Kiinan paras turistikaupunki

Eilen aamulla kaurapuuroa lusikoidessani havahduin ikkunan taakse nousevaan kiikkerään koriin, josta henkilö pian hypähti ikkunan edessä olevalle pienelle tasanteelle. Piilouduin pädini taakse ja tarkkailin tapahtumia kameran kautta. Turvavarusteita ei työntekijällä vähemmän yllättävästi ollut käytössään – meidän kerroksemme on siis yhdeksäs, ja koko talon kerrosmäärä 32. R:n työpaikalla pidetyn ”kulttuurikoulutuksen” mukaan Kiinassa onnettomuuksien ajatteleminenkin tietää huonoa onnea, ja kaikkialla onkin nähtävissä, ettei niitä sitten ajatellakaan. Kypärättömät vanhemmat kyyditsevät kypärättömiä pikkulapsiaan esimerkiksi sähköskootterin ohjaustangon päällä tai miten kuten tarakalla puoliksi roikkuen. Ehkä täkäläinen meininki opettaa valppaaksi, sillä, uskomatonta kyllä, en edelleenkään ole nähnyt ainoatakaan kolaria. En silti kaipaa ihan samanlaista Suomeen.

Kiina–Mongolia-junalipun hankkiminen oli paluumatkan lipuista vaikein. Kiinan sisäisiä lippuja saa helposti netistä erilaisten välitysfirmojen kautta, mutta ulkomaan lippuja ei. Netin uumenista keskustelupalstalta löytyi parin vuoden takainen tieto, että lähtökaupungissa sijaitseva majatalo oli hankkinut kyseisen välin junalipun jollekulle. Otimme paikkaan yhteyttä, ja he olivat valmiita samaan järjestelyyn minimaalisella palkkiolla. Viime viikolla sain puhelun, ja sen jälkeen WeChat-viestillä koordinaatin, mistä voisin käydä hakemassa lippumme. Suunnistin kaatosateessa kaupungin toiselle laidalle. Loppumetreillä usko meinasi loppua, kun kartta neuvoi kujille, jotka synkässä sadesäässä näyttivät jo melkein liian synkiltä ja kurjilta, enkä edes tiennyt, minne oikeastaan olin matkalla. Perillä lähetin suuressa vesilätäkössä seisten viestin yhteyshenkilölle, ja hetken kuluttua toden totta pienestä ovesta ilmestyi iloisesti hymyilevä nuori ihminen, joka antoi kotitekoisen näköiset junaliput käteeni. Siitä huolimatta pois lähtiessäni pieni vihainen koira lähti juoksemaan perääni, ja itsellänikin oli sellainen olo, että olin jossain, missä ei aivan pitäisi.

Viikonloppuna ravintolaillallisella kävi mahtava tuuri, kun tilaamamme listan halvimman viinipullon sisältö olikin tehty ”maailman parhaista rypäleistä”. Eikä siinä kaikki, seuraavana päivänä matkalla maauimalaan näimme myös liikenneympyrän keskelle pystyteyn monumentin, jonka jalustassa luki kiinaksi ja englanniksi ”Top tourist city of China”. Patsas esitti mylvivää kaakkia seisomassa kahdella jalalla maapallon päällä. En tiedä, onko se käyty varastamassa jostain muusta kaupungista, vai jakaako keskushallinto näitä kaikkiin kaupunkeihin, jotta kansalaisilla olisi hyvä mieli ja he voisivat olla kotiseudustaan ylpeitä. Minulla ei ole kokemuksia Kiinan muista kaupungeista, 12 tunnin Pekingin-käyntiä lukuunottamatta, mutta epäilen silti varovasti, että tämä paikka ei ole kaikkein parasta, mitä Kiinalla on tarjota. Tai jos on, niin eipä siinä sitten.

Maauimala oli sunnuntaina puolenpäivän aikaan autio. Pukuhuoneessa haisi pissa ja suihkusta tuli kapeana norona kylmää vettä, mutta allasosasto oli ajan patinasta huolimatta siisti. Puihin piilotetuista kaiuttimista soi kovalla volyymilla englanninkielinen country, ja pieniin uimahousihin pukeutunut työntekijä kierteli altaiden laitoja haavin kanssa keräten vedestä puiden lehtiä ja hyönteisiä. Iltapäivän edetessä lisää asiakkaita ilmaantui: jonkin verran lapsia, mutta enimmäkseen tatuoituja miesoletettuja, jotka istuskelivat ja seisoskelivat kaksin tai porukoissa varjossa altaiden reunoilla ja peuhasivat matalassa altaassa. Syvässä altaassa ei ruuhkaa ollut. Auringossa oleskelivat lähinnä suomalaiset, joista illemmalla WeChat-ketjun piippaillessa jokainen ilmoitti käräyttäneensä nahkansa enemmän tai vähemmän.

Pyöräretki Keltaisellejoelle

Vesimelonia valitsemassa.

Paikallinen homoäppikaverimme vei meidät Keltaisenjoen kosteikkoon. Parinkymmenen kilometrin matka taittui osittain moottoriliikennetiellä, jolla ajaminen vaikutti olevan sallittua, pyöräkaistasta päätellen. Moottoritiemäisistä liittymistä autot syöksyivät surutta kiihdyttämään tälle kaistalle, mutta muuten polkeminen tiellä oli leppoisahkoa. 

Pienemmän tien varrella oli huomattava määärä vesimelonin myyjiä, ja yhdeltä näistä täkäläinen kaverimme asiantuntevasti koputellen ja kuulostellen ostikin yhden hedelmän. Myyjä viipaloi suurella veitsellä lohkoja kaluttavaksemme ja tuota pikaa jäljellä olivat enää erotuskaistalle heitetyt kuoret. Kaverimme vajavaisesta englannintaidosta ja meidän vielä vajavaisemmista kiinantaidoistamme johtuen jäi hieman epäselväksi, johtuiko myyjien suuri määrä kenties ympäröivistä vesimeloniviljelmistä vaiko jostain muusta.

Rakenteilla olevia korkeita taloja tulee vastaan tämän tästä, keskellä erämaatakin.

Pitkä pätkä matkaa kulki myös kertakaikkisen tyhjyyden keskellä. Mutta rakentamista oli selvästi tulossa, niin sanottuja jalkakäytäviä kivettiin, puita oli istutettu kuivuuden keskelle ja siellä täällä kohosi jättimäisiä kerrostalotyömaita. Me ajoimme kosteikkoon korkeiden heinien sekaan ja niin olimme Kiinan toiseksi pisimmän joen äärellä. Satunnaisista muista liikkujista huolimatta paikka oli hiljainen, vain heinät heiluivat tuulessa kuin douglaskuuset Twin Peaksissä.

Entä homona eläminen Kiinassa? Kaverimme kertomat asiat olivat samaa surullista stooria, mitä kaikkialta muualtakin kuulee. Kenellekään ei voi kertoa totuutta itsestään, perheelleen eikä kavereilleen, ikinä. Vanhemmat odottavat naimisiin menoa ja jälkeläisiä, ja niin suuri osa ilmeisesti taipuukin tekemään – jotkut ”vastakkaista” sukupuolta olevan homon kanssa, jotkut mitään aavistamattonman heteron kanssa. Päälle kolmekymppinen kaverimme kertoikin paineen vanhempiensa taholta olevan jatkuvaa, eikä jaksa sen takia käydä heidän luonaan jatkuvasti syömässä, vaikka se muuten kätevää onkin. Hän ei haluaisi mennä naisen kanssa naimisiin, mutta vaihtoehtoja ei käytännössä ole. Näin Kiinassa ajatellaan ja asiat ovat, hän sanoi, ja totesi heti perään lukevansa pääasiassa kiinalaisia klassikoita, koska arvostaa suuresti kiinalaista kulttuuria.

Penkkien puuttuessa istuimme syömään eväitä tien varren kiveykselle, josta oli esteettömät jokinäkymät.

Juhannussauna ja vedetön järvi

Ajan kulumisella on kahtalaisia vaikutuksia. Esimerkiksi, mitä enemmän kiinalaisessa teollisuuskaupungissa päivittäin pyöräilee, sitä tottuneempi paikalliseen kaistapäiseen liikennekulttuuriin on, eikä enää varsinaisesti hätkähdä alati röyhkeästi päälle kääntyviä ja kiilaavia autoilijioita. Mutta toisaalta tämä häikäilemätön käytös – minä tulen nyt tästä, koska minä olen isompi – myös ottaa päähän koko ajan enemmän. Sen edessä on tietysti aivan voimaton, ja täytyy vain tyytyä puremaan hampaat yhteen ja pitämään pää niin kylmänä kuin se 35 asteessa on mahdollista. Välillä voi huutaa solvauksia suomeksi, sekin auttaa jonkin verran.

Autoilijat myös soittavat torveaan todellla mielellään. Jatkuvasti. Useimmiten vaikkei kukaan olisi edessäkään, periaattella minä tulen tässä, älkää kukaan tulko tielleni. Pari päivää sitten skootteristi oli ajaa päälleni, kun tämä samalla logiikalla kaahasi suoraan päin punaisia torveaan soittaen ollessani itse kääntymässä vasemmalle. Joissain paikoissa on jopa tööttäilyn kieltäviä liikennemerkkejä, mutta jos ei muidenkaan sääntöjen noudattaminen kiinnosta, niin yhtä tyhjän kanssa ovat nekin.

 

Juhannusviikonlopun kunniaksi suuntasimme myrkkyjärveä katsomaan. Luotettavien lähteiden mukaan sinne lasketaan suoraan läheisten teollisuuslaitosten mustana pulputtavat jätevedet. Elämys jäi haaveeksi, kun jo hyvissä ajoin ennen rantamaisemia eteen tulikin vartioitu jykevä portti, josta ei ollut pääsyä eteenpäin. Sen sijaan päädyimme toisenlaisen huvittelun pariin, nimittäin jo toiseen huvipuistoon. Se oli edellistä isompi ja valmiimpi, vain asiakkaat puuttuivat. Tai, oli niitä ehkä jokunen kymmen, mutta autiossa ja hieman nuhjaantuneessa puistossa käyskentely toi ensisijaisesti mieleen Berliinin suljetun Spreepark-huvipuiston (jossa sattumoisin vietin juhannusyötä jokunen vuosi sitten).

Joulukuusenkoristein piristetyistä lipunmyyntikopeista kuului houkutushuutoja ohi kävellessämme, mutta emme langenneet niihin. Vuoristorataa hieman jopa harkitsimme, mutta kaikki tuntui kuitenkin vähän liian arveluttavalta. Miksei täällä ole ketään? Milloin hiljaisina odottavat laitteet on viimeksi turvatarkastettu? Onko ikinä? Ehkä tänne on rahdattu kaikki Euroopassa turvattomiksi tuomitut huvipuistolaitteet.

Toisin kuin eräs lapsiperhe, emme myöskään menneet ajamaan kierrosta pienellä panssarivaunulla radalla, jolle oli ripoteltu pienten esteiden takana väijyviä tappajahahmoja aseet ojossa. Radan sisäänkäynnillä soi mieltä kiihottavasti tulitus-, ujellus- ja räjähdys-soundtrack. Sotaleikit vaikuttavat olevan muutenkin suosittuja, esimerkiksi piirretyin panssarivaunuin ja sotilashahmoin on koristeltu kokonainen perunalastutuotesarja.

Lähellämme sijaitsevaan spa-tyyppiseen palveluun päädyimme tutustumaan juhannussaunan metsästyksessä. Tuttuun tapaan henkilökuntaa oli vastassa kokonainen armeija. Osan tehtävänä oli vain kikatella meille, yksi ohjasi istumaan sohvalle, toinen riisumaan kengät, kolmas vei ne pois ja neljäs antoi avainrannekkeet, viides ohjasti aulasta eteenpäin. Asiakkaita oli täälläkin niukalti, minkä ymmärsimme hyvin viimeistään parin tunnin päästä loppulaskun nähtyämme. Etukäteen hintoja ei missään ollutkaan näkyvillä. Ehdittyämme hetkisen lojua kylmissä ja kuumissa altaissa meidät tultiin hakemaan hierontaan – niin luulimme, mutta mikä pian osoittautuikin kokovartalopesuksi. 

Osastolla oli parikymmentä sänkyä, joilla oli muutama mies käsiteltävänä. Sängyille vedettiin tuoreet muovikelmut ja sitten meidät jo valmiiksi alastomina ohjattiin niille selinmakuulle. Siitä alkoi jynssäys, joka käsitti kasvoja lukuunottamatta koko kehon. Vatsalla maatessa selkää ja jalkoja myös ikään kuin taputeltiin ja läpsyteltiin jonkin verran, mutta varsinaista hierontaa tähän pesuohjelmaan ei kuulunut. Lopuksi uimahousuissa olevat pesijämme turauttivat päällemme vielä puolisen pullollista jotain tahmeaa nestettä, mikä levitettiin kauttaaltaan vartaloillemme ennen kuin meidät kädestä pitäen ohjattiin 90-asteiseen saunaan istumaan. Tärkeää oli istua juuri oikealle lauteelle – itse valitsemamme ei ollut pesijöiden mielestä hyvä, vaan he komensivat meidät viereiselle lauteelle, ja antoivat ymmärtää, että pois ei olisi lähtemistä ennen kuin lupa annetaan.

Viiden minuutin kuluttua meidät ohjattiin suihkuihin ja pian ojenneettin vielä hammasmukit ja -harjat, tahnat valmiiksi pursotettuina. Tästä meidät johdateltiin pukeutumishuoneeseen, jossa kehotettiin käyttämään hiustenkuivaajaa, ja ojennettiin muoviset kalsarit ja silkkiset shortsit ja paidat, joiden pukemisessa ja suoristelussa vielä avustettiin. Sitten meidät työnnettiin hissiin. Mietimme minne nyt kuuluisi mennä. Ajelimme kerrokset läpi ja vastassamme oli autioita ”loungeja”, joissa olisi voinut kuluttaa aikaa sohvilla loikoillen. Yhdessä näistä onnistuimme tilaamaan kylmät limut, jotka ryystimme katoista riippuvissa korituoleissa keinuessamme. 

Illalla etsiydyimme vielä piknikille itsellemme uuteen puistoon, joka oli jäänyt oikeasti uusien puistojen takia kunnossapitolistan hännille. Lammet olivat vailla vettä, ja ehkä tästä hylätyn paikan tunnelmasta johtuen puistossa olikin miellyttävän hiljaista ja rauhallista. Istuimme tyhjän lammen rannalle juomaan kuohuviiniä pullon suusta ja syömään muovirasiasta kylmiä paistettuja perunoita ketsupilla kuorrutettuna. Tämä oli hyvä juhannus.

Juhannuspiknik keinotekoisella rantakalliolla teoreettisen veden äärellä.

Baari- ja kahvilakulttuuria etsimässä

Maanantaisen lohikäärmevenejuhlan, kansallisen vapaapäivän, kunniaksi puita ympäri kaupunkia oli kääritty kultakankaaseen ja teekkarien kampuksella oli rockfestivaali. Kävimme aistimassa tunnelmaa pienellä aukiolla, jonka laidalle pystytetyllä lavarakennelmalla opiskelijoiden bändit esittelivät taitojaan. Oletimme löytävämme, jos ei kaljatelttaa, niin ainakin jonkinlaisen juomakojun, mutta sellaista ei näkynyt. Kukaan ei ylipäätään syönyt tai juonut mitään. Kulman takaa löytyi pieni hämyisä elintarvikekauppa, josta kysymällä järjestyi pari pulloa kylmää olutta. Hieman pohdimme tohtiiko niitä julkisesti nauttia, mutta annoimme mennä. Täällä on joka tapauksessa jatkuvasti tarkkailun alaisena, niin ei siinä pieni julkijuopottelu enää paljon lisää paina. Pari kiinalaista nuorta aikuista joiden kanssa juttelimme, tosin arvelivat, että ”you drink beer all the time”.

Kyseisenä päivänä huomio ei ollut aivan tuulesta temmattu, sillä aiemmin iltapäivällä olimme onnistuneet löytämään pienen kaupan ja baarin yhdistelmän, joka oli siitä poikkeuksellinen, että siellä oli muitakin asiakkaita. Tästä ilahtuneena istuimme siellä parien juomien ajan. Sitä ennen olimme nimittäin olleet ainoat asiakkaat suuressa ”amerikkalaistyylisessä” kahvilassa. Siellä nautimme suhteellisen kallista mustaa kahvia ja mustapippuroituja ranskalaisia perunoita. 

Liiemmin ei kahviloita ole kaupungista löytynyt. Ostoskeskuksissa on Starbuckseja ym., mutta niihin emme rahojamme tahdo kantaa. Nyt olemme kuitenkin onnistuneet löytämään pari paikallista vaihtoehtoa, joita taas kiinalaiset kahvilakulttuurin ystävät tuntuvat vieroksuvan ja kantavan rahansa ennemmin amerikkalaisketjuille. Baarejakaan ei näy juuri missään. Pelkkiä ravintoloita toinen toisensa vieressä.

Sunnuntaina olimme R:n työkaverien kanssa etsimässä sopivaa paikkaa työpaikan juhannusjuhlille. Matkalla poikkesimme keskellä autiomaata sijainneessa käsityöläiskylässä, jossa oli ehtaa markkinahumua lohikäärmevenejuhlan hengessä. Viemärin hajun löyhyssä maistelimme katuruokaa. Sen jälkeen meidät kuljetettiin kuoppaista moottoritietä pitkin camping-alueelle vuoristoon. Komeat vuoristonäkymät hivelivät silmiä, ja suljettu pato ja vaarallisen näköinen köysirata näyttivät kiehtovilta.

Paluumatkalla ohitimme kaupungin laidalla aidatun ”eco village” -asuinalueen (kaikki uudet asuinalueet ovat aidattuja). Kysyin paikalliselta oppaaltamme, mikä siitä tekee ekologisen.

”Siellä on vihreitä puita”, hän vastasi. ”Ja en ole varma, onko siellä joku erityinen systeemi.”

Alueen reunalla oli pienimuotoinen ostoskeskus, mutta tarkemmin katsottuaan opas arvioi, että liikkeiden kyltit olivat pelkkää lavastetta, eikä siellä oikeasti liikkeitä ollutkaan. Pätevä kulissi kuitenkin.

Nuhteet liukuportaissa, tööttäykset suojateillä

Lähisupermarketimme massiivisesta työntekijämäärästä olen maininnut ennenkin. Viimeksi käydessäni myymälässä oli iltapäivän unelias hetki, ja luulen että näin 30–40 punaisessa asussaan päivystävää työntekijää – tuplasti enemmän kuin asiakkaita. Suurimmalla osalla henkilökunnasta ei näyttänyt olevan mitään tekemistä, vaan he nojailivat yksin tai pareittain riisisäkkeihin, pitelivät kiinni asiakkaita odottavista ostoskärryjonoista tai muuten vain huojuivat paikallaan parin metrin välein ympäri kauppaa niin, että oli pakko edetä nopeasti, ettei ostosten tekoon jollain tapaa puututtaisi. 

Yksi tai kaksi puna-asua on aina sijoitettu liukuportaiden alapäähän valvomaan asianmukaista käytöstä niissä. Ensimmäisellä viikollani sain itse kokea kurittomuuden seuraukset, kun yritin hieman työntää kärryjä eteenpäin hitaasti rullaavalla hihnalla. Viipymättä seuranneista moitteista päätellen sellainen on ankarasti kielletty, enkä enää koskaan ole syyllistynyt samaan rikkeeseen myöhemmin.

 

IMG_0931
Liikennemerkki autoilijoille marketin edustalla.

Marketin kohdalla kadulla, autokaistojen yläpuolella, on suuri mielenkiintoinen liikennemerkki, jossa autosta heitetään kadulle banaaninkuoret. Ei siis minkäänlaista ruksia tämän päällä, että älä tee näin. Kenties liikennemerkeistä vastaava tahokin on saatettu tietoiseksi suuresta määrästä joutilasta työvoimaa joka marketissa alati päivystää, ja ehdottaa tämän olevan hyvä kohta heittää ylimääräiset roskat ulos auton ikkunasta, myymälän väki kyllä ehtii lakaista ne risuharjoillaan syrjään.

 

Tälläkin puhtaanapitotyöntekijällä on kiikkerissä kärryissään varsin luonnonmukainen luuta.

Melko konstailemattomia siivousvälineitä täällä nimittäin suositaan. Kaupungin puistotyöntekijöillä – heitäkin saattaa nähdä kymmenittäin muutamalla silmäyksellä – on varusteinaan risuista tehdyt luudat, joilla he rauhallisesti raapivat kuivaa pölyä kaduilta ja puistokäytäviltä. Puut on istutettu jokainen omaan kuoppaansa, joita maassa istuvat työntekijät yksitellen lorottavat letkuilla täyteen vettä auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta. Sadettimet suihkivat vettä kaiket päivät uusien puistoalueiden puuttomia nurmia juottaakseen. Lähipuiston keinotekoiseen kallioseinämään rakennettu vesiputous sen sijaan käynnistetään vain harvakseltaan, sopivan hetken tullen.

 

Hyvää tienylitystä!

Suojateitä ei Suomessakaan moni jalankulkija uskalla käyttää niin kuin pitäisi, vaan väittää niitä vaarallisiksi ja antaa autojen mennä menojaan. Tila pitää rohjeta ottaa: autojen kuuluu väistää, ja niin ne pääosin tekevätkin. Kiinan säännöistä en sen sijaan osaa sanoa, sillä täällä suojatiet todella tuntuvat olevan pelkkä graafinen elementti siellä täällä kadun pinnassa. Niillä ei ole mitään arvoa, vaan niiden päälle perustetaan taksitolppa, pysäköidään autot ja meloninmyyntikärryt, ja jos erehdyt juoksemaan sellaisella auton lähestyessä, töräytetään torvea aggressiivisesti, pois alta! Usein ainoa vaihoehto on ylittää ensin yksi kaista ja jäädä sitten keskiviivalle odottamaan tilaisuutta toisen kaistan ylittämiseen.

Moni suojatie saattaa yllättäen johtaa toisella puolella tietä aitaan tai kukkapenkkin. Koristeeksi nämä valkeat raidat siis mitä ilmeisimmin on tarkoitettu.

Kiinalaisella kampurilla

Tänään kuljimme kotikatua parturi-kampaamoa etsien. Iltaseitsemältä moni liike oli jo lukinnut ovensa, ja ensimmäiseksi eteen sattuneessa salongissa oli ruuhka. Nopeasti vastaan tuli kuitenkin toinen paikka, jossa hiustyöntekijä istui yksinäisyydessä vailla tointa. Pian meidät oli viittilöity sisälle ja suojaviittaa jo kahisteltiin R:n ympärille. 

Vuoroani odottaessa ehdin tutustua julisteeseen, jossa esiteltiin muodikkaita kuviointeja takaraivoon. Vaihtoehtoina kuvattiin esimerkiksi panssarivaunu ja Audin logo. Näin rohkeaan muuttumisleikkiin en ollut valmis, vaan lopulta yritin elehtiä tavanomaisempaa leikkausta.

R:n hiuksia pestessään hiustenleikkuuhenkilö paljasti englannin taitonsa ”how do you do” ja ”beautiful”-repliikein. Pyörittäessään käsiään minun vaahtoisissa hiuksissani hän huomautti vain ”white!”. Ohjattuaan minut pesupaikalta varsinaiseen toimenpidetuoliin leikkaaja nappasi puhelimensa esiin, soitti jonnekin videopuhelun ja muitta mutkitta lupaa kysymättä asetteli puhelimen eteeni pöydälle, niin että näin itseni näytön keskipisteessä. Puheluun vastattiin, mutta juttukaverimme zoomaili omaa kameraansa kattoon, joten en saanut nähdä kenen puheluun tulin otetuksi mukaan. Helpotuksekseni hän kyllästyi pian ja lopetti puhelun. Sen jälkeen hiusammattilainen joutui tekemään työnsä hiljaisuudessa, mutta täytti sen kuitenkin ahkerasti huokailemalla. Kun hiukset oli leikattu ja pesty toistamiseen, kampuri kiinnitti huomionsa partaani, jonka tahtoi vielä rapsutella pois. En voinut sanoa ei, olihan jännittävää ulkoistaa parranajo ensimmäisen kerran Kiinassa. Ohjeistettuna valahdin makaavaan asentoon ja annoin pääni levätä selkänojan päällä.

Lopputulos oli kokonaisuudessaan aivan kelpo. Vastaavissa tilanteissa, joissa yhteistä kieltä ei ole, lopputuloksena on joskus ollut aika sanattomaksi vetäviä frisyyreitä. Mieleen tulee esimerkiksi viehättävän kähjäinen salonki Chisinaussa, missä käynti elämyksenä oli vertaansa vailla, käsittelyn hintakin taisi olla alle euron, mutta lakkia ei sen jälkeen voinut ottaa päästä viikkoon.

Keskeneräisessä huvipuistossa

Viime viikonloppuna talossamme oli 14 tunnin sähkökatko. Iloksemme se oli tiedossa jo etukäteen, ja R:n työnantaja jopa kustansi meille tämän kunniaksi hotelliyön. Huoneen yöpöydällä ei ollut raamattua vaan kaksi eriväristä pakettia kondomeja. Vessan ja makuuhuoneen erotti seinän kokoinen ikkuna, jonka estoisempi vieras saattoi kuitenkin peittää verholla. Aamiaisella kahvia edusti pitkulaisesta pussukasta tuleva pikakahvijauhe, johon oli sokeri ja maitojauhe jo kätevästi valmiiksi lisätty. Leivänpaahdin oli onnistuttu salakuljettamaan jostain aamiaishuoneeseen. 

Viikonlopun muita seikkailuja oli pyöräily läheisen tekolammen rantaan. Koko suuri puistoalue on osittain vielä työn alla, eikä tämäkään kansalaisten olohuone ole vielä karttoihin ehtinyt. On hiekkarantaa, lankuin päällystettyjä polkuja, monenlaisia kieltotauluja, vesilintuja, paljon ihmisiä ja tiheästi asennettuja kaiuttimia, joista säröisä musiikki täyttää koko valtavan alueen. Lisäksi osapuilleen joka toisella ohilkulkijalla raikasi vielä omakin musiikki puhelimessaan.

 

Sunnuntaina poljimme 12 kilometrin päähän lounaalle siihen toiseen, vielä testaamattomaan kasvisravintolaan. Meillä oli ravintolan kiinalainen nimi, mutta kirjoitusmerkkien vertailu ja löytäminen liikkeiden kylteistä on melkoisen konstikasta – tässäkään tapauksessa emme onnistuneet ilman ulkopuolisten apua. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista ruokalistaa eikä englannintaitoista henkilökuntaa, mutta sopivasti R tuntee paikan omistajan työnsä kautta, joten tilaaminen onnistui keskustelemalla puhelimessa hänen kanssaan. Alkupalaksi tarjottiin makea muffini ja salaattien jälkeen pöytään tuotiin jopa pitsaa. Eikä se ollut ollenkaan ”disgusting experience”, niin kuin kiinalaisesta pitsasta oli etukäteen varoiteltu. Todennäköisesti tämä lausunto koskikin eläinerittein kuorrutettua pitsaa, mikä toki on joka puolella maailmaa disgusting experience. Pienin vesiaihein somistetun harmonisen ravintolan tarjoilija katseli luppohetkinään tietokoneelta tappamispelivideota, ja itse paikan äänimaailma oli rakennettu yhden pariminuuttisen kappaleen varaan, joka ruokailumme aikana ehti toistua kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan.

Myöhemmin menimme puistoon, jonka nurkassa toimi myös pieni huvipuisto, mikä selvästä keskeneräisyydestään huolimatta oli jo täyttä häkää toiminnassa. Mutaisat kulkureitit olivat roskaa täynnä eikä puolet laitteista ollut (vielä? enää?) käytössä, mutta väkeä riitti. Yritimme mennä kierrokselle kauhujen taloon, mutta liian monimutkaisten lipputuotevaatimusten takia se jäi tekemättä. Huvipuiston ulkopuolella puisto kuhisi seniorikansalaisia sunnuntaita viettämässä: istuksimassa ja seisoksimassa, pelaamassa ja katsomassa toisten peliä, kuntoilulaitteita käyttämässä, livemusiikkia seuraamassa. Meidät tavoitti puhelimineen lapsi, joka halusi selfien kummankin kanssa. Tällä kertaa olimme hellämielisiä ja suostuimme, kun kerran lupakin elehtien kysyttiin. Yleisempi, jatkuvasti vastaan tuleva tapa on ”vaivihkaa” asettua eteemme ottamaan selfietä niin, että me, eksoottiset kummajaiset, olemme taustalla. Näissä tilanteissa emme jää poseeraamaan. 

Massasta erottumisen huomaa myös kaiken aikaa ulkona liikkuessaan jatkuvien ”hello”-huutojen (ja yleensä sitä seuraavan naurun hohotuksen) muodossa. Ainakin yksi pyöräilijä oli törmätä tolppaan joutuessaan kääntämään päänsä ympäri tuijottaakseen minua todella pitkään. Kauppojen ja ravintoloiden henkilökunta nauraa meille siekailematta, kun emme ymmärrä mitä he kiinaksi sanovat. Käännösohjelmat ovat suuri apu näissäkin tilanteissa, jos ja kun muu ei auta.

Tässä kelpaa pyöräillä, vaikkakaan 90 prosenttia muista käyttäjistä ei huomaa tai ei ole kiinnostunut noudattamaan tien pintaan maalattua erottelua.

Mitä täällä voi syödä?

Aamun Hesari kertoi Itä-Suomen yliopistossa tehdystä tutkimuksessa, jonka mukaan ”eläinproteiinin yhteys suurempaan sydämen vajaatoiminnan riskiin oli selvempi kuin kasviproteiinin.” Siitä vaan kuulkaa korvaamaan eläintuotteet kasvituotteilla! Suomessa se on naurettavan helppoa. Syrjäisessä kiinalaiskaupungissa sen sijaan saa miettiä vähän enemmän mitä ostaa ja syödä, etenkin kun tottunut Suomen yltäkylläiseen tarjontaan. Vegaani-käsitettä ei varsinaisesti tunneta, ja kasvissyönti liittyy aina jotenkin buddhalaisuuteen, jolloin sipuli ja valkosipulikin jätetään ruuasta pois. Maitotuotteita Kiinassa ei ruoassa juuri käytetä, mutta lihaa piilotetaan helposti pienen pieninä palasina ”mausteena” kasvisruokiinkin. 

Ravintolassakäynti

Satunnaisessa ravintolassa henkilökunta on tyypillisesti melko avutonta ja palveluhalutonta kasvisruokaa pyydettäessä, vastauksena on vain välitöntä pään pudistelua. Toisinaan mielikuvitusta löytyy silti sen verran, että kun itse katsoo kuvallisesta ruokalistasta vähiten lihaisan näköisen annoksen, ja ehdottaa siitä jätettävän liha pois tai peräti korvattavan tofulla, se onnistuu! Annokset ovat halpoja ja tolkuttoman isoja, usein tuplasti normaalin annoksen kokoisia. Onneksi loput saa aina mukaan. 

Täällä on myös ainakin yksi vegaaniravintola, ja toinenkin lihaton, molemmat valitettavasti kaupungin toisilla laidoilla. Ensin mainitussa kävimme viikko sitten. Pädillä selattavassa kuvallisessa ruokalistassa oli ruhtinaallinen määrä vaihtoehtoja, joista kokeilimme muutamaa, ja hyviä ja täyttäviä olivat. Oli ihanaa olla paikassa, missä pystyi tilaamaan mitä vaan ilman kalvavaa epävarmuutta. Myös palvelu oli erittäin ystävällistä. Vähän liioittelua tosin oli, että lähdettyämme meidät juostiin vielä kadulta kiinni, ja jättämämme tippi vaadittiin saada palauttaa kumarrusten kera.

 

Kaupassakäynti

Ravintolasyömisen arvaamattomuuden takia, ja myös sen, että olen päivät pääasiassa kotona, teen suurimman osan ruuasta itse. Se vaatii ruokakaupassa käymistä, mikä etenkin ensimmäisinä päivinä oli hieman jännittävä ja stressaava kokemus. 

Ensiksikin, miten löytää ruokakauppa? Tiedossani on muutama isompi ruokakauppa, mutta kun esimerkiksi eilen pyöräilin uuteen kaupunginosaan, ja ajattelin tekeväväni ruokaostokset samalla reissulla, jouduin palaamaan tyhin käsin, kun tajusin, etten löydä ruokakauppoja. Länsimaissa ruokakaupan jotenkin tunnistaa vieraassakin maassa, ja oppii muutamat ketjut nopeasti, mutta täällä en tiedä yhdenkään ketjun logoa enkä osaa lukea mitään ruoan myyntiin liittyviä vihjauksia, eikä edes iänikuisia, auringon kellastamia isoja hedelmäteippauksia ole ikkunoiden peittona missään. 

Tulen siis todennäköisesti pysymään sen yhden tietämäni lähimarketin kanta-asiakkaana. Sinne pyöräilee reilussa viidessä minuutissa. Itse myymälä on kahdessa kerroksessa, ja muistuttaa 80-lukuista Keravan Anttilaa. Yläkerrassa elintarvikkeet, alhaalla juomat, käyttötavarat ja kemikaalio. Liukuportaiden lasien väliin jäävään laariin on ripoteltu edesmenneen Anttilan tapaan sattumanvaraisia tuotteita, ja valaistuskin on kotoisan kalvakka. Meno ja meininki sen sijaan on pari pykälää vauhdikkaampaa, etenkin hedelmä- ja vihannesosastolla. Taustalla soi rytmikäs musiikki, ja henkilökunta valehtelematta huutaa kurkku suorana ilmoille päivän tarjouksia. Tänään TAJUTTOMAN hyviä kevätsipuleita! Säpinää on etenkin punnituspisteen ympäristössä asiakkaiden etuillessa surutta saadakseen hevi-tuotteensa punnitushenkilökunnan käsiin. Taitoa ja nopeutta vaatii myös, jos ei halua jokaista yksittäistä paprikaa ja inkivääriä pyöräytettävän omaan muovipussiinsa. Viimeisen viikon aikana olen kokenut jo useamman onnistumisen hetken, kun olen saanut punnitsijan tajuamaan, että haluan kaikki tuotteet samaan pussiin.

Henkilökuntaa on todella paljon, eikä mitään voi eikä tee mieli katsella rauhassa, kun huomaa heti vähintään kolmen myyjän tarkkailevan vieraan näköisen asiakkaan käyttäytymistä. Googlen livekamera-käännösohjelmaa tulee siitä huolimatta käytettyä tavaroiden syömäkelpoisuutta selvitellessä, vaikka käännöstulokset kiiltelevistä pusseista eivät ole erityisen hyviä.

Riisiosasto on kuin isojen koirien muonasäkkien loputon valikoima. Vaihtoehtoja on kymmenittäin, ja pienin pakkauskoko viisi kiloa. Tännekin riittää useampi myyjä taputtelemaan nyökytellen sitä säkkiä ja hintalappua minkä kohdalla sattuu kulkemaan.

Viiniosastolta olemme jo löytäneet suosikkimme, portugalilaisen gladiaattoriviinin, 69 juania. Ei siis mikään halpa herkku, mutta tyylikkäästä etiketistä pitää maksaa.

Aamupala

Kaurapuuroa ja pikakahvia. Hilloa puuroon on saatavilla vain pienissä purkeissa, ja ne ovat ilmeisesti lapsille tarkoitettuja supermakeita mansikka- tai mustikkahilloja. Minkäänlaisia kahvinvalmistuvälineitä emme ole nähneet missään, eikä kaupoissa muuta kuin pikakahvia myytäisikään, joten siihen on tyytyminen, kun sentään löytyi Nescafelle vaihtoehto. Kasvimaitovalikoimatkaan eivät hurraahuutoja ansaitse. Soijamaitoja on useampaa sorttia, mutta yhtä lukuunottamatta kaikkiin on lisätty lehmänmaitojauhetta, ja siinä ainoassa lehmättömässä on korvattu tämä puute samalla määrällä sokeria. Oatlyn Ikaffea on jo ikävä, niin kuin kunnollista kahviakin.

Pieniltä leipäosastoilta löytyy pullamaisen valkoista ja makeaa leipää. Suuressa osassa on myös maitoa, voita ja munia, mutta Walmartin pehmeän, valkoisen patongin lisäksi yksi paahtoleipämerkki löytyy ilman näitä. Kiinassa todennäköisesti valmistetaan konteittain leivänpaahtimia länsimaihin, mutta tänne niitä ei riitä myyntiin ensimmäistäkään. Siksi päädyimme ostamaan eräänlaisen mikron ja uunin välimuodon, jolla leivät paahtuvat rapeiksi kymmennessä minuutissa. Samalla aukeni mahdollisuus uuniruokien tekoon, sillä asunnon varusteluun kuuluu vain kaasuliesi.

Entä leivän päälle? Kasvijuustoista, -majoneeseista tai muista -tahnoista ja soosseista en tietysti uneksinutkaan, mutta pettymys oli, että edes kasvimargariinia ei kaupoista löydy. Vaihtoehdot ovat siis oliiviöljy, tahini ja maapähkinävoi, ja niiden päälle kurkkua, paprikaa ja tomaatteja (jotka kyllä ovat yleensä umpisurkeita) ja mausteita.

Hedelmiä on hyvin saatavilla ja ne ovat edullisia! Litsejä on nyt tarjolla runsain määrin ja minimangoista en ollut ennen kuullutkaan. Ne ovat söpöjä ja makeita, joskin maistuvat myös vähän pierulta, ovat ehkä altistuneet pienelle rikkihapposadekuurolle, mille lie.

 

Päivällinen

Tofu on pelastus. Sitä on saatavilla usein irtotavarana ja muutenkin melko kattavasti, mutta toisaalta myös niin monenlaisena, että saattaa erehtyä ostamaan esimerkiksi tupakanmakuista (ei siis mitään sellaista normaalia savunmakuista) tai muovin tuntuista ja makuista tofua. Muutaman erehdyksen jälkeen omaan makuun sopiviakin löytyy. 

Papuja myydään vain kuivattuna, ja niin koitti sekin päivä, että yli 20 vuotta lihansyönnin lopettamisen jälkeen jouduin papujen liotus- ja keittopuuhiin. Suomessa olen laiskana elänyt aina tölkkitavaralla. 

Linssejä ei meinannut aluksi löytyä, ennen kuin yhtenä päivän harhailin varjoisalla markkinakujalla, missä puhelimeensa uppoutuneella myyjällä oli monenlaisten ryynien ja jyvien lisäksi myös punaisia linssejä irtotavarana.

Sieniäkin on hyvin saatavilla. Minkäänlaisia eineksiä tietenkään ei, joten päivällinen on yleensä jotain edellämainituista proteiinilähteistä ja satunnaisia vihanneksia jonkinlaisessa sitruuna-soijakastike-riisiviinietikka-maapähkinävoi-inkiväärikastikkeessa riisin, nuudelien tai perunan kera. Kaalipohjaista salaattia tarjoillaan erityisen viitseliäinä päivänä, ja erityisissä erikoistapaukissa jälkiruuaksi saattaa olla hedelmäsalaattia. Tarkoitus on tehdä ruokaa annos, joka riittää illalliseksi ja seuraavan päivän lounaiksi, eli siis aika iso kaukalollinen.

Pieniä busseja ja kahdet pyöräkaupat tunnissa

Julkinen liikenne tässä kahden miljoonan asukkaan kaupungissa järjestetään busseilla. Nämä bussit ovat pienempiä kuin mitkään Helsingin perusbussit, niissä on vain etuovi ja keskiovi, ja sisään mennään etuovesta ja ulos ainoastaan keskiovesta. Joustoa tähän sääntöön ei löydy, sen saimme huomata viikonloppuna täpötäyden bussin etuosassa seistessämme. Kotipysäkin kohdalla nopein ja helpoin väylä ulos olisi ollut etuovesta, mutta kuljettaja alkoi huutaa kovaäänisesti viittilöiden keskioven suuntaan eikä suostunut avaamaan etuovea, vaikka pysäkiltä oli pyrkimässä uusia matkustajia kyytiin. Emme viitsineet aiheuttaa suurempaa kohtausta, vaan kaikkia kanssamatkustajia runnoen rynnimme itsemme keskiovelle ja ulos bussista.

Kyyti on siis usein tiivistunnelmaista ja eteneminen hidasta. Bussikaistoja on vain siellä täällä, meidän vakioreitillämme keskustaan ei ollenkaan, ja pysäkkejä, liikennevaloja ja ruuhkaa tuon tuosta. Maksu, linjasta riippuen 1 tai 2 juania (13/27 eurosenttiä), suoritetaan tasasetelein kuljettajan näkösällä olevaan läpinäkyvään muovilootaan. Paikallisilla on piipautettavat matkakortit, mutta sellaisen hankkiminen ulkomaalaisena voisi olla arvaamattoman työläs projekti. Mistä sellainen edes hankittaisiin? Edes linjakarttaa ei ole näkyvillä missään, eikä sellaista ole toistaiseksi löytynyt netistäkään. Paikallinen joukkoliikenneviranomainen ei selvästikään oleta kenenkään ulkopuolisen haluavan liikkua tässä kaupungissa. Googlen kartta onneksi vaikuttaa tuntevan linjat, joten sitä voi käyttää reittioppaana, joskin Google on matka-aikojen suhteen jopa todellisuuttakin pessimistisempi: se arvelee muutaman kilometrin matkaan menevän puolitoista tuntia.

Bussien vuorovälit ovat pitkähköt, ja useat linjat lopettavat kulkunsa jo iltakahdeksalta. En tiedä onko tämä heikko joukkoliikennepalvelu syy vai seuraus, mutta suurempi osa kaupunkilaisista liikkuu selvästi jollain muulla pelillä. Kadut ovat mustanaan valkoisia citymaastureita, kolmipyöräisiä auton ja mopon välimuotovirityksiä, sähköskoottereita ja polkupyöriä. Isommilla kaduilla on autoliikenteestä aidoilla ja kasvillisuudella erotellut pyöräväylät, joilla liikkuu molempiin suuntiin pyöräilijöiden lisäksi myös näitä mopoautorakennelmia, jalankulkijoita (koska jalkakäytävät on kaikkialla parkkeerattu täyteen autoja) sekä ehkä parkkipaikalle menossa olevia autoja. Risteyksissä ajellaan melko vapaasti niinkuin itse kullekin parhaiten sopii ja tööttäilyä harrastetaan avokätisesti. Alkuun liikennekulttuuri vaikutti villiltä, mutta vauhdit ovat melko maltillisia, eikä silmiinpistävää räyhäämistä eikä edes läheltä piti -tilanteita ole osunut kohdalle tähän mennessä.

Taksit ovat edullisia, mutta niilläkään ei keskustassa pääse nopeasti minnekään. Siksi miellyttävin ja vähäpäästöisin liikkumismuoto kävelyn lisäksi on tietysti pyöräily. R oli ehtinyt hankkia itselleen pyörän jo ennen saapumistani, ja pyöräilee noin vartin mittaisen työmatkansa päivittäin. Oma pyöränhankintani eteni viikonloppuna, kun lähdimme kävelemään sunnuntain kuumuudessa uinuvia pikkukatuja kohti tiedossa olevaa pyöräkauppakeskittymää. Matkan varrella monissa risteyksissä päivysti pyöränkorjaajia (joita jossain päin maailmaa kutsuttaisiin arvatenkin pop up -pyöräkorjaamoiksi), jollaisella R hienosäädättikin oman pyöränsä jarruja.

Iltaisin ja viikonloppuisin katujen risteyksiin ilmestyy pyöränhuoltopisteitä.

Pyöräkaupassa tarjolla oli kiinalaisia pyöriä kiinalaisin hinnoin. En ole kuunaan koeajanut toista niin muovisen tuntuista kulkupeliä. Tuntui että käsijarrut kestäisivät hyvällä tuurilla viikon. Päädyin kuitenkin ostamaan pyörän, koska – no, hinta oli naurettavan halpa, enkä kuitenkaan tulisi käyttämään sitä loppusyksyä pidemmälle. Tietysti toivoin, ettei se silloinkaan olisi hajonnut kappaleiksi, vaan sen voisi lahjoittaa jollekulle täällä. Näin pitkän tähtäimen suunnitelmat osoittautuivat kuitenkin ennenaikaisiksi.

Pyöräostosten jälkeen viiletimme vapaina parin korttelin päähän suureen markettiin etsimään piknikeväitä. Jätimme pyörät kymmenien muiden pyörien tavoin kaupan eteen. Silmämääräisen arvion mukaan kaupassa oli henkilökuntaa paikalla lähemmäs 30, asiakkaita alle kymmenen. Vegaanista puistoevästä ei marketista ollut helppo löytää. Vähissä leivissä mitä ylipäätään oli myynnissä, oli käännösohjelman mukaan munaa ja voita (kiitos eläinteollisuuden ylituotanto, täytyy niitäkin sitten kaikkialle työntää). Ainakin kolme kauppahenkilöä tuli hyörimään ympärillemme leipien ainesosaluetteleoita tutkiessamme, taputtelemaan leipiä ja esittelemään hintalappuja markkinahenkisesti. Mitkään virvoitusjuomat eivät paikallisten juomatottumusten mukaisesti olleet kylmässä. Lopulta hedelmät, lämmin vesi ja kalliit pähkinät olivat kaikki mitä löysimme. Niillä ei nälkä lähtisi, joten menimme lounaalle tien toisella puolella olevaan typötyhjään pikkuravintolaan syömään varsin maukasta, chilistä tofua, kasviksia ja riisiä, sekä henkilökunnan suosituksesta juomaa, jota luulimme olueksi, mutta mikä osoittautui makeaksi omenalimuksi. 

Syödessämme pohdiskelin, että täällä ei näytä kukaan runkolukitsevan pyöräänsä, mutta ehkäpä pyörävarkaudet eivät ole saman mittakaavan ongelma kuin Helsingissä. Itseltäni anastettiin viimeksi talvella jo toinen Jopo. Ruokailun jälkeen edessä oli kuitenkin lievä yllätys, kun alle tunnin omistuksessani ollut pyörä oli kuin olikin hävinnyt paikalta, johon olin sen jättänyt. Vorolle ei ollut kelvannut viereinen, käytettynäkin enemmän maksanut R:n maastopyörä, tai mikään muu ympärillä olevista ajokeista, ainoastaan se minun pyöräni. Muodon vuoksi katselimme hetken ympärillemme, josko joku olisi vain siirtänyt pyörää, mutta laihoin tuloksin. Onneksi pyörämyymälät olivat edelleen lähellä. Niin kävelin taas pyöräkauppaan, toiseen kuin viime kerralla, ja ostin taas uuden kiinapyörän vieläkin halvemmalla kiinahinnalla. Yritin valita kaikkein rumimman. Tällä kertaa pyysin kiinteän lukon sijasta kevyen ketjulukon, jolla pyörän ainakin näennäisesti pystyisi lukitsemaan kiinni johonkin.

Puistoon mennessämme lukitsimme pyörät kiinni toisiinsa, vietäisiinpä sitten ainakin kummatkin kerralla.

Sitten poljimme suuren puiston edustalle, lukitsimme pyörämme kiinni toisiinsa, koska mitään kiinteää tolppaa ei ollut näkyvissä lähimaillakaan, ja olimme varmoja, että pyörät olisivat kadonneet puistovierailun päätteeksi. Puistossa oli huvipuistomaisen näköisiä, ruskeasta massasta muotoiltuja keinotekoisia kiviä, kallioita ja puita polkuveneiden täplittämien lampien reunustoilla. Puiston käytävillä kävelemään liian väsyneet kolmihenkiset kiinalaisperheet ajelivat värikkäillä golfkärryillä. Penkkejä oli riittänyt vain muutamaan paikkaan. Myös oikeita puita oli silti paikoin tiiviistikin, ja niiden keskellä kuljeskeleminen varsin mukavaa. Mukavaa oli sekin, että palatessamme portille pyörät olivat tallella, ja pyöräily kaurahiutalekaupan kautta kotiin auringon jo laskiessa tuntui ihmeen hyvältä. 

Kotona pyörien paikka on eteisessä.

Kaksi viikkoa ja kolmesataa ilotulitusta myöhemmin

Näkymä sängystä.

Kotimme sijaitsee 32-kerroksisen uudehkon talon yhdeksännessä kerroksessa. Mahdollista tulipalotilannetta ei kannata ajatella: Rappukäytävät ovat täynnä monenkirjavaa romua, roskaa ja lintuhäkkejä lintuineen. Asunto on melko koristeellisesti sisustettu, mutta silti kelvollinen asumiseen. Tilaa on riittävästi ja fasiliteetit toimivat tyydyttävästi. Eniten hampaiden kiristelyä ensimmäisen viikon aikana aiheutti makuuhuoneen seinän takana uliseva korkeaääninen koirajoukko, joka meidän iloksemme (mutta kukaties koirien epäonneksi) on sittemmin vaiennettu jotenkin tai lähetetty pois.

Ikkunasta näkyy muita samaan talorykelmään kuuluvia korkeita taloja ja niiden väliin jäävä piha. Ja mitä sieltä myös näkyy lähes päivittäin – monina päivinä vielä lukuisia kertoja – on pienimuotoiset ilotulitukset. Niitä ammutaan sisäpihalta ja epäilemättä kaikkialta muualtakin pitkin päivää kirkkaassa päivänvalossa. Eilen lauantaiaamuna ensimmäinen rätinä alkoi juhlavasti kello 7.48, ja pelkästään aamupäivän kuluessa jatkoa seurasi ainakin kymmenen erillisen pommierän verran. Paljon näyttää olevan syitä juhlaan.

Itse voisin juhlia sellaista asiaa kuin juomavesiautomaatit, joita meidänkin talomme lähistöllä on useita. Ei tarvitse hukkua loputtomaan muovipulloroskaan, senkun menee heiluttelemaan tyhjentynyttä kanisteria kulmakaupan myyjälle, jolloin yhdellä juanilla (n. 13 senttiä) saa kortin, jolla automaatin saa käyntiin, ja kahden miehen talouden kahden päivän juomavedet lurautettua tonkkaan. Tämä kompensoi ainakin vähän kierrätyksen puutteen aiheuttamaa ahdistusta.