suurempaa kohtausta, vaan kaikkia kanssamatkustajia runnoen rynnimme itsemme keskiovelle ja ulos bussista.

Kyyti on siis usein tiivistunnelmaista ja eteneminen hidasta. Bussikaistoja on vain siellä täällä, meidän vakioreitillämme keskustaan ei ollenkaan, ja pysäkkejä, liikennevaloja ja ruuhkaa tuon tuosta. Maksu, linjasta riippuen 1 tai 2 juania (13/27 eurosenttiä), suoritetaan tasasetelein kuljettajan näkösällä olevaan läpinäkyvään muovilootaan. Paikallisilla on piipautettavat matkakortit, mutta sellaisen hankkiminen ulkomaalaisena voisi olla arvaamattoman työläs projekti. Mistä sellainen edes hankittaisiin? Edes linjakarttaa ei ole näkyvillä missään, eikä sellaista ole toistaiseksi löytynyt netistäkään. Paikallinen joukkoliikenneviranomainen ei selvästikään oleta kenenkään ulkopuolisen haluavan liikkua tässä kaupungissa. Googlen kartta onneksi vaikuttaa tuntevan linjat, joten sitä voi käyttää reittioppaana, joskin Google on matka-aikojen suhteen jopa todellisuuttakin pessimistisempi: se arvelee muutaman kilometrin matkaan menevän puolitoista tuntia.

Bussien vuorovälit ovat pitkähköt, ja useat linjat lopettavat kulkunsa jo iltakahdeksalta. En tiedä onko tämä heikko joukkoliikennepalvelu syy vai seuraus, mutta suurempi osa kaupunkilaisista liikkuu selvästi jollain muulla pelillä. Kadut ovat mustanaan valkoisia citymaastureita, kolmipyöräisiä auton ja mopon välimuotovirityksiä, sähköskoottereita ja polkupyöriä. Isommilla kaduilla on autoliikenteestä aidoilla ja kasvillisuudella erotellut pyöräväylät, joilla liikkuu molempiin suuntiin pyöräilijöiden lisäksi myös näitä mopoautorakennelmia, jalankulkijoita (koska jalkakäytävät on kaikkialla parkkeerattu täyteen autoja) sekä ehkä parkkipaikalle menossa olevia autoja. Risteyksissä ajellaan melko vapaasti niinkuin itse kullekin parhaiten sopii ja tööttäilyä harrastetaan avokätisesti. Alkuun liikennekulttuuri vaikutti villiltä, mutta vauhdit ovat melko maltillisia, eikä silmiinpistävää räyhäämistä eikä edes läheltä piti -tilanteita ole osunut kohdalle tähän mennessä.

Taksit ovat edullisia, mutta niilläkään ei keskustassa pääse nopeasti minnekään. Siksi miellyttävin ja vähäpäästöisin liikkumismuoto kävelyn lisäksi on tietysti pyöräily. R oli ehtinyt hankkia itselleen pyörän jo ennen saapumistani, ja pyöräilee noin vartin mittaisen työmatkansa päivittäin. Oma pyöränhankintani eteni viikonloppuna, kun lähdimme kävelemään sunnuntain kuumuudessa uinuvia pikkukatuja kohti tiedossa olevaa pyöräkauppakeskittymää. Matkan varrella monissa risteyksissä päivysti pyöränkorjaajia (joita jossain päin maailmaa kutsuttaisiin arvatenkin pop up -pyöräkorjaamoiksi), jollaisella R hienosäädättikin oman pyöränsä jarruja.

Iltaisin ja viikonloppuisin katujen risteyksiin ilmestyy pyöränhuoltopisteitä.

Pyöräkaupassa tarjolla oli kiinalaisia pyöriä kiinalaisin hinnoin. En ole kuunaan koeajanut toista niin muovisen tuntuista kulkupeliä. Tuntui että käsijarrut kestäisivät hyvällä tuurilla viikon. Päädyin kuitenkin ostamaan pyörän, koska – no, hinta oli naurettavan halpa, enkä kuitenkaan tulisi käyttämään sitä loppusyksyä pidemmälle. Tietysti toivoin, ettei se silloinkaan olisi hajonnut kappaleiksi, vaan sen voisi lahjoittaa jollekulle täällä. Näin pitkän tähtäimen suunnitelmat osoittautuivat kuitenkin ennenaikaisiksi.

Pyöräostosten jälkeen viiletimme vapaina parin korttelin päähän suureen markettiin etsimään piknikeväitä. Jätimme pyörät kymmenien muiden pyörien tavoin kaupan eteen. Silmämääräisen arvion mukaan kaupassa oli henkilökuntaa paikalla lähemmäs 30, asiakkaita alle kymmenen. Vegaanista puistoevästä ei marketista ollut helppo löytää. Vähissä leivissä mitä ylipäätään oli myynnissä, oli käännösohjelman mukaan munaa ja voita (kiitos eläinteollisuuden ylituotanto, täytyy niitäkin sitten kaikkialle työntää). Ainakin kolme kauppahenkilöä tuli hyörimään ympärillemme leipien ainesosaluetteleoita tutkiessamme, taputtelemaan leipiä ja esittelemään hintalappuja markkinahenkisesti. Mitkään virvoitusjuomat eivät paikallisten juomatottumusten mukaisesti olleet kylmässä. Lopulta hedelmät, lämmin vesi ja kalliit pähkinät olivat kaikki mitä löysimme. Niillä ei nälkä lähtisi, joten menimme lounaalle tien toisella puolella olevaan typötyhjään pikkuravintolaan syömään varsin maukasta, chilistä tofua, kasviksia ja riisiä, sekä henkilökunnan suosituksesta juomaa, jota luulimme olueksi, mutta mikä osoittautui makeaksi omenalimuksi. 

Syödessämme pohdiskelin, että täällä ei näytä kukaan runkolukitsevan pyöräänsä, mutta ehkäpä pyörävarkaudet eivät ole saman mittakaavan ongelma kuin Helsingissä. Itseltäni anastettiin viimeksi talvella jo toinen Jopo. Ruokailun jälkeen edessä oli kuitenkin lievä yllätys, kun alle tunnin omistuksessani ollut pyörä oli kuin olikin hävinnyt paikalta, johon olin sen jättänyt. Vorolle ei ollut kelvannut viereinen, käytettynäkin enemmän maksanut R:n maastopyörä, tai mikään muu ympärillä olevista ajokeista, ainoastaan se minun pyöräni. Muodon vuoksi katselimme hetken ympärillemme, josko joku olisi vain siirtänyt pyörää, mutta laihoin tuloksin. Onneksi pyörämyymälät olivat edelleen lähellä. Niin kävelin taas pyöräkauppaan, toiseen kuin viime kerralla, ja ostin taas uuden kiinapyörän vieläkin halvemmalla kiinahinnalla. Yritin valita kaikkein rumimman. Tällä kertaa pyysin kiinteän lukon sijasta kevyen ketjulukon, jolla pyörän ainakin näennäisesti pystyisi lukitsemaan kiinni johonkin.

Puistoon mennessämme lukitsimme pyörät kiinni toisiinsa, vietäisiinpä sitten ainakin kummatkin kerralla.

Sitten poljimme suuren puiston edustalle, lukitsimme pyörämme kiinni toisiinsa, koska mitään kiinteää tolppaa ei ollut näkyvissä lähimaillakaan, ja olimme varmoja, että pyörät olisivat kadonneet puistovierailun päätteeksi. Puistossa oli huvipuistomaisen näköisiä, ruskeasta massasta muotoiltuja keinotekoisia kiviä, kallioita ja puita polkuveneiden täplittämien lampien reunustoilla. Puiston käytävillä kävelemään liian väsyneet kolmihenkiset kiinalaisperheet ajelivat värikkäillä golfkärryillä. Penkkejä oli riittänyt vain muutamaan paikkaan. Myös oikeita puita oli silti paikoin tiiviistikin, ja niiden keskellä kuljeskeleminen varsin mukavaa. Mukavaa oli sekin, että palatessamme portille pyörät olivat tallella, ja pyöräily kaurahiutalekaupan kautta kotiin auringon jo laskiessa tuntui ihmeen hyvältä. 

Kotona pyörien paikka on eteisessä.