Biškekin sakeassa savussa

Biškekin keskusta yllätti pienuudellaan, sikäli kun Kirgisian kuudesta miljoonasta asukkaasta lähes joka kuudes asuu kaupungissa. Vuosina 1926–1991 Frunzeksi kutsutussa pääkaupungissa ei tarvinnut kävellä kuin parisenkymmentä minuuttia keskusaukiolta, kun jo talot muuttuivat yksikerroksisiksi puutönöiksi. 

Huonompilaatuista ilmaa en ole henkäillyt missään muualla, edes Kiinassa. Ilma talvisessa kaupungissa oli harmaana savusta ja pakokaasuista. Siellä täällä poltettiin roskakasoja ja mitä lie, ja joukkoliikenne perustui pääosin 12 matkustajaa vetäviin pakettiautoihin, joita oli liikkeellä loputon määrä, ja jokaisen päästöt näyttivät ja haisivat siltä, että ne tulivat suoraan 70-luvun sakeasta pimeydestä. Täälläkin kyseisten marshrutkien reitit onneksi löytyivät kännykkäapista, joten niiden käyttö oli helppoa ja ylipäätään mahdollista, pysäkeiltä ja internetistä kun ei mitään tietoa löytynyt.

Ensimmäisenä iltana karautimme marshrutkalla amerikkalaishenkiseen burgerdineriin (listalta löytyi suoraan aito vegaanipurilainen!), jossa oli juuri alkamaisillaan kansainvälisten opiskelijoiden visailuiltama. Säännöt olivat tiukat ja niitä kerrattiin kuuluvalla äänellä moneen otteeseen. Opimme ja unohdimme saman tien monenlaista nippelitietoa stan-valtioista. 

Coktailtarjontaan tutustuaksemme kävelimme parin pimeän puiston läpi, mistä erityisesti matkaoppaassa varotettiin. Baarissa pääsimme kuulemaan kirgisialaisen kolmen hengen bändin keikan värikkäiden drinkkien ryystämisen lomassa. Ilahduttava löytö marketissa kotimatkalla oli paikallinen kolajuoma Kyrgyz Cola. Monissa maissa on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta löytää mitään muuta kuin jättifirmojen limuja. 

Seuraavana päivänä tsekkasimme markkinat, keskustan monumentteja, lumen peittämän mutta osittain auki olevan huvipuiston ja ruumishuoneeksi valaistun intialaisen ravintolan. 

Rakennusmiehiä heilui hengenvaarallisen näköisesti korkeilla talotyömailla. Onnistuimme löytämään soman luomu-vegekaupan, jossa meille kaivettiin takahuoneesta englantia taitava henkilö, joka innostuneesti yritti esitellä meille myymälän jokaisen vegaanisen tuotteen.

Sunnuntain ohjelmassa oli koko päivän ohjattu vuoripatikointi. Vuoren juurelle oli puolen tunnin ajomatka keskustasta. Suuri osa vajaasta 20 osallistujasta ei näyttänyt varautuneen kovinkaan kummoisesti, reittiä tosin kuvailtiin helpoksi. Moni hyytyi jo ensimmäisen tunnin aikana, eikä huipulle asti päässyt lopulta oppaan lisäksi kuin muutama, eikä se erityisen helppoa ollutkaan. Maisemat olivat vaivan arvoiset, vegekaupasta poimitut eväät herkullisia ja aurinkoisella rinteellä oli melkein lämmin siihen asti kunnes hien kastelemat vaatteet alkoivat tuntua kylmiltä ja ikäviltä.

Hostellimme vieressä tai milteipä yhteydessä oli bussikuskien suosima, vuorokauden ympäri avoinna oleva vitriintyyppinen ruokala. Hostelliyön hintaan kuului noin muutamankymmenen eurosentin arvoinen kuponki, jolla ei edes tästä paikasta saanut juuri muuta kuin teen ja munan hajuisen sämpylän. Muut vegaaniset vaihtoehdot olivatkin ilmeisesti lähinnä raastesalaatti, joskin selvitystyö oli erittäin vaikeaa. Viimeisenä aamuna paljastui, että ravintolahenkilökunta oli käynyt kantelemassa meistä hostellin respaan, kun emme tarjontaan turhautuneina ottaneet muuta kuin teen. Uloskirjautuessamme meille työnnettiin hyväntahtoisesti pussukallinen jonkinlaisia voi-munataikinapasteijoita, joista emme tohtineet kieltäytyä. Sen sijaan paria tuntia myöhemmin lahjoimme niillä kireän vaunuemännän.

Rautatieasemalle ei saanut mennä sisään, jostain syystä. Se piti kiertää sivulta ja jäädä ulos laiturille savuiseen ja koleaan ilmaan odottamaan. Laiturilla oli totaalisen autiota. Montaa junaa päivässä Biškek 2:lta ei lähtenytkään, eikä meidänkään junaamme tullut lisäksemme kuin muutama matkustaja. Junan seistessä asemalla vaunussa kyllä pyöri jos jonkinlaista jengiä – mitä tekemässä, tietämätöntä! –, mutta lähdön koittaessa olimme ainoat matkustajat koko vaunussa, joka muutenkin näytti siltä, ettei se ollut käytössä lainkaan. Penkit, sängyt ja pöydät oli nostettu yläasentoon, ja meidän loossissamme alapenkkien matkatavarasäilöt olivat kukkuroillaan isoja mustia hiilenmurikoita. Niin täynnä, ettei penkkejä saanut laskettua alas. Junaemäntä ei ollut kiinnostunut tästä, eikä missään nimessä käynyt päinsä, että menisimme viereiseen loossiin, jossa hiiliongelmaa ei ollut. Viestintä yhteisen kielen jälleen kerrran puuttuessa oli hankalaa ja kireähköä, mutta vähän ajan päästä keksimme antaa pasteijat emännälle, jolloin hänen koko olemuksensa muuttui kertaheitolla. Pian jostain jo ilmaantuikin henkilö ämpärin ja hansikkaiden kanssa noukkimaan suurimmat hiilenkimpaleet pois, jonka jälkeen penkit saatiin laskettua normaaliin asentoonsa.

Biškekistä ei kulkenut suoraa junaa Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin, joten oli tyytyminen yhteyteen, jossa oli seitsemän tunnin vaihto Taraz-nimisessä tuppukylässä Kazakstanin puolella. Alkuperäinen ajatus oli viettää väliaika karaokebaarissa, mutta flunssan koettelemina päätimme kirjautua puoleksi yöksi pieneen hotelliin aseman lähistöllä. Ravintolapalveluja ei hotellissa eikä lähimailla ollut, mutta henkilökunnan avustuksella keskustan pitseriasta saatiin tilattua juustottomat pitsat. Tosin yksi kerrallaan. Myös muutaman tunnin lepo oli varsin hyvä idea baarissa notkumisen sijaan.

Puoli kolmen aikaan aamuyöllä, rankkasateen loputtua, kävelimme huumaavan sumun keskellä takaisin asemalle, jossa matkustajien määrään nähden – me kaksi – oli tolkuttomasti henkilökuntaa, turvatarkastuksessa ja erilaisilla lippuluukuilla. Pian olimme junassa matkalla kohti Uzbekistania.

Almaty ja idän ihmeet

Kun nousin junasta Kazakstanin entisessä pääkaupungissa Alma-Atassa, nykyisessä Almatyssä, ei asemarakennusta näkynyt missään. Juna oli saapunut laitimmaiselle raiteelle, jonka vieressä oli tiheää pusikkoa. Toisella puolen ratapihaa näkyi peltinen rakennus, jota kohti lähdin kevytrakenteiselle ylikulkusillalle kiivettyäni kulkemaan. Lähempää katsottuna peltihalli alkoi näyttää varastolta, ei metropolin rautatieasemalta. Eikä radan sille puolelle ollut lisäkseni menossa kuin joku toinen yksinäinen kulkija.

Päätin sittenkin seurata massaa, joka eteni pusikon vierusta. Kiinasta vapautuneen ystäväni R:n piti olla minua vastassa, mutta häntäkään ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä asemarakennus ilmestyikin näkyviin. Olin vain ollut loputtoman pitkän junan peräpäässä, joka oli jäänyt jonnekin Linnunlaulun paikkeille.

Turvatarkastuksen läpäistyäni asemahallista löytyi myös R. Hän oli saapunut junalla Ürümqista Kiinasta ainoana matkustajana jo toissailtana – lipun mukaan junan olisi tosin pitänyt olla perillä vasta seuraavana aamuna. Ilmeisesti se kulki odotettua nopeammin ilman matkustajia.

Almatyn keskustaa.

Joukkoliikenteen käyttöön oli saatavilla kaikissa liikennevälineissä, eli metrossa ja busseissa, toimiva matkakortti. Murheellisesti hengiltä kurjistettu raitioliikenne oli lopetettu vain vähän yli kaksi vuotta sitten. Aseman läheisellä ostarilla oli joukkoliikenneoperaattorin väljä palvelupiste moninen luukkuineen. Mitä asioita niillä saattoi toimittaa, jäi arvoitukseksi, sillä meidän annettiin ymmärtää, ettei matkakortteja ainakaan ollut mahdollista ostaa. Olimme jo lähdössä, kun luukusta ojentui puhelin. Siellä joillain englannin kielen samoilla toistettiin sama viesti. Sitten pääsimme jo ovesta ulos, kun meidät juostiin vielä kerran kiinni. Taas annettiin puhelin, ja nyt olikin ilman muuta mahdollista ostaa matkakortti. Meidät vietiin uudelle luukulle, josta sain itselleni keltaisen kortin, jonne latasin viitisensataa tengeä.

Vuonna 2011 avattu metro koostuu 9 asemasta ja yhdestä linjasta. Sillä ei päässyt hostellimme lähelle, mutta toimivasta reittiopasaplikaatiosta löytyivät onneksi kaikki bussilinjatkin. Hostellissa, jonne päästäkseen piti juosta vilkasliikenteisen tien yli, pääsin suihkuun ensimmäisen kerran sitten Helsingistä lähdön.

Lounasta lähdimme etsimään eräänlaisen hyvinvointikeskuksen yhteydessä sijainneesta Intia-tyyppisestä ravintolasta, joka oli taitavasti piilotettu Hotelli-pelin pahvisten lasihotellien näköisen toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen ilman minkäänlaista vihjettä. ”Today you are lucky guys, it’s all vegan set”, kertoi tilauksen teossa auttanut asiakas, tai joku tyyppi, joka lojui lattialla matalan pöydän ääressä.

Almatyn keskustan kupeesta pääsee nousemaan köysiradalla pienen vuoren päälle. Helmikuunalkuisena arki-iltapäivänä sinne rakennetussa ajanvietemaailmassa oli hiljaista. Suuri osa huvipuistolaitteista, ravintoloista, ampumispeleistä ja muista mukavista puuhista oli kuitenkin auki. Puiston laidalla oli jostain syystä Beatles-patsas, jota markkinoitiin sillä tavoin ainutlaatuisena, että paikan päälle on saatu kaikki beatlet samaan aikaan. Pienistä kaiuttimista puiden lomassa soi tauoton Beatles-musiikki. Eläinten vankilat olivat remontissa, tai toivottavasti niitä oltiin purkamassa. Sama minibussi kuin tullessamme odotteli tyhjäkäynnillä täyttymistään vielä lähtiessämme takaisin alas.

Alkuillasta hostellihuoneemme roskakorista löytyi elävä hiiri, ja saimme suuremman huoneen.

Almaty oli helmikuun toisella viikolla täysissä joulukoristeissa. Hyisessä illassa keskustan näyttävästi valaistut joulukadut olivat autioita. Parhaana baarina arvioidussa paikassa oli omituinen tunnelma ja paikalla vain henkilökuntaa, joka tulikin heti ajamaan meidät ulos. Muita baareja ei löytynyt (Almatyn piti olla Keski-Aasian ykkösmetropoli) joten ostimme minimarketista pullot puolukkalonkeroa hostellissa nautittaviksi.

Seuraavana päivänä jatkoimme vaikeasti löydettävien ruokapaikkojen etsintää. Ajelimme bussilla ulos kaupungista jälleen jonkin toisen kunto/uudelleensyntymishoitolan yhteydessä olevan terveysvegaanikahvion perässä. Se oli vähintään yhtä hyvin piilotettu kuin edellinen, mutta tämä oli jopa meitä saattamaan lähteneen respahenkilön yllätykseksi kiinni. Piti olla auki. Nälkä kurniskeli.

Jossain suhteellisen lähellä, vielä pois päin keskustasta olisi ollut ravintola, jossa Putin ja Clinton ovat kuulemma poikenneet purtavalla. Emme olleet vakuuttuneita tämän tyyppisestä suosituksesta, ja kun oikeaa bussiakaan ei kuulunut, suuntasimme keskustaan päin. Matkustajamääriin nähden Almatyn bussit ovat käsittämättömän pieniä, noin kolmanneksen normaaleista kaupunkibusseista. Muutaman kilometrin pituinen matka keskustaan kesti kolme varttia, ehkä koska bussissa oli noin viisinkertainen määrä matkustajia mitä sinne olisi mahtunut, ja ehkä koska liikenne oli jossain määrin jumissa.

Almatysta kulkee junia Kirgisian pääkaupunkiin Biškekiin joidenkin lähteiden mukaan vain kesäisin. Pakkasen pannessa meidän ei auttanut muu kuin ajaa metrolinjan päähän ja kävellä pari kilometriä läntiselle bussiasemalle. Se olikin järkyttävän massiivinen laitos, jonka käyttötarkoitusta saattoi vain arvailla. Lippukassat ja odotuspenkit veivät ehkä sadasosan tilasta. Edes toimivaa vessaa ei tietenkään löytynyt mistään. Kuvittelimme ostavamme luukulta liput oikeaan bussiin, mutta ulkona selvisi, että samanlaiseen pakettiautoon joutuisimme, joita koko piha muutenkin oli täynnä. Varsinaisia busseja ei näkynyt.

Minibusseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät sitten kun parhaaksi katsovat. Ilmeisesti Almaty–Biškek-väli on sen verran viriili, ettei meidän tarvinnut odottaa lähtöä kymmentä minuuttia kauempaa. Matkustajia oli noin tusinan verran. Heti startin jälkeen matkustamoon alettiin tuutata täydellä volyymilla jostain lähialueelta peräisin olevaa niljakkaan seksististä romanttisen komedian tapaista. Sen päätyttyä puolentoista tunnin kuluttua siirryttiin väkivaltaan. Välissä oli vartin taukopysähdys tienvarsitavernassa, Kazakstanin ja Kirgisian rajalle tultiin kolmen tunnin jälkeen. Raja ylitettiin matkatavaroiden kanssa kävellen, passi- ja tulliasiat menivät nopeahkosti kummallakin puolella. Kirgisian viranomainen katsoi passiani ja kysyi ”American?!”

Rajalta Biškekiin meni enää alle puoli tuntia.

Päiväseltään Astanassa

Kazakstanin pääkaupungin kansainväliselle rautatieasemalle ei markkinatalous ollut vielä sanottavammin ulottunut. Merkittävimmät kaupalliset palvelut olivat pieni matkustajakoti ja kanttiini, jolla ei ollut nimeä. Sen vitriinissä oli Barbie-pillimehuja, ylikansallisia limsoja ja valmiiksi laseihin laskettuja erivärisiä mehuja, sekä erinäisiä rasvaisen näköisiä suolaisia leivonnaisia. Vitriinin päällä kassan vieressä odotteli kyseenalaisena houkuttimena kaksi aamiaislautasta paistettuine possunraatosuikaleineen ja kananalkunesteineen. Valitsin lasin punaista mehua ja kahvin. 220 tengeä, 50 senttiä.

Kahvi osoittautuikin kuumaaksi vedeksi ja pussiksi, jossa oli ”alkuperäistä kahvisekoitusta”, eli lehmäneritejauhetta valmiiksi pikakahviin sotkettuna. Mehu oli makeaa, mutta ihan hyvää ja kuuma vesi lämmitti. Valaistus oli kylmä ja himmeä, pöydissä kiiltävän muoviset päytäliinat. Wc oli remontissa. Käytössä oleva, mutta ehkä pienen remontin tarpeessa oleva toiletti löytyi toisaalta. Se oli pöntötöntä mallia, paperia ei ollut, kopin ovi avautui jos siitä ei jatkuvasti pitänyt kiinni (joku oli kaivanut oveen reiän, jotta siitä sai otteen kyykyssä ollessaan), lattia oli kauttaaltaan märkä jostain nesteestä, laukkuja ei tehnyt mieli laskea mihinkään, naulakoita ei ollut.

Olin muistanut selvittää etukäteen, missä on hyvänkuuloinen kasvisravintola, mutta olin unohtanut selvittää, miten sinne pääsee. Olin ladannut puhelimeen etukäteen bussiaplikaationkin, mutta sen tässä tilanteessa olennaisin ominaisuus, reittien näyttäminen, ei toiminut ilman nettiyhteyttä, eikä asemalla sellaista ollut. Lonely Planetista sain selville, millä bussilla todennäköisesti pääsisi lähettyville.

Ulos bussipysäkeille uskaltauduttuani löysin jopa jonkinlaisen graafisen esityksen osasta linjastoa. Uuden näköisillä pysäkeillä mainostettiin olevan wifi, tolpissa oli pari usb-koloa, ja erillinen lasinen lämmittelykoppikin oli tarjolla. En kokeillut kuinka monta astetta siellä olisi ollut enemmän kuin -20, mutta ainakaan sinne ei olisi tuullut.

En myöskään ollut muistanut selvittää, miten bussilippu ostetaan, mutta onnistun pääsemään oikeaan bussiin ja saamaan rahastajasta uuden ystävän, joka palasi viereeni istumaan aina kun oli saanut uudet matkustajat rahastettua. Hän oli iloinen kaukaisesta vieraasta, mutta pahoillaan, että viipyisin vain yhden päivän. Keskustelu tapahtui pääosin elekielellä. Tunnelmaa tosin latisti se, että epäilin hänen rahastaneen minulta tuplataksan. (Illalla pois päin tullessa selvisi, että hinta tosiaan oli tuplaantunut aiemmasta, tai sitten turistin näköisiltä vaan veloitetaan aina enemmän.)

Sää oli siitä huolimatta aurinkoinen, mutta niin kylmä, ettei kaupungin tutkiminen kävellen houkuttellut. Niinpä pysyttelin koko päivän kaupungin ainoassa kasvisravintolassa töitä tehden ja ruokalistaa läpi käyden. Näkemättä jäivät tällä kertaa kaikki uuden Astanan – joen eteläpuolella, ravintolani oli pohjoispuolella – kreisit monumentit, mutta jäipä vielä syy tulla uudestaan.

Pienestä nousevasta jännityksestä huolimatta ehdin takaisin juna-asemalle vartin ennen yöjunan lähtöä. Noudettuani ruokakassini matkatavarasäilytyksestä ajattelin varmistaa, että printattu lippuni kelpaisi junassa. Esittelin sitä lipunmyyntiluukulla, mutta minut ohjattiin toiselle luukulle. Sieltä minut ohjattiin infotiskille, mutta sieltä ei löytynyt ketään, ja junan lähtöönkin oli enää alle 10 minuuttia. Palasin edelliselle luukulle heiluttelemaan lippuani ja onnistuin saamaan siellä istuvan virkailijan nousemaan paikaltaan ja astumaan ulos kopista. Hän nappasi lippuni ja näytti sitä turvatarkastuksen luona maleksivalle virkailijalle, joka osoitti taas jonkin uuden tiskin suuntaan, jossa selvästi oli verhot edessä ja valot sammuksissa. Sitten joku virkailijoista avasi ulko-oven ja työnsi minut laiturille. Päättelin että lippu kelpaisi.

Lähtöraiteesta sen sijaan ei ollut tietoa, koska aseman sisällä ei ollut minkäänlaisia näyttötauluja, eikä laitureilla minkäänlaisia opasteita. Ykköslaiturilla parveili eniten ihmisiä, ja joku heistä nyökkäsi hyväksyvästi lippua vilautettuani. Tuossa tuokiossa juna liukuikin paikalle, ja löysin tieni kompaktin neljän hengen hyttini yläsängylle. 13 tunnin matka-aika kului enemmän ja vähemmän nukuksien, oudoista ympäri hyttiä kuuluneista sormennapsutteluäänistä ja ajoittaisesta kuorsauksesta huolimatta.

Kolmen stanin kiertomatka alkaa

Nyt mennään, junalla Venäjän kautta Keski-Aasiaan. Kolmen ja puolen viikon reissun pääkohde ovat kolme entistä neuvostotasavaltaa Kazakstan, Kirgisia ja Uzbekistan. Miksi muuten suomeksi Kirgisia eikä Kirgistan? Turkmeniakin muutettiin jossain vaiheessa Turkmenistaniksi, vai oliko se Turkmenia alunperinkin vain Göstan laulussa? Yhtä kaikki, tiedot näistä maista ovat olemattomia itsellä ja ehkä vähän monella muullakin, ja kun kerran perille pääsee junalla muutamassa päivässä, mikä olisi syy olla lähtemättä tutustumaan? Ehkä helmikuinen sää, mutta kylmyys ei meitä pelota, ja sesongin ulkopuolella matkustamisessa on omat hyvät puolensa.

Valmistautuminen

Kohteet valittiin karttaa katsomalla, googlailemalla ja Lonely Planetia selailemalla. Helmikuussa olisi ehkä voimut jättää sponttaaniudelle tilaa, ja hankkia junaliput ja majoitukset matkan edetessä, mutta pelasimme varman päälle ja hankimme kaiken kuukauden etukäteen. 

Junaliput sai ostettua yhtä lukuunottamatta Venäjän RZD:n nettisivuilta. Suurin osa oli sähköisiä laitteen ruudulta näytettäviä pdf-lippuja, mutta jostain syystä kolme lipuista piti lunastaa aseman lipunmyynnistä Venäjällä. Tämä ei ollut ongelma, koska matka alkaisi joka tapauksessa Moskovasta.

Ja se yksi lippu, jota RZD ei myynyt, oli Kazakstanin sisäinen matka, joka piti ostaa Kazakstanin rautatieyhtiön sivulta. Pienen lisähaasteen tähän toi se, että kyseiset sivut ovat ainoastaan venäjäksi ja kazakiksi. Googlen Kääntäjän avulla tämäkin onnistui, eikä tarvinnut maksaa palvelumaksuja millekään toimistolle, jonka kautta ostaminen olisi onnistunut englanniksi. Tämän lipun printtasin varmuuden vuoksi, koska lipussa ei sanottu mitään asiaan liittyvää.

Vielä suunnittelun alkuvaiheessa näytti siltä, että Uzbekistaniin tarvitaan viisumi, jonka tosin saisi ilmeisen heposti ja huokeasti netistä. Mutta sitten syliin putosi odottamaton lahja: viisumivapaus 1. helmikuuta alkaen! Kirgisiaan ja Kazakstaniin ei aiemminkaan tarvinnut viisumia, ja Venäjän vuosiviisumini on vielä voimassa, joten ainoatakaan viisumia ei nyt tarvinnut hankkia.

Vegaaniseksi junaevääksi hankin puuroa, nuudeleita, ketsuppia, papuja, soijarouhetta, lisää vain vesi -ateriaratkaisuja, näkkileipää ja paljon karkkia. Anti junan bistrossa tai matkan varrella ei tulisi olemaan paras mahdollinen.

Alkajaisiksi 54 tunnin junamatka

Moskovasta kulkee joka toinen päivä suora yhteys Kazakstanin pääkaupunkiin Astanaan (josta se vielä jatkaa Karagandyyn). Matka-aika on vartin vajaa 54 tuntia, eli kolme yötä ja kaksi päivää. Koska juna lähtee illalla yhdentoista aikaan, en tullut Moskovaan yöjunalla, vaan aamuisella Allegrolla Pietariin, ja sieltä lippujen lunastelun ja lounastelun jälkeen Moskovaan. Tämä säästi sekä aikaa että rahaa. Lisäksi pääsin ensimmäistä kertaa venäläisen päiväjunan kyytiin, missä oli vain uudenkarheita päivävaunuja, ja jopa kuulutukset, vieläpä sokerisella amerikanenglannilla. Kummallinen yksityiskohta oli se, että pistorasiat näyttivät matkustamoista unohtuneen, vaikka kaikki laitteidensa parissa koko matkan tietysti viettivät. 

Moskovassa ehdin vielä illalliselle kasvisravintolaan, jossa oli huomattavan paljon yksin syöviä nuoria miesoletettuja. Korvapuustejakin löytyi evääksi. Vesivarastot täydensin aseman alakerran marketista ennen junaan menoa.

Astanan-junan plazkarty osoittautui erittäin vintagehenkiseksi. Sisustus oli epäilemättä säilynyt koskemattomana 70-luvulta asti. Tuoksu oli jo 45 minuuttia ennen lähtöä sakea. Tuttuun tapaan valot olivat asemalla seistessä käytännössä katsoen pois päältä. Ehkä seisovaan junaan ei saada johdettua riittävästi sähköä?

Pian lähdön jälkeen valoja lisättiin, ja henkilökunnan edustaja sinisessä karvalakisssaan eteni kumarassa käytävällä jakaen säkistä kahisevaan muoviin pakattuja lakanapaketteja. Jo kohta nopeimmat olivat ehtineet pedata petinsä, riisua kenkänsä ja sukkansa ja asetella kuivatun aprikoosin hajuiset jalkapohjansa käytävällä kulkijaa hipomaan. Sänkyjen mitoitus on sen kaltainen, että jo 180-senttisen jalat roikkuvat sängystä ulos, eivätkä ohikulkijat yleensä nähneet vaivaa yrittääkseen olla osumatta niihin.

23.40 valot sammutettiin taas. Lukuvaloja ei vielä 70-luvulla tunnettu, joten vaunu oli sysipimeä. Nyt oli selvästi aika mennä nukkumaan.

Aamuhämärissä heräsin, kun jalkaani tökittin. Taskulampun kanssa edessäni kohoava henkilö toisteli passport, passport, ja kesti hetken aikaa tajuta mitä hän halusi, koska minkään rajan ei pitänyt olla vielä lähettyvilläkään. Minun passini hän kuitenkin halusi nähdä, ei kenekään muun, ja tutkittuaan sitä hetken taskulamppunsa valossa meni menojaan. Ehkä olin junan ainoa EU-kansalainen, ja näin ollen lähtökohtaisesti epäilyttävä. Jo Allegrossa Venäjän rajaviranomaiset palasivat toistamiseen tutkimaan passistani Ukrainan leimoja ja kyselemään millä asialla olen siellä mahtanut olla.

11 tunnin levon jälkeen täytyi nousta aamupalalle. Yön ja aamun aikana vaunun matkustajista oli hävinnyt yli puolet. Enemmän ja vähemmän jäätyneiden ikkunoiden takana rullasi aurinkoinen hanki ja metsäkaistale. Sisällä oli t-paitakeli. Ikkunoiden alta puskeva lämmin ilma oli lämmittänyt myös eväskassini. Samovaarista vettä puuroon ja kahviin, näkkileipää ja munakoisohilloa.

Toiletti oli omanlaisensa laitos. Ei saastainen, mutta ajan hampaan ahnaasti syömä. Luultavasti valaistus oli harkitusti niin hämärä, että mitään ei juuri nähnyt. Päivällä ei ollut paljon valoisampaa, ikkunan peitti värjätty tai ajan saatossa värjäytynyt muovilevy. Vettä kuitenkin tuli hanasta vielä ensimmäisenä aamuna, kituliaammim kuin illalla, ja paperiakin oli tarjolla. Lattialla oli muovimatto ja märkä pyyhe. Ilmanvaihto pöntön ja lavuaarin kautta oli niin toimiva, että ilma oli melko raikas ja sanalla sanoen jääkylmä.

Lukemattomien ohi soljuneiden tuntien kuluttua Venäjän ja Kazakstanin välinen raja jo häämötti, ja vaunuvastaava ilmestyi kertomaan, että kohta menee vessa lukkoon. Minun kohdallani hän teki kasvoillaan liioitellun neuvottoman ilmeen, mutta ilahtui, kun nyökkäilin hänen käsillä rinnan edessä tekemälleen ruksille. Yhtäkkiä pimeän maiseman halki kiitävästä vaunusta sammuivat kaikki valot. Pian ne palautuivat, mutta tyhjään loossiini oli ilmestynyt istumaan sanomalehden ristikkoa täyttävä vanhus. Hän vaihtoi istuinpaikkaansa muutaman minuutin välein, kokeili kaikkia mahdollisia, ja katosi pian jonnekin.

Tunnin rajapysähdyksen ajaksi valot käännettiin taas yötilaan. Venäjän rajavartija tutki passini sivu sivulta luupin kanssa ja kyseli kuinka monta kertaa olen käynyt Venäjällä ja millä asioilla.

Kazakstanin puolen ensimmäiseltä asemalta juna täyttyi taas äärimmilleen, pääasiassa eläkeikäisestä karvahattu- ja turkkikansasta. Pian voimistuvista kammottavista äänistä päätellen kyseessä oli kazakstaninilaisen keuhkotautikerhon talviretki.

Kröhän ja yskän täyttämän yön jälkeen juna alkoi lähestyä Astanaa. 10 minuuttia ennen määränpäätä oli pysähdys paikallisessa Pasilassa, ”Rautatieasema n:o 39:llä” täyden pimeyden keskellä. Asemalla paloi muutama lamppu, ja viereiset raiteet olivat täynnä ruosteisia säiliövaunuja.

Astana toivotti purevasti tervetulleeksi 21 asteen pakkasellaan. 

Helsinki – Moskova – Kiova – Berliini – jne.

Talviset tunnelmat Tolstoin vaunujen välikössä.

Joulukuun lopun Moskova ei ole yhtä ihastuttava kuin elokuinen Moskova. Tolstoi-junan saavuttua aamuyhdeksältä Leningradin asemalle ostan metroasemalta kolmen päivän matkalipun ja suhautan metrolla ja ratikalla hostellille. Olen onnistunut löytämään oman huoneen kohtalaiset pisteet saaneesta ”mini hotellista” 15 eurolla yö. Se on Moskovassa edullinen hinta, ja sitä on mahdotonta olla huomaamatta itse paikastakaan, kun on lopulta onnistunut löytämään sen sisäpihan nurkasta. Respassa on melkein pimeää, tupakka haisee ja kaikki näyttää kähjäiseltä. Respahenkilö ei ilahdu tulostani, ärähtää ”No English! No room!” ja viittoilee kädellään lähtemään, mutta antaa kuitenkin jättää rinkan vessan oven viereen. 

Keskustassa on loskaista, vaikka pakkasta pitäisi olla kahdeksan astetta. Kadut ovat ruskean muhjun peitossa, suolaa kauhotaan kaikkialle ylettömästi, sen huomaa myös illalla kenkien muututtua epämääräisen valkoisiksi. Ilahduttavaa sen sijaan on, että kaikki paikat ovat normaalisti auki 24.12. ja seuraavina päivinä, ja jos kengässä on reikä pohjassa ja jalat alati märät, aikaa voi kuluttaa lämpimissä ravintoloissa. 

Eräässä kasvissyöttölässä vieruskaveri tilaa teetä ja kakunpalan, ja syötyään sen noin 15 sekunnissa tilaa kaksi erilaista kakkupalaa lisää. Pikapitseriassa leveän tiskin takana seisoo seitsemän jamppaa poikabändinomaisesti, ja englanninkieliestä menua kysyessäni vielä yksi lisäjampaa haetaan sivummalta. English menua ei kuulemma ole, mutta vegan pizza löytyy. Kysyn mitä siinä on, jolloin otetaan käännösohjelma apuun. Kohta saan nähdä puhelimen näytöltä tuoteselosteen: green vegan food. Yksi sellainen sitten kiitos!

Jokapäiväinen ohjelmani Moskovassa: matkustan raitiovaunulla johonkin ilmansuuntaan, ja seison leukojani väännellen jumissa kanssamatkustajien kanssa autojen tukkiessa kiskot. Suuri osa verkostosta vaikuttaa olevan sangen kurjassa tilassa. Suuri osa vaunuista on lyhyitä nysiä, koska hitauden ja epäluotettavuuden takia matkustajamäärät ovat pieniä. Vain yhdellä linjalla vastaan tulee pidempi kokonaan muusta liikenteestä eristetty reittiosuus. Niitä luultavasti, ja toivottavasti, on enemmänkin, ja myös upouusia vaunuja ja pysäkkejäkin löytyy, joten ehkä tilanne ei ole pelkästään lohduton.

Kiovaan!

Juna Kiovaan lähtee Moskovassa Kiovan-asemalta. Junan pääteasema on Chisinau, mitä juhlistavat myös ikkunoihin ripustetut MOLDOVA MOLDOVA -verhot. Jo asemalaiturilla on hämärää, vaunujen ulkokuori tumma ja kurainen, sisälläkin näyttää pimeältä. Ja sisällä tosiaan odottaa hämmästyttävä menneen ajan hämyisän salaperäisen tunnelma. Tällaiseksi Moskova–Chisinau-yöjunan varmaan voisi mitään asiasta tietämätön kuvitella, mutta todellakin, loppuvuodesta 2018 se on edelleen sellainen kuin kenties 30 vuotta sitten. 

Jostain syystä päällä on jo puolta tuntia ennen lähtöä, ennen iltakahdeksaa, yövalaitus, jossa hädin tuskin näkee eteensä. Vaunu on venäläinen platzkart, eli loossit ovat auki käytävälle, ja käytävän toisella puolella on vielä käytävän suuntaisesti ala- ja yläsängyt. Vaunu on täynnä, vastapäätä istuva vanhus nakkaa vuodevaatteeni alasängylleni, joka vielä tässä vaiheessa on myös yläsänkyläisen istumapaikka. Junan lähtiessä liikkeelle lisää valoja syttyy.

Jo pitkään liikkumattomana maannut vanhus alkaa puolenyön aikaan kuiskia jonkinlaista monologia, ehkä rukousta, ehkä unissaan, ehkä ei. Pian sen jälkeen juna pysähtyy ensimmäisen kerran, Sukhinitšissä, noin puolimatkassa Ukrainan rajalle. Käytävän toisen puolen yläsänky on tyhjä, ja sille nostetaan kaksi jättimäistä pahvilaatikkoa. Niiden sisältö ei vaikuta ainakaan vähempää epäilyttävältä sen jälkeen, kun toinen laatikon nostaneista hepuista kehottaa minua vetämään verhot loossimme ikkunan eteen. Raja-asemalla tullihenkilökunta kyselee laatikoista, mutta junaisäntä on saatu ilmeisesti mukaan juoneen, hän nimittäin kiiruhtaa selittämään arvatenkin niiden vähäpätöisestä sisällöstä kättään heilauttaen, ja saa tarkatajan siirtymään eteenpäin. Laatikon omistajan naama kääntyy virneeseen.

Aamuvarhaisella junan saapuessa Kiovan päärautatieasemalle vasempaan jalkaan laittamani kenkä on edelleen märkä. Sieppaan liinavaatteiden suojapussin mukaani, ja aseman odotushallissa yritän löytää suojaisan paikan, jossa hivuttaa se kengän ja sukan väliin. Sellaista ei varsinaisesti löydy, mutta ketään ei vaikuta laitapuolen kulkijan puuhilta näyttävä operaatio kiinnostavan, joten jatkan iloisena matkaa kohti asemahallia, ja päätän luovuttaa – ostaa uudet kengät jo Kiovasta, jo tänään. Yritys sinnitellä Berliinin eettisemmille kenkäaitoille epäonnistui.

Suurin summa, minkä aseman pankkiautomaatista saa kerralla nostettua, on 240 hryvniaa, eli vajaat 8 euroa. Se on riittävästi kouralliseen muovisia, vihreitä metropoletteja, vaikka niiden hinta on kaksinkertaistunut viime vuonna, ja on nyt noin 26 senttiä. Junat ovat meluisia ja tupaten täysiä. Osasyynä voi olla Kiovassakin alennustilaan päästetty raitiotiesysteemi, joka tukehtuu autojen sekaan.

Moskovan karuhkon hostellin jälkeen Kiovassa odottaa ystävällinen, siisti, kaunis ja peräti yksilöllinen palvelu – olen vuoden viimeinen asiakas, ja lähdettyäni paikka menee viipymättä talvilomalle. Asiakaspalvellessaan tauottomasti hyräilevä omistaja keittelee minulle kunnon kahvit ja antaa tarkan kuvauksen mielestään hyvästä ensimmäisen päivän reitistä Kiovassa, ja varmuuden vuoksi toistaa oleelliset kohdat pariin kertaan. Joudun ainakin alun osalta noudattamaan sitä, koska minulla on tunne, että hän tarkkailee ikkunasta, osaanko lähteä oikeaan suuntaan. Vasta sisäpihalta päästyäni kehtaan kääntyä päinvastaiseen suuntaan.

Kiova tuntuu Moskovan jälkeen pieneltä ja rauhaisalta, vaikka on täälläkin 2,8 miljoonaa asukasta. Autokaistojen määrä ei silti ole yhtä hillitön, vaikka jalankulkijavihamielinen katusuunnittelu elää täälläkin vielä vahvana: kävelijät saavat alitella risteyksiä portaita pitkin alinomaa, jotta autojen kulku olisi sujuvampaa. Lisäksi kävelijöiden tasapainoilu muhkuraisilla jääradoilla on jotain ennennäkemätöntä.

Vegaaninen Kolo-kahvila lopetti toimintansa viime syksynä Kalliossa, mutta onkin näköjään sittemmin muuttanut Kiovaan. Erityisen aamiaistyyppisiä asioita listalla ei ole, mutta tuntien kuluessa ehdin nauttia mustaa kahvia sellerisalaatin kanssa, barbeque-makkararullan ja sähköjen mentyä vielä (liian etikkaista) suklaakakkua ja kahvia. Jotenkin tietämättömästi ja onnellisesti kahvikone toimii kaikesta huolimatta, ja kynttilän valossa kahvin valmistaminen onnistuu asianmukaisesti. Musiikki jatkuu kahvilatyöntekijän kännykästä, vaikka ehkä parempi olisi, ettei jatkuisi. Sekä Moskovassa että Kiovassa ravintoloissa tutuksi ovat tulleet juuri ja juuri muutaman biisin pituiset soittolistat. Voimasoittoon päässeet laulut tulevat hyvin tutuiksi tunnin parin aikana.

Varsovaan – melkein!

Toisen päivän iltana olen hyvissä ajoin rautatieasemalla. Asemarakennuksen ja ykköslaiturin välisen sivuoven tuulikaapissa istuu nurkkaan selkä suorana nojaten sammuneen tai kuolleen näköinen hahmo, jonka siivoja ja kaikki muutkin ohittavat nopeasti. Junan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, mutta se on jo laiturilla, ja vaunuisännän katsottua lippuni askellan ehjissä kengissäni hyttiin. Siellä vastassa on vihaisen oloinen vanhus, joka huokailee ja heiluttelee käsiään. Yritän rauhallisesti näyttää hänelle lippuani, että tässä hytissä on myös minun paikkani, mutta hän ei suostu vilkaisemaankaan. Kohta paikalle tulee hänen kaksi nuorempaa matkaseuralaistaan, ja näyttää todellakin, että hyttiin on nyt tulossa yksi ylimääräinen henkilö. Pian junaisäntäkin on jo haettu ihmettelemään tilannetta, ja lippuani tarkemmin katsottuaan hän osoittaa, että siinä on itse asiassa kuukauden takainen päivämäärä. No saakeli! Kuulemma ainoatakaan paikkaa ei junassa ole vapaana, eli uuden lipun ostaminenkaan ei auttaisi. Ja tämä on se lippu, joka minulle lähetettiin peräti postitse, ja jota olen heilutellut käsissäni ja jopa valokuvannut edelliseen postaukseen. Ja koko ajan siinä on lukenut 28.11., eikä 28.12. Mitä opin: katso lippuja ostaessa päivämäärät vähän tarkemmin, jooko.

Hieman häkeltyneenä poistun junasta ja laiturilta. Seuraava juna lähtee samaan aikaan huomenna, ja siinä on tilaa. Miinukset: yksi käyttämättä jäänyt junalippu, yksi käyttämättä jäänyt hotelliyö Berliinissä, sekä yksi ylimääräinen junalippu ja yksi ylimääräinen hotelliyö Kiovassa. Plussat: ylimääräinen vuorokausi Kiovassa, sekä odottamattoman käänteen tuoma yllätys. Menen vakiovegaaniravintolaani ja tilaan pepperoni-tillipitsan ja alan etsiä yöpaikkaa. Kiva hostellini on talvilomalla, ja kaikki muutkin kivalta vaikuttavat paikat ovat kiinni tai täynnä, joten päädyn lopulta vain johonkin mahdollisimman lähellä olevaan. Se onkin tässä tapauksessa ummehtuneen 70-lukuinen tornihotelli, jonka huoneessa kaikki näyttää ja haisee beessiltä. On kuvaputkitelevisio, lankapuhelin ja kelloradio. Vaaleissa kohokuviotapeteissa on hailakoita punaisia jälkiä siellä täällä, kenties veriroiskeita on kuurattu. Respan antaman ”nauti desi viiniä ilmaiseksi jossain viihtyisistä baareitamme” -kortin innoittamana käyn kurkistamassa alakerran baariin, mutta päätän nopesti mennä ennemmin saksalaiseen supermarkettiin ostamaan litran banaaniesanssin makuista soijamaitoa.

Varsovaan ja Berliiniin!

Seuraavana iltana samassa paikassa samaan aikaan junamatkani Varsovaan alkaa onnistuneesti. Kolmen hengen hytissä me kolme matkustajaa istumme alasängyllä, kunnes puoli kymmenen jälkeen kaikki siirtyvät sänkyihinsä, jotka ovat niin matalia, ettei niissä pysty edes juomaan pullosta. Peilikaapin sisällä olevaa valoa ei pysty sammuttamaan – näin todistaa yöllä haritoitaan kohautellen myös junaisäntä –, ja kaapin ovea ei myöskään pysty sulkemaan kunnolla. Se räpsyy auki ja kiinni koko yön. Tosin suuren osan yöstä juna on pysähdyksissä. Ukrainan ja Puolan väliset rajatoimet nimittäin kaipaisivat virtaviivaistamista. Tapahtumat alkavat noin aamukolmelta ja päättyvät seitsemältä. Jos hetkeksi ehtii nukahtaa, kohta tulee joku kysymään jotain, osoittamaan taskulampulla silmiin tai raottelemaan laukkujen vetoketjuja.

Seuraavana aamuna Varsovassa on aikaa myöhäiselle aamiaiselle / aikaiselle lounaalle. Vähän ennen yhtä lähtee reilun kuusi tuntia kestävä Berliinin-juna. Paitsi että tällä kerralla juna hajoaa vajaa tunti ennen Berliiniä. Se hinkuttaa pitkän aikaa edes takaisin, kunnes tilanne kai todetaan toivottomaksi ja matkustajat ajetaan ulos pienelle seisakkeelle pimeyden keskellä. ICE peruuttaa pois, ja seutujuna tulee ihan pian, itse asiassa parikymmentä minuuttia myöhässä sekin. Lippusekoiluni takia vuorokaudella lyhentynyt Berliini-visiitti kutistuu hetki hetkeltä. Lopulta aikaa jää käydä syömässä, mennä nukkumaan ja lähteä puolenpäivän jälkeen jälkeen pois. Mutta se onkin hyvä, koska on uudenvuodenaatto, ja silloin voi Neuköllnissä saada pommin päälleen, koska niin meinasi käydä jo aatonaattona.

Jännitystä Hampurista Kööpenhaminaan

Saksalaisessa pikkukylässä ja Hannoverissa vietettyjen päivien jälkeen alkaa kotimatka. Yhteydet Hampurista Kööpenhaminaan ovat tällä hetkellä niin surkeat, että jatkoyhteyksistä myöhämistisriskin mimimoimiseksi olin valinnut 4.37 Hampurista lähtevän yhteyden Kööpenhaminaan. Se on umpihölmö kolmen vaihdon yhteys, jossa on neljän minuutin vaihtoja. Periaatteessa nämä ovat viereiseltä laiturilta ja niiden ikään kuin taataan toimivan, mutta tuollaisten pätkien matkustaminen on yhtä piinaa. Koko matkan voi jännittää, ollaanko jo jäämässä ratkaiseva minuutti aikataulusta. Yleensä en ole tuollaisia yhteyksiä käyttänyt, nyt ajattelin yrittää. Ja pieleenhän se menee. 

Jo ensimmäinen juna jämähtää viideksi minuutiksi paikalliseen Linnunlauluun juuri ennen vaihtoasemaani Neumünsteriä, ja vääntelen jo käsiäni epätoivoisena junan portaikossa. Mutta myöhässäpä on myös vaihtojuna, joten ehdin siihen. Sitten taas jännitän melkein koko 66 minuutin matkan Flensburgiin, olisiko sielläkin juna myöhässä tai odottaisiko se tätä junaa. Junan asemesta Flensburgissa odottaa laiturinäytössä saksankielinen tiedote, josta ymmärän sen verran, että juna korvataan bussilla. Ja aseman edustalta Tanskan rautatieyhtiön bussi löytyy.

Saksan ja Tanskan välillä on edelleen ilmeisesti ”väliaikainen” rajatarkastus. Tämä on kuitenkin eri tyyppinen operaatio kuin nelituntinen toimitus Ukrainan ja Puolan välillä. Kaksi hymyilevää henkilöä nousee bussiin, he katsovat henkilökortit ja poistuvat tervehtien kuin tanskalaisen laatusarjan henkilöhahmot, koko hommassa menee minuutti.

Junan, jota bussi korvaa, oli tarkoitus mennä Tanskan Fredericiaan, jossa olisi ollut vielä vaihto Kööpenhaminan-junaan. Mutta bussikuski avaa mikrofonin ja paljastaa meille yllätyksen. Hänen täytyy palata pian Flensburgiin hakemaan seuraavia matkustajia, joten emme pääsekään Fredericiaan, vaan paikkaan nimeltä Tinglev. ”So we are going to Tinglev, a new experience for you”, kuljettaja maalailee. Ja eipä tämä Tinglev mikä tahansa paikka olekaan, sieltä menee suora juna Kööpenhaminaan, eikä meidän tarvitse enää tehdä vaihtoa Fredericiassa. Hurraa! Toki, kuten aina näissä tilanteissa, maksetut paikkavaraukset ovat mennyttä, mutta tuurilla istahdan Tinglevissä paikalle, jolla saan istua Kööpenhaminaan asti.

Kööpenhaminaan saavun tunnin suunnitelmaa myöhemmin, mutta neljän tunnin puskuri ottaa tämän pehmeästi vastaan, ja lounastauon pituus on nyt pelkästään kohtuullisempi. Kööpenhaminan aseman seudun vegaanitarjonta on edelleen häkellyttävän surkea. Tivolin ravintolamaailmasta löytyy tanskalaistyyppiseen hintaansa nähden valju thai-kulho, mutta aseman kaupoista ei meinaa löytyä matkalle mukaan mitään, iänikuisia falafelsalaatteja lukuunottamatta.

Ehkä loppiaisviikonlopun takia Kööpenhamina–Tukholma-juna on turvoksissa ja eloisan äänekäs, mutta kulkee sulavasti ja ajallaan. Tukholmassakaan aseman lähistön pikaiset illallistarjoukset eivät päätä huimaa, joten suuntaan suosiolla hampurilaiselle. Sen jälkeen Luulajan-yöjunan lähtöä odottamaan, mitä odottaa myös koko laiturillinen ruotsalaisia hiihtovarusteet mukaan pakattuina.

Pohjoiskoukkaus kotiin

Seuraavana aamuna olen niin lähellä Torniota, kuin junalla toistaiseksi pääsee. Luulaja–Haaparanta-välillä on kiskot, ilmeisesti vasta kunnostetutkin, ja niitä käyttää tavaraliikenne. Joitain vuosia sitten matkustajaliikenteen käynnistämisestä kirjoiteltiin, mutta mitään ei vaikuta tapahtuneen. Tuskinpa tuon välin matkustajavirrat junaa toisaalta tällä hetkellä perutelisivat, ainakaan bussimatkustajien määrästä päätellen. Toki juna voisi houkutella enemmän matkustajia, mutta ei ehkä riittävästi. 

Ilta jo Luulajassa hämärtää, kun bussi 12.30 lähtee Haaparantaan. Matka lumisten maisemien halki kestää 2,5 tuntia, ja klo 15/16 Haaparanta–Tornion yhteisessä matkakeskuksessa on hiljaista. Kahvila on kiinni ja ainoat ihmiset bussista poistujien lisäksi tulevat juttelemaan minulle, ja tungettelevia kysymyksiä hetken ihmeteltyäni käsitän heidät ruotsalaisiksi rajaviranomaisiksi. Mistä olet tulossa? Entä ennen sitä? Ja ennen sitä? Ennen sitä? Oletko siis saksalainen? Koira ei haista rinkassani mitään arveluttavaa, ja minut päästetään menemään. 

Kemin-bussin lähtöön on reilu tunti, ja uhkarohkeasti aion yrittää ehtiä syödä ennen sitä. HappyCow:n mukaan Umpitunneli-nimisestä paikasta saa monenlaista vegaanista pureksittavaa. Kuulostaa arveluttavalta, mutta vaihtoehtoja ei toisaalta pahemmin ole, ja sitten taas, siistiä että Torniosta löytyy jotain muuta kuin Rosso tai Chico’s. Pitsa osoittautuu aivan kelvolliseksi, ja palvelukin on nopeaa ja ystävällistä. Kemin asemahallissa aika on pysähtynyt, penkeillä valuu ulkovaatteissa hautuvia junanodottajia. Makuuvaunu on mallia vintage orannseine muovilavuuarikaappeineen. 

Helsingissä olen perillä vajaan vuorokauden myöhemmin kuin olisin laivaa käyttäen ollut. Ei paha ollenkaan!

Raiteitse ympäri pimeän Itämeren

Loppuvuoden märässä ja kohmeisessa pimeydessä on tavallista alkaa haaveilla pääsystä jonnekin hieman toisaalle. Niin päätinkin ostaa joulukuun lopulle makuupaikan Moskovaan. Valoa ja lämpöä ei lähitienoilta löydy kuitenkaan. Ei, vaikka matka jatkuu Moskovasta niinkin eteläiseen aurinkokohteeseen kuin Kiovaan, ja siitä vielä Varsovan kautta Berliiniin. Sen jälkeen Hannoveriin, jonka jälkeen melkein yhtä soittoa Tanskan ja Ruotsin kautta takaisin Helsinkiin, mutta tällä kertaa koko ajan maan päällä pysytellen. Ei siis jonottelua maailmanlopun laivaterminaaleissa loppiaisaaton kauheudessa, vaan Tukholmasta yöjunalla Luulajaan, josta bussi Tornioon, ja siellä taas junan kyytiin.

Alkuperäinen idea oli matkustaa suoralla yöjunayhteydellä Moskovasta Berliiniin, mutta tämä olisi vaatinut pöyristyttävän sata euroa maksavan Valko-Venäjän kauttakulkuviisumin hankkimisen. Lentoa vaihtavat eivät tietenkään moista tarvitse, mutta jos haluaa katsoa Valko-Venäjää junan ikkunasta, pitää maksaa. Prioriteetit kohdillaan! Karttaa katselemalla Ukrainan kautta kulkeminen vaikutti seuraavaksi parhaalta vaihtoehdolta, ja samalla voisi pysähtyä Kiovaan pariksi päiväksi. Ukrainaan julistettu kuukauden poikkeustila on ilmeisesti vielä voimassa silloin, kun junani ylittää Venäjän ja Ukrainan rajan. Toivottavasti tilanne itäosissa ei eskaloidu ennen sitä, ja no, tietenkään enää koskaan ja ollenkaan. Yhtä kaikki, nykyisessä tilanteessa Kiovassa ei pitäisi olla erityistä vaaraa matkailijallakaan.

Kuten jo kesällä Trans-Siperia-lippuja urakalla hankittaessa huomattiin, Venäjän rautateiden RŽD:n verkkopalvelusta lippujen ostaminen olikin helppoa ja yksinkertaista, ennakkovaroitusten vastaisesti. Moskova–Kiova-yöjuna ei ollut poikkeus nytkään. Kiova–Varsova-lippu piti ostaa Puolan rautateiden PKP:n kaupasta, joka ei ainakaan lippujen toimittamisen suhteen ollut yhtä näppärä: sähköistä lippua ei ollut valikoimissa, vaan paperiset liput lähetettäisiin postitse, ja samalla huomautettiin, että mikäli postissa katoavat, harmi juttu, PKP ei ota vastuuta. 

Useampi viikko kuluikin, mutta lopulta ilmoitus kirjatusta kirjeestä saapui. Jos olisi annettu ymmärtää, että lähetys tulee kirjattuna, en olisi ehkä hermoillut yhtä paljon. Itse lippuun oli jopa niitattu jonkun käsin kirjoittama pieni lappu, jossa kerrottiin englanniksi, että tässä sinun makuupaikkavarauksesi. Lämmin tunne läihähti rinnassa. Somaa.

Puolasta lähetettiin läjä paperiroskaa. Digiaika ei ole vielä koittanut.

Saksan sisäiset liput DB:lta voi ostaa suoraan apilla, eikä tällöin tarvitse pelata pdf:ien kanssa. Tämä on hämmästyttävää edistystä saksalaisilta. Vielä viisi tai neljä vuotta sitten todistin tilannetta, jossa matkustajalla oli DB:lta ostettu lippu Berliinistä Prahaan. Hän esitti sen konnarille tabletiltaan, mutta voi voi, ei kelvannut. Säännöt sanoivat, että pdf:n pitää olla printattu, laitteen näytöltä sitä ei tuolloin ollut mahdollista näyttää. Tästä väännettiin aika tovi, mutta lopulta onnettoman matkustajan ei auttanut muuta kuin ostaa uusi lippu, mahtoiko vielä saada tarkastusmaksunkin, siitä en ole varma.

Ehkä kymmenen vuoden päästä Saksassa voi jo maksaa kortillakin.

Trans-Siperia 7: Matka päättyy Moskovaan

Ei ehkä ole suurikaan ihme, että Trans-Siperian matkan läntinen päätepiste, vasta äskettäin jalkapallokisoja varten harjattu ja imuroitu Moskova näyttäytyi siistinä, elävänä ja miellyttävästi kuhisevana kulttuurin ja sivistyksen hedelmäkorina. Se ei vastannut alkuunkaan aiempaa mielikuvaani, joka oli perustunut pelkkiin ennakkoluuloihin. Nyt ihmettelin, miksen jo aikoja sitten ollut viettänyt aikaa täällä, vaivaisen yöjunamatkan päässä kuplivassa suurkaupungissa, jonka ratikkaverkossakin riittää tunnelmoitavaa viikoiksi. Ilmeiset syyt ovat tietysti viisumin hankkimisen vaiva ja yleinen Venäjä-antipatia. Samat syyt painavat todennäköisesti monilla muillakin, koska eurooppalaisia kieliä ei kaduilla liiemmin kuullut.

Toisena päivänä matkalla aamiaiskahvilaan päädyimme epähuomiossa kävelemään jonkun aukion läpi, jonka sitten karttaa pyöriteltyämme huomasimme olevan Punainen tori. Ei ollut tarkoitus, mutta tuli käytyä sielläkin. Kyseisen kaltaisissa paikoissa vierailu ei lähtökohtaisesti kiinnosta, sillä kohteen on nähnyt kuvissa jo tsiljoonat kerrat, ja äänekkäät, huojuen taapertavat ihmismassat kameroineen eivät juuri lisää houkutinkerrointa. Aamiaismenussa sen sijaan kaikki kuulosti niin ihanalta, että tilasimme kaikkea kaksin kappalein. Paikka itsessään oli sivumennen sanoen varsin erikoinen, jonkinlaisen kauneuskeskuksen tai plastiikkakirurgisen klinikan eteiskanttiini, jossa ei koko parin tunnin ruokailumme aikana näkynyt kuin yksi asiakas, proteiinipirtelön tilannut pukuhenkilö. 

Yhtä kaikki, ruoka maistui itkettävän hyvältä. Sen jälkeen tuntui oivalta ajatukselta suunnata Gorkin puistoon. Matkalla sinne silmiin osui Banksyn näyttelyn mainos, mikä sitten imaisikin meidät nopeasti 70-lukuiselta vaikuttavan museorakennuksen uumeniin. Näyttely oli kiinnostava  ja jopa suutelevat poliisit vilahtivat puolen sekunnin ajan videossa. Seinillä heitä ei sentään tavattu. Pari viikkoa vierailumme jälkeen Banksy ilmaisi Instagram-tilillään hämmästyksensä Moskovan-näyttelystä (ja muutaman muunkin kaupungin); ilmeisesti se oli järjestetty aivan omin luvin. Mutta, Banksyn ollessa kyseessä, kuka voi tietää mistään mitään.

Näyttelyn jälkeen pääsimme viimein käyksimään helteiseen puistoon, mutta jo kohta vastaan tuli seuraava kulttuurilaitos: nykytaiteen museo Garage, joka arkkitehtuurillaan ja tehokkaalla ilmastoinnillaan kutsui vieraakseen. Kahvilassa ystävällinen tarjoilija puhui sujuvaa englantia, R sai kahviinsa soijamaitoa – ”naturally” – ja kuiva venäläinen omenasiideri maistui happaman virkistävältä. Meneillään olevat näyttelyt eivät osoittautuneet erityisen kiinnostaviksi, mutta talo itsessään miellytti.

Myöhemmin söimme yhdet maailman parhaista falafelrullista kakan hajuisella penkillä autokaistojen välissä olevassa kapeassa puistokkeessa. Olisi sittenkin kannattanut jaksaa kävellä vähän kauempana sijainneeseen isompaan puistoon, tai kivoihin keinuihin, joita pysähdyimme ihailemaan matkalla Falafel Bron mikroskooppiselle luukulle. Niissä keinuissa vain naisoletut keinuivat, joten yleisen mielenrauhan kannalta oli ilman muuta hyvä, ettei keinua meille varttitunnin aikana vapautunut.

Baari-, kulutus ja varsinkin selfiekeitaiksi muuttuneita entisiä tehdasalueita löytyi Moskovasta useita. Ydinkeskustassa vuoteen 2007 suklaata suoltanut Krasni Oktjabr eli punainen lokakuu vaikutti niistä sijaintinsa tähden vähiten hipsterimäiseltä, niin helppo oli sinne laiskimpienkin turistien tulla hämmästelemään. Hieman enemmän vaivaa vaatineisiin Flaconiin ja sen viereiseen Hlebozavod 9:iin piti matkustaa jokunen metroaseman väli, ja eron asikaskunnassa huomasi. Turistimaisen kätevästi nämäkin olivat silti matkan varrella Ostankinon tv-tornilta pois tultaessa. 

Tv-torni itsessään oli merkillinen kokemus järjettömän mittavine turvallisuustoimineen. Koko valtava kenttä, jonka keskellä torni kohosi, oli piikkilanka-aitojen suojaama, ja erilaisia turvatarkastus-, passintarkastus- ja lipuntarkastuspisteitä oli lukemattomia ennen kuin korkeuksiin lopulta pääsi kohoamaan. Lattiassa oleville ikkunoille heittäytyi miltei jokainen keimailemaan kameralle. Järkytys oli, ettei minkäänlaisia virvokkeita ollut saatavilla, ainoastaan matkamuistorihkamaa. Onneksi ukkosmyrsky loi tunnelmaa. Hieman syrjäisen sijaintinsa takia tornista näkyi kuuluisten nähtävyyksien sijaan lähiöitä ja kaupungin ainoa monorail-junarata.

Illemmalla päädyimme käyttämään tunnin istumalla selfie-lavasteena pienellä jokilaivalla. Totuuden nimissä otin itsekin yhden kuvan, alittamallamme sillalla kauniisti seisseestä raitiovaunusta. Myöhemmin rinkat jo mukanamme hankkiuduimme vielä illalliselle vaihtoehto-hippi-punk-henkiseen söpöön pieneen vegaaniravintolaan, johon juomat sai/piti käydä ostamassa viereistä baarista. Ilmeisesti en näyttänyt paikan tyypilliseltä asiakkaalta, niin epäuskoisena baarihenkilö hämmästeli miten olin sinne mahtanut eksyä. Hanatuotteita oli liitutaululla 24, ja melkein jokaisen nimen vieressä oli pieni rinkula vegaanisuuden merkiksi! Oi sitä onnea. Vesimelonisiideri valitettavasti ei kuulunut tähän joukkoon.

Kaiken hämmästyttävän jälkeen huomasimme seisovamme Leningradin aseman laiturilla vähän ennen yhtätoista lämpimässä illassa, ja edessämme olevan vaunun näytössä luki Helsinki. Porsastelimme vielä viimeisen kerran matkustamalla ykkösluokan hytissä. Scrabblea pelattiin ja rommikolaakin juotiin.

Hieman myöhemmin seuraavana päivänä ikkunoiden takana alkoi näkyä kotimaamme. Missään ei ollut ketään. Tältä näyttää ydinlaskeuman jälkeen. Söimme tyhjässä ravintolavaunussa viimeisen aterian, riisiä ja sipulia. Ruplat oli käytetty loppuun, eikä eurojakaan löytynyt mistään. Kortti ei tietenkään käynyt, joten Helsinkiin saapumisen kunniaksi sain vielä tehdä pikajuoksun aseman pikapankille R:n odottaessa panttivankina junassa, joka henkilökunnan mukaan seisoisi asemalla vain muutaman minuutin. Hyväksi onneksi R eivätkä tavaramme kerenneet singahtaa takaisin Moskovaan eivätkä edes Ilmalan varikolle ennen kuin henkeä haukkoen palasin seteleiden kanssa. Pažalusta!