Kiinan paras turistikaupunki

Eilen aamulla kaurapuuroa lusikoidessani havahduin ikkunan taakse nousevaan kiikkerään koriin, josta henkilö pian hypähti ikkunan edessä olevalle pienelle tasanteelle. Piilouduin pädini taakse ja tarkkailin tapahtumia kameran kautta. Turvavarusteita ei työntekijällä vähemmän yllättävästi ollut käytössään – meidän kerroksemme on siis yhdeksäs, ja koko talon kerrosmäärä 32. R:n työpaikalla pidetyn ”kulttuurikoulutuksen” mukaan Kiinassa onnettomuuksien ajatteleminenkin tietää huonoa onnea, ja kaikkialla onkin nähtävissä, ettei niitä sitten ajatellakaan. Kypärättömät vanhemmat kyyditsevät kypärättömiä pikkulapsiaan esimerkiksi sähköskootterin ohjaustangon päällä tai miten kuten tarakalla puoliksi roikkuen. Ehkä täkäläinen meininki opettaa valppaaksi, sillä, uskomatonta kyllä, en edelleenkään ole nähnyt ainoatakaan kolaria. En silti kaipaa ihan samanlaista Suomeen.

Kiina–Mongolia-junalipun hankkiminen oli paluumatkan lipuista vaikein. Kiinan sisäisiä lippuja saa helposti netistä erilaisten välitysfirmojen kautta, mutta ulkomaan lippuja ei. Netin uumenista keskustelupalstalta löytyi parin vuoden takainen tieto, että lähtökaupungissa sijaitseva majatalo oli hankkinut kyseisen välin junalipun jollekulle. Otimme paikkaan yhteyttä, ja he olivat valmiita samaan järjestelyyn minimaalisella palkkiolla. Viime viikolla sain puhelun, ja sen jälkeen WeChat-viestillä koordinaatin, mistä voisin käydä hakemassa lippumme. Suunnistin kaatosateessa kaupungin toiselle laidalle. Loppumetreillä usko meinasi loppua, kun kartta neuvoi kujille, jotka synkässä sadesäässä näyttivät jo melkein liian synkiltä ja kurjilta, enkä edes tiennyt, minne oikeastaan olin matkalla. Perillä lähetin suuressa vesilätäkössä seisten viestin yhteyshenkilölle, ja hetken kuluttua toden totta pienestä ovesta ilmestyi iloisesti hymyilevä nuori ihminen, joka antoi kotitekoisen näköiset junaliput käteeni. Siitä huolimatta pois lähtiessäni pieni vihainen koira lähti juoksemaan perääni, ja itsellänikin oli sellainen olo, että olin jossain, missä ei aivan pitäisi.

Viikonloppuna ravintolaillallisella kävi mahtava tuuri, kun tilaamamme listan halvimman viinipullon sisältö olikin tehty ”maailman parhaista rypäleistä”. Eikä siinä kaikki, seuraavana päivänä matkalla maauimalaan näimme myös liikenneympyrän keskelle pystyteyn monumentin, jonka jalustassa luki kiinaksi ja englanniksi ”Top tourist city of China”. Patsas esitti mylvivää kaakkia seisomassa kahdella jalalla maapallon päällä. En tiedä, onko se käyty varastamassa jostain muusta kaupungista, vai jakaako keskushallinto näitä kaikkiin kaupunkeihin, jotta kansalaisilla olisi hyvä mieli ja he voisivat olla kotiseudustaan ylpeitä. Minulla ei ole kokemuksia Kiinan muista kaupungeista, 12 tunnin Pekingin-käyntiä lukuunottamatta, mutta epäilen silti varovasti, että tämä paikka ei ole kaikkein parasta, mitä Kiinalla on tarjota. Tai jos on, niin eipä siinä sitten.

Maauimala oli sunnuntaina puolenpäivän aikaan autio. Pukuhuoneessa haisi pissa ja suihkusta tuli kapeana norona kylmää vettä, mutta allasosasto oli ajan patinasta huolimatta siisti. Puihin piilotetuista kaiuttimista soi kovalla volyymilla englanninkielinen country, ja pieniin uimahousihin pukeutunut työntekijä kierteli altaiden laitoja haavin kanssa keräten vedestä puiden lehtiä ja hyönteisiä. Iltapäivän edetessä lisää asiakkaita ilmaantui: jonkin verran lapsia, mutta enimmäkseen tatuoituja miesoletettuja, jotka istuskelivat ja seisoskelivat kaksin tai porukoissa varjossa altaiden reunoilla ja peuhasivat matalassa altaassa. Syvässä altaassa ei ruuhkaa ollut. Auringossa oleskelivat lähinnä suomalaiset, joista illemmalla WeChat-ketjun piippaillessa jokainen ilmoitti käräyttäneensä nahkansa enemmän tai vähemmän.

Pyöräretki Keltaisellejoelle

Vesimelonia valitsemassa.

Paikallinen homoäppikaverimme vei meidät Keltaisenjoen kosteikkoon. Parinkymmenen kilometrin matka taittui osittain moottoriliikennetiellä, jolla ajaminen vaikutti olevan sallittua, pyöräkaistasta päätellen. Moottoritiemäisistä liittymistä autot syöksyivät surutta kiihdyttämään tälle kaistalle, mutta muuten polkeminen tiellä oli leppoisahkoa. 

Pienemmän tien varrella oli huomattava määärä vesimelonin myyjiä, ja yhdeltä näistä täkäläinen kaverimme asiantuntevasti koputellen ja kuulostellen ostikin yhden hedelmän. Myyjä viipaloi suurella veitsellä lohkoja kaluttavaksemme ja tuota pikaa jäljellä olivat enää erotuskaistalle heitetyt kuoret. Kaverimme vajavaisesta englannintaidosta ja meidän vielä vajavaisemmista kiinantaidoistamme johtuen jäi hieman epäselväksi, johtuiko myyjien suuri määrä kenties ympäröivistä vesimeloniviljelmistä vaiko jostain muusta.

Rakenteilla olevia korkeita taloja tulee vastaan tämän tästä, keskellä erämaatakin.

Pitkä pätkä matkaa kulki myös kertakaikkisen tyhjyyden keskellä. Mutta rakentamista oli selvästi tulossa, niin sanottuja jalkakäytäviä kivettiin, puita oli istutettu kuivuuden keskelle ja siellä täällä kohosi jättimäisiä kerrostalotyömaita. Me ajoimme kosteikkoon korkeiden heinien sekaan ja niin olimme Kiinan toiseksi pisimmän joen äärellä. Satunnaisista muista liikkujista huolimatta paikka oli hiljainen, vain heinät heiluivat tuulessa kuin douglaskuuset Twin Peaksissä.

Entä homona eläminen Kiinassa? Kaverimme kertomat asiat olivat samaa surullista stooria, mitä kaikkialta muualtakin kuulee. Kenellekään ei voi kertoa totuutta itsestään, perheelleen eikä kavereilleen, ikinä. Vanhemmat odottavat naimisiin menoa ja jälkeläisiä, ja niin suuri osa ilmeisesti taipuukin tekemään – jotkut ”vastakkaista” sukupuolta olevan homon kanssa, jotkut mitään aavistamattonman heteron kanssa. Päälle kolmekymppinen kaverimme kertoikin paineen vanhempiensa taholta olevan jatkuvaa, eikä jaksa sen takia käydä heidän luonaan jatkuvasti syömässä, vaikka se muuten kätevää onkin. Hän ei haluaisi mennä naisen kanssa naimisiin, mutta vaihtoehtoja ei käytännössä ole. Näin Kiinassa ajatellaan ja asiat ovat, hän sanoi, ja totesi heti perään lukevansa pääasiassa kiinalaisia klassikoita, koska arvostaa suuresti kiinalaista kulttuuria.

Penkkien puuttuessa istuimme syömään eväitä tien varren kiveykselle, josta oli esteettömät jokinäkymät.

Juhannussauna ja vedetön järvi

Ajan kulumisella on kahtalaisia vaikutuksia. Esimerkiksi, mitä enemmän kiinalaisessa teollisuuskaupungissa päivittäin pyöräilee, sitä tottuneempi paikalliseen kaistapäiseen liikennekulttuuriin on, eikä enää varsinaisesti hätkähdä alati röyhkeästi päälle kääntyviä ja kiilaavia autoilijioita. Mutta toisaalta tämä häikäilemätön käytös – minä tulen nyt tästä, koska minä olen isompi – myös ottaa päähän koko ajan enemmän. Sen edessä on tietysti aivan voimaton, ja täytyy vain tyytyä puremaan hampaat yhteen ja pitämään pää niin kylmänä kuin se 35 asteessa on mahdollista. Välillä voi huutaa solvauksia suomeksi, sekin auttaa jonkin verran.

Autoilijat myös soittavat torveaan todellla mielellään. Jatkuvasti. Useimmiten vaikkei kukaan olisi edessäkään, periaattella minä tulen tässä, älkää kukaan tulko tielleni. Pari päivää sitten skootteristi oli ajaa päälleni, kun tämä samalla logiikalla kaahasi suoraan päin punaisia torveaan soittaen ollessani itse kääntymässä vasemmalle. Joissain paikoissa on jopa tööttäilyn kieltäviä liikennemerkkejä, mutta jos ei muidenkaan sääntöjen noudattaminen kiinnosta, niin yhtä tyhjän kanssa ovat nekin.

 

Juhannusviikonlopun kunniaksi suuntasimme myrkkyjärveä katsomaan. Luotettavien lähteiden mukaan sinne lasketaan suoraan läheisten teollisuuslaitosten mustana pulputtavat jätevedet. Elämys jäi haaveeksi, kun jo hyvissä ajoin ennen rantamaisemia eteen tulikin vartioitu jykevä portti, josta ei ollut pääsyä eteenpäin. Sen sijaan päädyimme toisenlaisen huvittelun pariin, nimittäin jo toiseen huvipuistoon. Se oli edellistä isompi ja valmiimpi, vain asiakkaat puuttuivat. Tai, oli niitä ehkä jokunen kymmen, mutta autiossa ja hieman nuhjaantuneessa puistossa käyskentely toi ensisijaisesti mieleen Berliinin suljetun Spreepark-huvipuiston (jossa sattumoisin vietin juhannusyötä jokunen vuosi sitten).

Joulukuusenkoristein piristetyistä lipunmyyntikopeista kuului houkutushuutoja ohi kävellessämme, mutta emme langenneet niihin. Vuoristorataa hieman jopa harkitsimme, mutta kaikki tuntui kuitenkin vähän liian arveluttavalta. Miksei täällä ole ketään? Milloin hiljaisina odottavat laitteet on viimeksi turvatarkastettu? Onko ikinä? Ehkä tänne on rahdattu kaikki Euroopassa turvattomiksi tuomitut huvipuistolaitteet.

Toisin kuin eräs lapsiperhe, emme myöskään menneet ajamaan kierrosta pienellä panssarivaunulla radalla, jolle oli ripoteltu pienten esteiden takana väijyviä tappajahahmoja aseet ojossa. Radan sisäänkäynnillä soi mieltä kiihottavasti tulitus-, ujellus- ja räjähdys-soundtrack. Sotaleikit vaikuttavat olevan muutenkin suosittuja, esimerkiksi piirretyin panssarivaunuin ja sotilashahmoin on koristeltu kokonainen perunalastutuotesarja.

Lähellämme sijaitsevaan spa-tyyppiseen palveluun päädyimme tutustumaan juhannussaunan metsästyksessä. Tuttuun tapaan henkilökuntaa oli vastassa kokonainen armeija. Osan tehtävänä oli vain kikatella meille, yksi ohjasi istumaan sohvalle, toinen riisumaan kengät, kolmas vei ne pois ja neljäs antoi avainrannekkeet, viides ohjasti aulasta eteenpäin. Asiakkaita oli täälläkin niukalti, minkä ymmärsimme hyvin viimeistään parin tunnin päästä loppulaskun nähtyämme. Etukäteen hintoja ei missään ollutkaan näkyvillä. Ehdittyämme hetkisen lojua kylmissä ja kuumissa altaissa meidät tultiin hakemaan hierontaan – niin luulimme, mutta mikä pian osoittautuikin kokovartalopesuksi. 

Osastolla oli parikymmentä sänkyä, joilla oli muutama mies käsiteltävänä. Sängyille vedettiin tuoreet muovikelmut ja sitten meidät jo valmiiksi alastomina ohjattiin niille selinmakuulle. Siitä alkoi jynssäys, joka käsitti kasvoja lukuunottamatta koko kehon. Vatsalla maatessa selkää ja jalkoja myös ikään kuin taputeltiin ja läpsyteltiin jonkin verran, mutta varsinaista hierontaa tähän pesuohjelmaan ei kuulunut. Lopuksi uimahousuissa olevat pesijämme turauttivat päällemme vielä puolisen pullollista jotain tahmeaa nestettä, mikä levitettiin kauttaaltaan vartaloillemme ennen kuin meidät kädestä pitäen ohjattiin 90-asteiseen saunaan istumaan. Tärkeää oli istua juuri oikealle lauteelle – itse valitsemamme ei ollut pesijöiden mielestä hyvä, vaan he komensivat meidät viereiselle lauteelle, ja antoivat ymmärtää, että pois ei olisi lähtemistä ennen kuin lupa annetaan.

Viiden minuutin kuluttua meidät ohjattiin suihkuihin ja pian ojenneettin vielä hammasmukit ja -harjat, tahnat valmiiksi pursotettuina. Tästä meidät johdateltiin pukeutumishuoneeseen, jossa kehotettiin käyttämään hiustenkuivaajaa, ja ojennettiin muoviset kalsarit ja silkkiset shortsit ja paidat, joiden pukemisessa ja suoristelussa vielä avustettiin. Sitten meidät työnnettiin hissiin. Mietimme minne nyt kuuluisi mennä. Ajelimme kerrokset läpi ja vastassamme oli autioita ”loungeja”, joissa olisi voinut kuluttaa aikaa sohvilla loikoillen. Yhdessä näistä onnistuimme tilaamaan kylmät limut, jotka ryystimme katoista riippuvissa korituoleissa keinuessamme. 

Illalla etsiydyimme vielä piknikille itsellemme uuteen puistoon, joka oli jäänyt oikeasti uusien puistojen takia kunnossapitolistan hännille. Lammet olivat vailla vettä, ja ehkä tästä hylätyn paikan tunnelmasta johtuen puistossa olikin miellyttävän hiljaista ja rauhallista. Istuimme tyhjän lammen rannalle juomaan kuohuviiniä pullon suusta ja syömään muovirasiasta kylmiä paistettuja perunoita ketsupilla kuorrutettuna. Tämä oli hyvä juhannus.

Juhannuspiknik keinotekoisella rantakalliolla teoreettisen veden äärellä.

Baari- ja kahvilakulttuuria etsimässä

Maanantaisen lohikäärmevenejuhlan, kansallisen vapaapäivän, kunniaksi puita ympäri kaupunkia oli kääritty kultakankaaseen ja teekkarien kampuksella oli rockfestivaali. Kävimme aistimassa tunnelmaa pienellä aukiolla, jonka laidalle pystytetyllä lavarakennelmalla opiskelijoiden bändit esittelivät taitojaan. Oletimme löytävämme, jos ei kaljatelttaa, niin ainakin jonkinlaisen juomakojun, mutta sellaista ei näkynyt. Kukaan ei ylipäätään syönyt tai juonut mitään. Kulman takaa löytyi pieni hämyisä elintarvikekauppa, josta kysymällä järjestyi pari pulloa kylmää olutta. Hieman pohdimme tohtiiko niitä julkisesti nauttia, mutta annoimme mennä. Täällä on joka tapauksessa jatkuvasti tarkkailun alaisena, niin ei siinä pieni julkijuopottelu enää paljon lisää paina. Pari kiinalaista nuorta aikuista joiden kanssa juttelimme, tosin arvelivat, että ”you drink beer all the time”.

Kyseisenä päivänä huomio ei ollut aivan tuulesta temmattu, sillä aiemmin iltapäivällä olimme onnistuneet löytämään pienen kaupan ja baarin yhdistelmän, joka oli siitä poikkeuksellinen, että siellä oli muitakin asiakkaita. Tästä ilahtuneena istuimme siellä parien juomien ajan. Sitä ennen olimme nimittäin olleet ainoat asiakkaat suuressa ”amerikkalaistyylisessä” kahvilassa. Siellä nautimme suhteellisen kallista mustaa kahvia ja mustapippuroituja ranskalaisia perunoita. 

Liiemmin ei kahviloita ole kaupungista löytynyt. Ostoskeskuksissa on Starbuckseja ym., mutta niihin emme rahojamme tahdo kantaa. Nyt olemme kuitenkin onnistuneet löytämään pari paikallista vaihtoehtoa, joita taas kiinalaiset kahvilakulttuurin ystävät tuntuvat vieroksuvan ja kantavan rahansa ennemmin amerikkalaisketjuille. Baarejakaan ei näy juuri missään. Pelkkiä ravintoloita toinen toisensa vieressä.

Sunnuntaina olimme R:n työkaverien kanssa etsimässä sopivaa paikkaa työpaikan juhannusjuhlille. Matkalla poikkesimme keskellä autiomaata sijainneessa käsityöläiskylässä, jossa oli ehtaa markkinahumua lohikäärmevenejuhlan hengessä. Viemärin hajun löyhyssä maistelimme katuruokaa. Sen jälkeen meidät kuljetettiin kuoppaista moottoritietä pitkin camping-alueelle vuoristoon. Komeat vuoristonäkymät hivelivät silmiä, ja suljettu pato ja vaarallisen näköinen köysirata näyttivät kiehtovilta.

Paluumatkalla ohitimme kaupungin laidalla aidatun ”eco village” -asuinalueen (kaikki uudet asuinalueet ovat aidattuja). Kysyin paikalliselta oppaaltamme, mikä siitä tekee ekologisen.

”Siellä on vihreitä puita”, hän vastasi. ”Ja en ole varma, onko siellä joku erityinen systeemi.”

Alueen reunalla oli pienimuotoinen ostoskeskus, mutta tarkemmin katsottuaan opas arvioi, että liikkeiden kyltit olivat pelkkää lavastetta, eikä siellä oikeasti liikkeitä ollutkaan. Pätevä kulissi kuitenkin.

Nuhteet liukuportaissa, tööttäykset suojateillä

Lähisupermarketimme massiivisesta työntekijämäärästä olen maininnut ennenkin. Viimeksi käydessäni myymälässä oli iltapäivän unelias hetki, ja luulen että näin 30–40 punaisessa asussaan päivystävää työntekijää – tuplasti enemmän kuin asiakkaita. Suurimmalla osalla henkilökunnasta ei näyttänyt olevan mitään tekemistä, vaan he nojailivat yksin tai pareittain riisisäkkeihin, pitelivät kiinni asiakkaita odottavista ostoskärryjonoista tai muuten vain huojuivat paikallaan parin metrin välein ympäri kauppaa niin, että oli pakko edetä nopeasti, ettei ostosten tekoon jollain tapaa puututtaisi. 

Yksi tai kaksi puna-asua on aina sijoitettu liukuportaiden alapäähän valvomaan asianmukaista käytöstä niissä. Ensimmäisellä viikollani sain itse kokea kurittomuuden seuraukset, kun yritin hieman työntää kärryjä eteenpäin hitaasti rullaavalla hihnalla. Viipymättä seuranneista moitteista päätellen sellainen on ankarasti kielletty, enkä enää koskaan ole syyllistynyt samaan rikkeeseen myöhemmin.

 

IMG_0931
Liikennemerkki autoilijoille marketin edustalla.

Marketin kohdalla kadulla, autokaistojen yläpuolella, on suuri mielenkiintoinen liikennemerkki, jossa autosta heitetään kadulle banaaninkuoret. Ei siis minkäänlaista ruksia tämän päällä, että älä tee näin. Kenties liikennemerkeistä vastaava tahokin on saatettu tietoiseksi suuresta määrästä joutilasta työvoimaa joka marketissa alati päivystää, ja ehdottaa tämän olevan hyvä kohta heittää ylimääräiset roskat ulos auton ikkunasta, myymälän väki kyllä ehtii lakaista ne risuharjoillaan syrjään.

 

Tälläkin puhtaanapitotyöntekijällä on kiikkerissä kärryissään varsin luonnonmukainen luuta.

Melko konstailemattomia siivousvälineitä täällä nimittäin suositaan. Kaupungin puistotyöntekijöillä – heitäkin saattaa nähdä kymmenittäin muutamalla silmäyksellä – on varusteinaan risuista tehdyt luudat, joilla he rauhallisesti raapivat kuivaa pölyä kaduilta ja puistokäytäviltä. Puut on istutettu jokainen omaan kuoppaansa, joita maassa istuvat työntekijät yksitellen lorottavat letkuilla täyteen vettä auringon paahtaessa pilvettömältä taivaalta. Sadettimet suihkivat vettä kaiket päivät uusien puistoalueiden puuttomia nurmia juottaakseen. Lähipuiston keinotekoiseen kallioseinämään rakennettu vesiputous sen sijaan käynnistetään vain harvakseltaan, sopivan hetken tullen.

 

Hyvää tienylitystä!

Suojateitä ei Suomessakaan moni jalankulkija uskalla käyttää niin kuin pitäisi, vaan väittää niitä vaarallisiksi ja antaa autojen mennä menojaan. Tila pitää rohjeta ottaa: autojen kuuluu väistää, ja niin ne pääosin tekevätkin. Kiinan säännöistä en sen sijaan osaa sanoa, sillä täällä suojatiet todella tuntuvat olevan pelkkä graafinen elementti siellä täällä kadun pinnassa. Niillä ei ole mitään arvoa, vaan niiden päälle perustetaan taksitolppa, pysäköidään autot ja meloninmyyntikärryt, ja jos erehdyt juoksemaan sellaisella auton lähestyessä, töräytetään torvea aggressiivisesti, pois alta! Usein ainoa vaihoehto on ylittää ensin yksi kaista ja jäädä sitten keskiviivalle odottamaan tilaisuutta toisen kaistan ylittämiseen.

Moni suojatie saattaa yllättäen johtaa toisella puolella tietä aitaan tai kukkapenkkin. Koristeeksi nämä valkeat raidat siis mitä ilmeisimmin on tarkoitettu.

Kiinalaisella kampurilla

Tänään kuljimme kotikatua parturi-kampaamoa etsien. Iltaseitsemältä moni liike oli jo lukinnut ovensa, ja ensimmäiseksi eteen sattuneessa salongissa oli ruuhka. Nopeasti vastaan tuli kuitenkin toinen paikka, jossa hiustyöntekijä istui yksinäisyydessä vailla tointa. Pian meidät oli viittilöity sisälle ja suojaviittaa jo kahisteltiin R:n ympärille. 

Vuoroani odottaessa ehdin tutustua julisteeseen, jossa esiteltiin muodikkaita kuviointeja takaraivoon. Vaihtoehtoina kuvattiin esimerkiksi panssarivaunu ja Audin logo. Näin rohkeaan muuttumisleikkiin en ollut valmis, vaan lopulta yritin elehtiä tavanomaisempaa leikkausta.

R:n hiuksia pestessään hiustenleikkuuhenkilö paljasti englannin taitonsa ”how do you do” ja ”beautiful”-repliikein. Pyörittäessään käsiään minun vaahtoisissa hiuksissani hän huomautti vain ”white!”. Ohjattuaan minut pesupaikalta varsinaiseen toimenpidetuoliin leikkaaja nappasi puhelimensa esiin, soitti jonnekin videopuhelun ja muitta mutkitta lupaa kysymättä asetteli puhelimen eteeni pöydälle, niin että näin itseni näytön keskipisteessä. Puheluun vastattiin, mutta juttukaverimme zoomaili omaa kameraansa kattoon, joten en saanut nähdä kenen puheluun tulin otetuksi mukaan. Helpotuksekseni hän kyllästyi pian ja lopetti puhelun. Sen jälkeen hiusammattilainen joutui tekemään työnsä hiljaisuudessa, mutta täytti sen kuitenkin ahkerasti huokailemalla. Kun hiukset oli leikattu ja pesty toistamiseen, kampuri kiinnitti huomionsa partaani, jonka tahtoi vielä rapsutella pois. En voinut sanoa ei, olihan jännittävää ulkoistaa parranajo ensimmäisen kerran Kiinassa. Ohjeistettuna valahdin makaavaan asentoon ja annoin pääni levätä selkänojan päällä.

Lopputulos oli kokonaisuudessaan aivan kelpo. Vastaavissa tilanteissa, joissa yhteistä kieltä ei ole, lopputuloksena on joskus ollut aika sanattomaksi vetäviä frisyyreitä. Mieleen tulee esimerkiksi viehättävän kähjäinen salonki Chisinaussa, missä käynti elämyksenä oli vertaansa vailla, käsittelyn hintakin taisi olla alle euron, mutta lakkia ei sen jälkeen voinut ottaa päästä viikkoon.

Keskeneräisessä huvipuistossa

Viime viikonloppuna talossamme oli 14 tunnin sähkökatko. Iloksemme se oli tiedossa jo etukäteen, ja R:n työnantaja jopa kustansi meille tämän kunniaksi hotelliyön. Huoneen yöpöydällä ei ollut raamattua vaan kaksi eriväristä pakettia kondomeja. Vessan ja makuuhuoneen erotti seinän kokoinen ikkuna, jonka estoisempi vieras saattoi kuitenkin peittää verholla. Aamiaisella kahvia edusti pitkulaisesta pussukasta tuleva pikakahvijauhe, johon oli sokeri ja maitojauhe jo kätevästi valmiiksi lisätty. Leivänpaahdin oli onnistuttu salakuljettamaan jostain aamiaishuoneeseen. 

Viikonlopun muita seikkailuja oli pyöräily läheisen tekolammen rantaan. Koko suuri puistoalue on osittain vielä työn alla, eikä tämäkään kansalaisten olohuone ole vielä karttoihin ehtinyt. On hiekkarantaa, lankuin päällystettyjä polkuja, monenlaisia kieltotauluja, vesilintuja, paljon ihmisiä ja tiheästi asennettuja kaiuttimia, joista säröisä musiikki täyttää koko valtavan alueen. Lisäksi osapuilleen joka toisella ohilkulkijalla raikasi vielä omakin musiikki puhelimessaan.

 

Sunnuntaina poljimme 12 kilometrin päähän lounaalle siihen toiseen, vielä testaamattomaan kasvisravintolaan. Meillä oli ravintolan kiinalainen nimi, mutta kirjoitusmerkkien vertailu ja löytäminen liikkeiden kylteistä on melkoisen konstikasta – tässäkään tapauksessa emme onnistuneet ilman ulkopuolisten apua. Ravintolassa ei ollut minkäänlaista ruokalistaa eikä englannintaitoista henkilökuntaa, mutta sopivasti R tuntee paikan omistajan työnsä kautta, joten tilaaminen onnistui keskustelemalla puhelimessa hänen kanssaan. Alkupalaksi tarjottiin makea muffini ja salaattien jälkeen pöytään tuotiin jopa pitsaa. Eikä se ollut ollenkaan ”disgusting experience”, niin kuin kiinalaisesta pitsasta oli etukäteen varoiteltu. Todennäköisesti tämä lausunto koskikin eläinerittein kuorrutettua pitsaa, mikä toki on joka puolella maailmaa disgusting experience. Pienin vesiaihein somistetun harmonisen ravintolan tarjoilija katseli luppohetkinään tietokoneelta tappamispelivideota, ja itse paikan äänimaailma oli rakennettu yhden pariminuuttisen kappaleen varaan, joka ruokailumme aikana ehti toistua kymmeniä kertoja uudestaan ja uudestaan.

Myöhemmin menimme puistoon, jonka nurkassa toimi myös pieni huvipuisto, mikä selvästä keskeneräisyydestään huolimatta oli jo täyttä häkää toiminnassa. Mutaisat kulkureitit olivat roskaa täynnä eikä puolet laitteista ollut (vielä? enää?) käytössä, mutta väkeä riitti. Yritimme mennä kierrokselle kauhujen taloon, mutta liian monimutkaisten lipputuotevaatimusten takia se jäi tekemättä. Huvipuiston ulkopuolella puisto kuhisi seniorikansalaisia sunnuntaita viettämässä: istuksimassa ja seisoksimassa, pelaamassa ja katsomassa toisten peliä, kuntoilulaitteita käyttämässä, livemusiikkia seuraamassa. Meidät tavoitti puhelimineen lapsi, joka halusi selfien kummankin kanssa. Tällä kertaa olimme hellämielisiä ja suostuimme, kun kerran lupakin elehtien kysyttiin. Yleisempi, jatkuvasti vastaan tuleva tapa on ”vaivihkaa” asettua eteemme ottamaan selfietä niin, että me, eksoottiset kummajaiset, olemme taustalla. Näissä tilanteissa emme jää poseeraamaan. 

Massasta erottumisen huomaa myös kaiken aikaa ulkona liikkuessaan jatkuvien ”hello”-huutojen (ja yleensä sitä seuraavan naurun hohotuksen) muodossa. Ainakin yksi pyöräilijä oli törmätä tolppaan joutuessaan kääntämään päänsä ympäri tuijottaakseen minua todella pitkään. Kauppojen ja ravintoloiden henkilökunta nauraa meille siekailematta, kun emme ymmärrä mitä he kiinaksi sanovat. Käännösohjelmat ovat suuri apu näissäkin tilanteissa, jos ja kun muu ei auta.

Tässä kelpaa pyöräillä, vaikkakaan 90 prosenttia muista käyttäjistä ei huomaa tai ei ole kiinnostunut noudattamaan tien pintaan maalattua erottelua.