Biškekin sakeassa savussa

Biškekin keskusta yllätti pienuudellaan, sikäli kun Kirgisian kuudesta miljoonasta asukkaasta lähes joka kuudes asuu kaupungissa. Vuosina 1926–1991 Frunzeksi kutsutussa pääkaupungissa ei tarvinnut kävellä kuin parisenkymmentä minuuttia keskusaukiolta, kun jo talot muuttuivat yksikerroksisiksi puutönöiksi. 

Huonompilaatuista ilmaa en ole henkäillyt missään muualla, edes Kiinassa. Ilma talvisessa kaupungissa oli harmaana savusta ja pakokaasuista. Siellä täällä poltettiin roskakasoja ja mitä lie, ja joukkoliikenne perustui pääosin 12 matkustajaa vetäviin pakettiautoihin, joita oli liikkeellä loputon määrä, ja jokaisen päästöt näyttivät ja haisivat siltä, että ne tulivat suoraan 70-luvun sakeasta pimeydestä. Täälläkin kyseisten marshrutkien reitit onneksi löytyivät kännykkäapista, joten niiden käyttö oli helppoa ja ylipäätään mahdollista, pysäkeiltä ja internetistä kun ei mitään tietoa löytynyt.

Ensimmäisenä iltana karautimme marshrutkalla amerikkalaishenkiseen burgerdineriin (listalta löytyi suoraan aito vegaanipurilainen!), jossa oli juuri alkamaisillaan kansainvälisten opiskelijoiden visailuiltama. Säännöt olivat tiukat ja niitä kerrattiin kuuluvalla äänellä moneen otteeseen. Opimme ja unohdimme saman tien monenlaista nippelitietoa stan-valtioista. 

Coktailtarjontaan tutustuaksemme kävelimme parin pimeän puiston läpi, mistä erityisesti matkaoppaassa varotettiin. Baarissa pääsimme kuulemaan kirgisialaisen kolmen hengen bändin keikan värikkäiden drinkkien ryystämisen lomassa. Ilahduttava löytö marketissa kotimatkalla oli paikallinen kolajuoma Kyrgyz Cola. Monissa maissa on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta löytää mitään muuta kuin jättifirmojen limuja. 

Seuraavana päivänä tsekkasimme markkinat, keskustan monumentteja, lumen peittämän mutta osittain auki olevan huvipuiston ja ruumishuoneeksi valaistun intialaisen ravintolan. 

Rakennusmiehiä heilui hengenvaarallisen näköisesti korkeilla talotyömailla. Onnistuimme löytämään soman luomu-vegekaupan, jossa meille kaivettiin takahuoneesta englantia taitava henkilö, joka innostuneesti yritti esitellä meille myymälän jokaisen vegaanisen tuotteen.

Sunnuntain ohjelmassa oli koko päivän ohjattu vuoripatikointi. Vuoren juurelle oli puolen tunnin ajomatka keskustasta. Suuri osa vajaasta 20 osallistujasta ei näyttänyt varautuneen kovinkaan kummoisesti, reittiä tosin kuvailtiin helpoksi. Moni hyytyi jo ensimmäisen tunnin aikana, eikä huipulle asti päässyt lopulta oppaan lisäksi kuin muutama, eikä se erityisen helppoa ollutkaan. Maisemat olivat vaivan arvoiset, vegekaupasta poimitut eväät herkullisia ja aurinkoisella rinteellä oli melkein lämmin siihen asti kunnes hien kastelemat vaatteet alkoivat tuntua kylmiltä ja ikäviltä.

Hostellimme vieressä tai milteipä yhteydessä oli bussikuskien suosima, vuorokauden ympäri avoinna oleva vitriintyyppinen ruokala. Hostelliyön hintaan kuului noin muutamankymmenen eurosentin arvoinen kuponki, jolla ei edes tästä paikasta saanut juuri muuta kuin teen ja munan hajuisen sämpylän. Muut vegaaniset vaihtoehdot olivatkin ilmeisesti lähinnä raastesalaatti, joskin selvitystyö oli erittäin vaikeaa. Viimeisenä aamuna paljastui, että ravintolahenkilökunta oli käynyt kantelemassa meistä hostellin respaan, kun emme tarjontaan turhautuneina ottaneet muuta kuin teen. Uloskirjautuessamme meille työnnettiin hyväntahtoisesti pussukallinen jonkinlaisia voi-munataikinapasteijoita, joista emme tohtineet kieltäytyä. Sen sijaan paria tuntia myöhemmin lahjoimme niillä kireän vaunuemännän.

Rautatieasemalle ei saanut mennä sisään, jostain syystä. Se piti kiertää sivulta ja jäädä ulos laiturille savuiseen ja koleaan ilmaan odottamaan. Laiturilla oli totaalisen autiota. Montaa junaa päivässä Biškek 2:lta ei lähtenytkään, eikä meidänkään junaamme tullut lisäksemme kuin muutama matkustaja. Junan seistessä asemalla vaunussa kyllä pyöri jos jonkinlaista jengiä – mitä tekemässä, tietämätöntä! –, mutta lähdön koittaessa olimme ainoat matkustajat koko vaunussa, joka muutenkin näytti siltä, ettei se ollut käytössä lainkaan. Penkit, sängyt ja pöydät oli nostettu yläasentoon, ja meidän loossissamme alapenkkien matkatavarasäilöt olivat kukkuroillaan isoja mustia hiilenmurikoita. Niin täynnä, ettei penkkejä saanut laskettua alas. Junaemäntä ei ollut kiinnostunut tästä, eikä missään nimessä käynyt päinsä, että menisimme viereiseen loossiin, jossa hiiliongelmaa ei ollut. Viestintä yhteisen kielen jälleen kerrran puuttuessa oli hankalaa ja kireähköä, mutta vähän ajan päästä keksimme antaa pasteijat emännälle, jolloin hänen koko olemuksensa muuttui kertaheitolla. Pian jostain jo ilmaantuikin henkilö ämpärin ja hansikkaiden kanssa noukkimaan suurimmat hiilenkimpaleet pois, jonka jälkeen penkit saatiin laskettua normaaliin asentoonsa.

Biškekistä ei kulkenut suoraa junaa Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin, joten oli tyytyminen yhteyteen, jossa oli seitsemän tunnin vaihto Taraz-nimisessä tuppukylässä Kazakstanin puolella. Alkuperäinen ajatus oli viettää väliaika karaokebaarissa, mutta flunssan koettelemina päätimme kirjautua puoleksi yöksi pieneen hotelliin aseman lähistöllä. Ravintolapalveluja ei hotellissa eikä lähimailla ollut, mutta henkilökunnan avustuksella keskustan pitseriasta saatiin tilattua juustottomat pitsat. Tosin yksi kerrallaan. Myös muutaman tunnin lepo oli varsin hyvä idea baarissa notkumisen sijaan.

Puoli kolmen aikaan aamuyöllä, rankkasateen loputtua, kävelimme huumaavan sumun keskellä takaisin asemalle, jossa matkustajien määrään nähden – me kaksi – oli tolkuttomasti henkilökuntaa, turvatarkastuksessa ja erilaisilla lippuluukuilla. Pian olimme junassa matkalla kohti Uzbekistania.

Almaty ja idän ihmeet

Kun nousin junasta Kazakstanin entisessä pääkaupungissa Alma-Atassa, nykyisessä Almatyssä, ei asemarakennusta näkynyt missään. Juna oli saapunut laitimmaiselle raiteelle, jonka vieressä oli tiheää pusikkoa. Toisella puolen ratapihaa näkyi peltinen rakennus, jota kohti lähdin kevytrakenteiselle ylikulkusillalle kiivettyäni kulkemaan. Lähempää katsottuna peltihalli alkoi näyttää varastolta, ei metropolin rautatieasemalta. Eikä radan sille puolelle ollut lisäkseni menossa kuin joku toinen yksinäinen kulkija.

Päätin sittenkin seurata massaa, joka eteni pusikon vierusta. Kiinasta vapautuneen ystäväni R:n piti olla minua vastassa, mutta häntäkään ei näkynyt missään. Ja yhtäkkiä asemarakennus ilmestyikin näkyviin. Olin vain ollut loputtoman pitkän junan peräpäässä, joka oli jäänyt jonnekin Linnunlaulun paikkeille.

Turvatarkastuksen läpäistyäni asemahallista löytyi myös R. Hän oli saapunut junalla Ürümqista Kiinasta ainoana matkustajana jo toissailtana – lipun mukaan junan olisi tosin pitänyt olla perillä vasta seuraavana aamuna. Ilmeisesti se kulki odotettua nopeammin ilman matkustajia.

Almatyn keskustaa.

Joukkoliikenteen käyttöön oli saatavilla kaikissa liikennevälineissä, eli metrossa ja busseissa, toimiva matkakortti. Murheellisesti hengiltä kurjistettu raitioliikenne oli lopetettu vain vähän yli kaksi vuotta sitten. Aseman läheisellä ostarilla oli joukkoliikenneoperaattorin väljä palvelupiste moninen luukkuineen. Mitä asioita niillä saattoi toimittaa, jäi arvoitukseksi, sillä meidän annettiin ymmärtää, ettei matkakortteja ainakaan ollut mahdollista ostaa. Olimme jo lähdössä, kun luukusta ojentui puhelin. Siellä joillain englannin kielen samoilla toistettiin sama viesti. Sitten pääsimme jo ovesta ulos, kun meidät juostiin vielä kerran kiinni. Taas annettiin puhelin, ja nyt olikin ilman muuta mahdollista ostaa matkakortti. Meidät vietiin uudelle luukulle, josta sain itselleni keltaisen kortin, jonne latasin viitisensataa tengeä.

Vuonna 2011 avattu metro koostuu 9 asemasta ja yhdestä linjasta. Sillä ei päässyt hostellimme lähelle, mutta toimivasta reittiopasaplikaatiosta löytyivät onneksi kaikki bussilinjatkin. Hostellissa, jonne päästäkseen piti juosta vilkasliikenteisen tien yli, pääsin suihkuun ensimmäisen kerran sitten Helsingistä lähdön.

Lounasta lähdimme etsimään eräänlaisen hyvinvointikeskuksen yhteydessä sijainneesta Intia-tyyppisestä ravintolasta, joka oli taitavasti piilotettu Hotelli-pelin pahvisten lasihotellien näköisen toimistorakennuksen viidenteen kerrokseen ilman minkäänlaista vihjettä. ”Today you are lucky guys, it’s all vegan set”, kertoi tilauksen teossa auttanut asiakas, tai joku tyyppi, joka lojui lattialla matalan pöydän ääressä.

Almatyn keskustan kupeesta pääsee nousemaan köysiradalla pienen vuoren päälle. Helmikuunalkuisena arki-iltapäivänä sinne rakennetussa ajanvietemaailmassa oli hiljaista. Suuri osa huvipuistolaitteista, ravintoloista, ampumispeleistä ja muista mukavista puuhista oli kuitenkin auki. Puiston laidalla oli jostain syystä Beatles-patsas, jota markkinoitiin sillä tavoin ainutlaatuisena, että paikan päälle on saatu kaikki beatlet samaan aikaan. Pienistä kaiuttimista puiden lomassa soi tauoton Beatles-musiikki. Eläinten vankilat olivat remontissa, tai toivottavasti niitä oltiin purkamassa. Sama minibussi kuin tullessamme odotteli tyhjäkäynnillä täyttymistään vielä lähtiessämme takaisin alas.

Alkuillasta hostellihuoneemme roskakorista löytyi elävä hiiri, ja saimme suuremman huoneen.

Almaty oli helmikuun toisella viikolla täysissä joulukoristeissa. Hyisessä illassa keskustan näyttävästi valaistut joulukadut olivat autioita. Parhaana baarina arvioidussa paikassa oli omituinen tunnelma ja paikalla vain henkilökuntaa, joka tulikin heti ajamaan meidät ulos. Muita baareja ei löytynyt (Almatyn piti olla Keski-Aasian ykkösmetropoli) joten ostimme minimarketista pullot puolukkalonkeroa hostellissa nautittaviksi.

Seuraavana päivänä jatkoimme vaikeasti löydettävien ruokapaikkojen etsintää. Ajelimme bussilla ulos kaupungista jälleen jonkin toisen kunto/uudelleensyntymishoitolan yhteydessä olevan terveysvegaanikahvion perässä. Se oli vähintään yhtä hyvin piilotettu kuin edellinen, mutta tämä oli jopa meitä saattamaan lähteneen respahenkilön yllätykseksi kiinni. Piti olla auki. Nälkä kurniskeli.

Jossain suhteellisen lähellä, vielä pois päin keskustasta olisi ollut ravintola, jossa Putin ja Clinton ovat kuulemma poikenneet purtavalla. Emme olleet vakuuttuneita tämän tyyppisestä suosituksesta, ja kun oikeaa bussiakaan ei kuulunut, suuntasimme keskustaan päin. Matkustajamääriin nähden Almatyn bussit ovat käsittämättömän pieniä, noin kolmanneksen normaaleista kaupunkibusseista. Muutaman kilometrin pituinen matka keskustaan kesti kolme varttia, ehkä koska bussissa oli noin viisinkertainen määrä matkustajia mitä sinne olisi mahtunut, ja ehkä koska liikenne oli jossain määrin jumissa.

Almatysta kulkee junia Kirgisian pääkaupunkiin Biškekiin joidenkin lähteiden mukaan vain kesäisin. Pakkasen pannessa meidän ei auttanut muu kuin ajaa metrolinjan päähän ja kävellä pari kilometriä läntiselle bussiasemalle. Se olikin järkyttävän massiivinen laitos, jonka käyttötarkoitusta saattoi vain arvailla. Lippukassat ja odotuspenkit veivät ehkä sadasosan tilasta. Edes toimivaa vessaa ei tietenkään löytynyt mistään. Kuvittelimme ostavamme luukulta liput oikeaan bussiin, mutta ulkona selvisi, että samanlaiseen pakettiautoon joutuisimme, joita koko piha muutenkin oli täynnä. Varsinaisia busseja ei näkynyt.

Minibusseilla ei ole aikatauluja, vaan ne lähtevät sitten kun parhaaksi katsovat. Ilmeisesti Almaty–Biškek-väli on sen verran viriili, ettei meidän tarvinnut odottaa lähtöä kymmentä minuuttia kauempaa. Matkustajia oli noin tusinan verran. Heti startin jälkeen matkustamoon alettiin tuutata täydellä volyymilla jostain lähialueelta peräisin olevaa niljakkaan seksististä romanttisen komedian tapaista. Sen päätyttyä puolentoista tunnin kuluttua siirryttiin väkivaltaan. Välissä oli vartin taukopysähdys tienvarsitavernassa, Kazakstanin ja Kirgisian rajalle tultiin kolmen tunnin jälkeen. Raja ylitettiin matkatavaroiden kanssa kävellen, passi- ja tulliasiat menivät nopeahkosti kummallakin puolella. Kirgisian viranomainen katsoi passiani ja kysyi ”American?!”

Rajalta Biškekiin meni enää alle puoli tuntia.

Helsinki – Moskova – Kiova – Berliini – jne.

Talviset tunnelmat Tolstoin vaunujen välikössä.

Joulukuun lopun Moskova ei ole yhtä ihastuttava kuin elokuinen Moskova. Tolstoi-junan saavuttua aamuyhdeksältä Leningradin asemalle ostan metroasemalta kolmen päivän matkalipun ja suhautan metrolla ja ratikalla hostellille. Olen onnistunut löytämään oman huoneen kohtalaiset pisteet saaneesta ”mini hotellista” 15 eurolla yö. Se on Moskovassa edullinen hinta, ja sitä on mahdotonta olla huomaamatta itse paikastakaan, kun on lopulta onnistunut löytämään sen sisäpihan nurkasta. Respassa on melkein pimeää, tupakka haisee ja kaikki näyttää kähjäiseltä. Respahenkilö ei ilahdu tulostani, ärähtää ”No English! No room!” ja viittoilee kädellään lähtemään, mutta antaa kuitenkin jättää rinkan vessan oven viereen. 

Keskustassa on loskaista, vaikka pakkasta pitäisi olla kahdeksan astetta. Kadut ovat ruskean muhjun peitossa, suolaa kauhotaan kaikkialle ylettömästi, sen huomaa myös illalla kenkien muututtua epämääräisen valkoisiksi. Ilahduttavaa sen sijaan on, että kaikki paikat ovat normaalisti auki 24.12. ja seuraavina päivinä, ja jos kengässä on reikä pohjassa ja jalat alati märät, aikaa voi kuluttaa lämpimissä ravintoloissa. 

Eräässä kasvissyöttölässä vieruskaveri tilaa teetä ja kakunpalan, ja syötyään sen noin 15 sekunnissa tilaa kaksi erilaista kakkupalaa lisää. Pikapitseriassa leveän tiskin takana seisoo seitsemän jamppaa poikabändinomaisesti, ja englanninkieliestä menua kysyessäni vielä yksi lisäjampaa haetaan sivummalta. English menua ei kuulemma ole, mutta vegan pizza löytyy. Kysyn mitä siinä on, jolloin otetaan käännösohjelma apuun. Kohta saan nähdä puhelimen näytöltä tuoteselosteen: green vegan food. Yksi sellainen sitten kiitos!

Jokapäiväinen ohjelmani Moskovassa: matkustan raitiovaunulla johonkin ilmansuuntaan, ja seison leukojani väännellen jumissa kanssamatkustajien kanssa autojen tukkiessa kiskot. Suuri osa verkostosta vaikuttaa olevan sangen kurjassa tilassa. Suuri osa vaunuista on lyhyitä nysiä, koska hitauden ja epäluotettavuuden takia matkustajamäärät ovat pieniä. Vain yhdellä linjalla vastaan tulee pidempi kokonaan muusta liikenteestä eristetty reittiosuus. Niitä luultavasti, ja toivottavasti, on enemmänkin, ja myös upouusia vaunuja ja pysäkkejäkin löytyy, joten ehkä tilanne ei ole pelkästään lohduton.

Kiovaan!

Juna Kiovaan lähtee Moskovassa Kiovan-asemalta. Junan pääteasema on Chisinau, mitä juhlistavat myös ikkunoihin ripustetut MOLDOVA MOLDOVA -verhot. Jo asemalaiturilla on hämärää, vaunujen ulkokuori tumma ja kurainen, sisälläkin näyttää pimeältä. Ja sisällä tosiaan odottaa hämmästyttävä menneen ajan hämyisän salaperäisen tunnelma. Tällaiseksi Moskova–Chisinau-yöjunan varmaan voisi mitään asiasta tietämätön kuvitella, mutta todellakin, loppuvuodesta 2018 se on edelleen sellainen kuin kenties 30 vuotta sitten. 

Jostain syystä päällä on jo puolta tuntia ennen lähtöä, ennen iltakahdeksaa, yövalaitus, jossa hädin tuskin näkee eteensä. Vaunu on venäläinen platzkart, eli loossit ovat auki käytävälle, ja käytävän toisella puolella on vielä käytävän suuntaisesti ala- ja yläsängyt. Vaunu on täynnä, vastapäätä istuva vanhus nakkaa vuodevaatteeni alasängylleni, joka vielä tässä vaiheessa on myös yläsänkyläisen istumapaikka. Junan lähtiessä liikkeelle lisää valoja syttyy.

Jo pitkään liikkumattomana maannut vanhus alkaa puolenyön aikaan kuiskia jonkinlaista monologia, ehkä rukousta, ehkä unissaan, ehkä ei. Pian sen jälkeen juna pysähtyy ensimmäisen kerran, Sukhinitšissä, noin puolimatkassa Ukrainan rajalle. Käytävän toisen puolen yläsänky on tyhjä, ja sille nostetaan kaksi jättimäistä pahvilaatikkoa. Niiden sisältö ei vaikuta ainakaan vähempää epäilyttävältä sen jälkeen, kun toinen laatikon nostaneista hepuista kehottaa minua vetämään verhot loossimme ikkunan eteen. Raja-asemalla tullihenkilökunta kyselee laatikoista, mutta junaisäntä on saatu ilmeisesti mukaan juoneen, hän nimittäin kiiruhtaa selittämään arvatenkin niiden vähäpätöisestä sisällöstä kättään heilauttaen, ja saa tarkatajan siirtymään eteenpäin. Laatikon omistajan naama kääntyy virneeseen.

Aamuvarhaisella junan saapuessa Kiovan päärautatieasemalle vasempaan jalkaan laittamani kenkä on edelleen märkä. Sieppaan liinavaatteiden suojapussin mukaani, ja aseman odotushallissa yritän löytää suojaisan paikan, jossa hivuttaa se kengän ja sukan väliin. Sellaista ei varsinaisesti löydy, mutta ketään ei vaikuta laitapuolen kulkijan puuhilta näyttävä operaatio kiinnostavan, joten jatkan iloisena matkaa kohti asemahallia, ja päätän luovuttaa – ostaa uudet kengät jo Kiovasta, jo tänään. Yritys sinnitellä Berliinin eettisemmille kenkäaitoille epäonnistui.

Suurin summa, minkä aseman pankkiautomaatista saa kerralla nostettua, on 240 hryvniaa, eli vajaat 8 euroa. Se on riittävästi kouralliseen muovisia, vihreitä metropoletteja, vaikka niiden hinta on kaksinkertaistunut viime vuonna, ja on nyt noin 26 senttiä. Junat ovat meluisia ja tupaten täysiä. Osasyynä voi olla Kiovassakin alennustilaan päästetty raitiotiesysteemi, joka tukehtuu autojen sekaan.

Moskovan karuhkon hostellin jälkeen Kiovassa odottaa ystävällinen, siisti, kaunis ja peräti yksilöllinen palvelu – olen vuoden viimeinen asiakas, ja lähdettyäni paikka menee viipymättä talvilomalle. Asiakaspalvellessaan tauottomasti hyräilevä omistaja keittelee minulle kunnon kahvit ja antaa tarkan kuvauksen mielestään hyvästä ensimmäisen päivän reitistä Kiovassa, ja varmuuden vuoksi toistaa oleelliset kohdat pariin kertaan. Joudun ainakin alun osalta noudattamaan sitä, koska minulla on tunne, että hän tarkkailee ikkunasta, osaanko lähteä oikeaan suuntaan. Vasta sisäpihalta päästyäni kehtaan kääntyä päinvastaiseen suuntaan.

Kiova tuntuu Moskovan jälkeen pieneltä ja rauhaisalta, vaikka on täälläkin 2,8 miljoonaa asukasta. Autokaistojen määrä ei silti ole yhtä hillitön, vaikka jalankulkijavihamielinen katusuunnittelu elää täälläkin vielä vahvana: kävelijät saavat alitella risteyksiä portaita pitkin alinomaa, jotta autojen kulku olisi sujuvampaa. Lisäksi kävelijöiden tasapainoilu muhkuraisilla jääradoilla on jotain ennennäkemätöntä.

Vegaaninen Kolo-kahvila lopetti toimintansa viime syksynä Kalliossa, mutta onkin näköjään sittemmin muuttanut Kiovaan. Erityisen aamiaistyyppisiä asioita listalla ei ole, mutta tuntien kuluessa ehdin nauttia mustaa kahvia sellerisalaatin kanssa, barbeque-makkararullan ja sähköjen mentyä vielä (liian etikkaista) suklaakakkua ja kahvia. Jotenkin tietämättömästi ja onnellisesti kahvikone toimii kaikesta huolimatta, ja kynttilän valossa kahvin valmistaminen onnistuu asianmukaisesti. Musiikki jatkuu kahvilatyöntekijän kännykästä, vaikka ehkä parempi olisi, ettei jatkuisi. Sekä Moskovassa että Kiovassa ravintoloissa tutuksi ovat tulleet juuri ja juuri muutaman biisin pituiset soittolistat. Voimasoittoon päässeet laulut tulevat hyvin tutuiksi tunnin parin aikana.

Varsovaan – melkein!

Toisen päivän iltana olen hyvissä ajoin rautatieasemalla. Asemarakennuksen ja ykköslaiturin välisen sivuoven tuulikaapissa istuu nurkkaan selkä suorana nojaten sammuneen tai kuolleen näköinen hahmo, jonka siivoja ja kaikki muutkin ohittavat nopeasti. Junan lähtöön on vielä yli puoli tuntia, mutta se on jo laiturilla, ja vaunuisännän katsottua lippuni askellan ehjissä kengissäni hyttiin. Siellä vastassa on vihaisen oloinen vanhus, joka huokailee ja heiluttelee käsiään. Yritän rauhallisesti näyttää hänelle lippuani, että tässä hytissä on myös minun paikkani, mutta hän ei suostu vilkaisemaankaan. Kohta paikalle tulee hänen kaksi nuorempaa matkaseuralaistaan, ja näyttää todellakin, että hyttiin on nyt tulossa yksi ylimääräinen henkilö. Pian junaisäntäkin on jo haettu ihmettelemään tilannetta, ja lippuani tarkemmin katsottuaan hän osoittaa, että siinä on itse asiassa kuukauden takainen päivämäärä. No saakeli! Kuulemma ainoatakaan paikkaa ei junassa ole vapaana, eli uuden lipun ostaminenkaan ei auttaisi. Ja tämä on se lippu, joka minulle lähetettiin peräti postitse, ja jota olen heilutellut käsissäni ja jopa valokuvannut edelliseen postaukseen. Ja koko ajan siinä on lukenut 28.11., eikä 28.12. Mitä opin: katso lippuja ostaessa päivämäärät vähän tarkemmin, jooko.

Hieman häkeltyneenä poistun junasta ja laiturilta. Seuraava juna lähtee samaan aikaan huomenna, ja siinä on tilaa. Miinukset: yksi käyttämättä jäänyt junalippu, yksi käyttämättä jäänyt hotelliyö Berliinissä, sekä yksi ylimääräinen junalippu ja yksi ylimääräinen hotelliyö Kiovassa. Plussat: ylimääräinen vuorokausi Kiovassa, sekä odottamattoman käänteen tuoma yllätys. Menen vakiovegaaniravintolaani ja tilaan pepperoni-tillipitsan ja alan etsiä yöpaikkaa. Kiva hostellini on talvilomalla, ja kaikki muutkin kivalta vaikuttavat paikat ovat kiinni tai täynnä, joten päädyn lopulta vain johonkin mahdollisimman lähellä olevaan. Se onkin tässä tapauksessa ummehtuneen 70-lukuinen tornihotelli, jonka huoneessa kaikki näyttää ja haisee beessiltä. On kuvaputkitelevisio, lankapuhelin ja kelloradio. Vaaleissa kohokuviotapeteissa on hailakoita punaisia jälkiä siellä täällä, kenties veriroiskeita on kuurattu. Respan antaman ”nauti desi viiniä ilmaiseksi jossain viihtyisistä baareitamme” -kortin innoittamana käyn kurkistamassa alakerran baariin, mutta päätän nopesti mennä ennemmin saksalaiseen supermarkettiin ostamaan litran banaaniesanssin makuista soijamaitoa.

Varsovaan ja Berliiniin!

Seuraavana iltana samassa paikassa samaan aikaan junamatkani Varsovaan alkaa onnistuneesti. Kolmen hengen hytissä me kolme matkustajaa istumme alasängyllä, kunnes puoli kymmenen jälkeen kaikki siirtyvät sänkyihinsä, jotka ovat niin matalia, ettei niissä pysty edes juomaan pullosta. Peilikaapin sisällä olevaa valoa ei pysty sammuttamaan – näin todistaa yöllä haritoitaan kohautellen myös junaisäntä –, ja kaapin ovea ei myöskään pysty sulkemaan kunnolla. Se räpsyy auki ja kiinni koko yön. Tosin suuren osan yöstä juna on pysähdyksissä. Ukrainan ja Puolan väliset rajatoimet nimittäin kaipaisivat virtaviivaistamista. Tapahtumat alkavat noin aamukolmelta ja päättyvät seitsemältä. Jos hetkeksi ehtii nukahtaa, kohta tulee joku kysymään jotain, osoittamaan taskulampulla silmiin tai raottelemaan laukkujen vetoketjuja.

Seuraavana aamuna Varsovassa on aikaa myöhäiselle aamiaiselle / aikaiselle lounaalle. Vähän ennen yhtä lähtee reilun kuusi tuntia kestävä Berliinin-juna. Paitsi että tällä kerralla juna hajoaa vajaa tunti ennen Berliiniä. Se hinkuttaa pitkän aikaa edes takaisin, kunnes tilanne kai todetaan toivottomaksi ja matkustajat ajetaan ulos pienelle seisakkeelle pimeyden keskellä. ICE peruuttaa pois, ja seutujuna tulee ihan pian, itse asiassa parikymmentä minuuttia myöhässä sekin. Lippusekoiluni takia vuorokaudella lyhentynyt Berliini-visiitti kutistuu hetki hetkeltä. Lopulta aikaa jää käydä syömässä, mennä nukkumaan ja lähteä puolenpäivän jälkeen jälkeen pois. Mutta se onkin hyvä, koska on uudenvuodenaatto, ja silloin voi Neuköllnissä saada pommin päälleen, koska niin meinasi käydä jo aatonaattona.

Jännitystä Hampurista Kööpenhaminaan

Saksalaisessa pikkukylässä ja Hannoverissa vietettyjen päivien jälkeen alkaa kotimatka. Yhteydet Hampurista Kööpenhaminaan ovat tällä hetkellä niin surkeat, että jatkoyhteyksistä myöhämistisriskin mimimoimiseksi olin valinnut 4.37 Hampurista lähtevän yhteyden Kööpenhaminaan. Se on umpihölmö kolmen vaihdon yhteys, jossa on neljän minuutin vaihtoja. Periaatteessa nämä ovat viereiseltä laiturilta ja niiden ikään kuin taataan toimivan, mutta tuollaisten pätkien matkustaminen on yhtä piinaa. Koko matkan voi jännittää, ollaanko jo jäämässä ratkaiseva minuutti aikataulusta. Yleensä en ole tuollaisia yhteyksiä käyttänyt, nyt ajattelin yrittää. Ja pieleenhän se menee. 

Jo ensimmäinen juna jämähtää viideksi minuutiksi paikalliseen Linnunlauluun juuri ennen vaihtoasemaani Neumünsteriä, ja vääntelen jo käsiäni epätoivoisena junan portaikossa. Mutta myöhässäpä on myös vaihtojuna, joten ehdin siihen. Sitten taas jännitän melkein koko 66 minuutin matkan Flensburgiin, olisiko sielläkin juna myöhässä tai odottaisiko se tätä junaa. Junan asemesta Flensburgissa odottaa laiturinäytössä saksankielinen tiedote, josta ymmärän sen verran, että juna korvataan bussilla. Ja aseman edustalta Tanskan rautatieyhtiön bussi löytyy.

Saksan ja Tanskan välillä on edelleen ilmeisesti ”väliaikainen” rajatarkastus. Tämä on kuitenkin eri tyyppinen operaatio kuin nelituntinen toimitus Ukrainan ja Puolan välillä. Kaksi hymyilevää henkilöä nousee bussiin, he katsovat henkilökortit ja poistuvat tervehtien kuin tanskalaisen laatusarjan henkilöhahmot, koko hommassa menee minuutti.

Junan, jota bussi korvaa, oli tarkoitus mennä Tanskan Fredericiaan, jossa olisi ollut vielä vaihto Kööpenhaminan-junaan. Mutta bussikuski avaa mikrofonin ja paljastaa meille yllätyksen. Hänen täytyy palata pian Flensburgiin hakemaan seuraavia matkustajia, joten emme pääsekään Fredericiaan, vaan paikkaan nimeltä Tinglev. ”So we are going to Tinglev, a new experience for you”, kuljettaja maalailee. Ja eipä tämä Tinglev mikä tahansa paikka olekaan, sieltä menee suora juna Kööpenhaminaan, eikä meidän tarvitse enää tehdä vaihtoa Fredericiassa. Hurraa! Toki, kuten aina näissä tilanteissa, maksetut paikkavaraukset ovat mennyttä, mutta tuurilla istahdan Tinglevissä paikalle, jolla saan istua Kööpenhaminaan asti.

Kööpenhaminaan saavun tunnin suunnitelmaa myöhemmin, mutta neljän tunnin puskuri ottaa tämän pehmeästi vastaan, ja lounastauon pituus on nyt pelkästään kohtuullisempi. Kööpenhaminan aseman seudun vegaanitarjonta on edelleen häkellyttävän surkea. Tivolin ravintolamaailmasta löytyy tanskalaistyyppiseen hintaansa nähden valju thai-kulho, mutta aseman kaupoista ei meinaa löytyä matkalle mukaan mitään, iänikuisia falafelsalaatteja lukuunottamatta.

Ehkä loppiaisviikonlopun takia Kööpenhamina–Tukholma-juna on turvoksissa ja eloisan äänekäs, mutta kulkee sulavasti ja ajallaan. Tukholmassakaan aseman lähistön pikaiset illallistarjoukset eivät päätä huimaa, joten suuntaan suosiolla hampurilaiselle. Sen jälkeen Luulajan-yöjunan lähtöä odottamaan, mitä odottaa myös koko laiturillinen ruotsalaisia hiihtovarusteet mukaan pakattuina.

Pohjoiskoukkaus kotiin

Seuraavana aamuna olen niin lähellä Torniota, kuin junalla toistaiseksi pääsee. Luulaja–Haaparanta-välillä on kiskot, ilmeisesti vasta kunnostetutkin, ja niitä käyttää tavaraliikenne. Joitain vuosia sitten matkustajaliikenteen käynnistämisestä kirjoiteltiin, mutta mitään ei vaikuta tapahtuneen. Tuskinpa tuon välin matkustajavirrat junaa toisaalta tällä hetkellä perutelisivat, ainakaan bussimatkustajien määrästä päätellen. Toki juna voisi houkutella enemmän matkustajia, mutta ei ehkä riittävästi. 

Ilta jo Luulajassa hämärtää, kun bussi 12.30 lähtee Haaparantaan. Matka lumisten maisemien halki kestää 2,5 tuntia, ja klo 15/16 Haaparanta–Tornion yhteisessä matkakeskuksessa on hiljaista. Kahvila on kiinni ja ainoat ihmiset bussista poistujien lisäksi tulevat juttelemaan minulle, ja tungettelevia kysymyksiä hetken ihmeteltyäni käsitän heidät ruotsalaisiksi rajaviranomaisiksi. Mistä olet tulossa? Entä ennen sitä? Ja ennen sitä? Ennen sitä? Oletko siis saksalainen? Koira ei haista rinkassani mitään arveluttavaa, ja minut päästetään menemään. 

Kemin-bussin lähtöön on reilu tunti, ja uhkarohkeasti aion yrittää ehtiä syödä ennen sitä. HappyCow:n mukaan Umpitunneli-nimisestä paikasta saa monenlaista vegaanista pureksittavaa. Kuulostaa arveluttavalta, mutta vaihtoehtoja ei toisaalta pahemmin ole, ja sitten taas, siistiä että Torniosta löytyy jotain muuta kuin Rosso tai Chico’s. Pitsa osoittautuu aivan kelvolliseksi, ja palvelukin on nopeaa ja ystävällistä. Kemin asemahallissa aika on pysähtynyt, penkeillä valuu ulkovaatteissa hautuvia junanodottajia. Makuuvaunu on mallia vintage orannseine muovilavuuarikaappeineen. 

Helsingissä olen perillä vajaan vuorokauden myöhemmin kuin olisin laivaa käyttäen ollut. Ei paha ollenkaan!

Trans-Siperia 5: Novosibirsk, aivan mukava paikka

Novosibirskin kaduilla kävellessään voisi paikoitellen kuvitella olevansa jo Helsingissä. Kauas on tultu Ulaanbaatarista ja Ulan-Udesta, Irkutskistakin, kiinalaisesta teollisuuskaupungista puhumattakaan. Olemus on suuremman kaupungin, mutta kuitenkin inhimillisen kokoisen. Ajoimme tietysti vähän ratikalla, mutta Novosibirskissä liput olivatkin kolme ruplaa edellisiä kaupunkeja kalliimmat. Huomasimme tämän ratikan seinässä olevasta tarrasta ihmeteltyämme miksi emme saaneet rahastajalta lippuja ja miksi hän työnsi kolikkomme omaan taskuunsa. Asiakaspalvelijoiden englannintaito on pääsääntöisesti olematonta, eikä viitseliäisyyttä yrittää selittää asioita millään tavalla aina ole. Helpoin ratkaisu on lähteä menemään.

Ekoruokakaupan myyjä ei hänkään puhunut englantia kuin pari sanaa, mutta oli silminnähden otettu kaukaisista vieraistaan. Kasvot heräsivät loistoon ja hän halusi kätellä meidät hyvästiksi ennen lähtöä. Yhdestä niin kutsutusta tavallisesta kahvilasta sai soijamaitoa kahviin!

Katujen ja puistojen yleisin puu oli koivu. Eikö Suomessa ole väitetty, ettei se menesty kaupunkiolosuhteissa? Täällä esplanadeja reunustivat ongelmattoman näköisesti romanttiset koivurivistöt. Keskuspuistosta puolet oli huvipuistoa, ja sieltä löytyi myös kaupungin ainoa vegaanipaikka, joka oli matkan ensimmäinen sipsikaljavegaanityyppinen paikka buddha-, jooga- tai terveyskulman sijaan: hippien pitämä pieni pikaruokakoppi, jossa oli hyvin pieni neuvostoliittohenkinen luukku, melkein kaikki oli loppu, ja ”meksiko”-rullassakin oli tilliä. Kaikesta huolimatta olimme hyvin ilahtuneita.

Parin päivän fiilistelyn jälkeen Venäjän kolmanneksi suurimmassa kaupungissa oli aika jatkaa matkaa. Kävelessämme asemalle hostellista tuttu mies pysäytti meidät ja kysyi mistä löysimme leivän, joka oli kädessäni. Hän ei ollut onnistunut löytämään leipää mistään. Toivotimme onnea etsintöihin.

Junaan päästyämme olimme onnellisia kodikkaista kolmosluokan paikoistamme. Illallisen jälkeen menimme ravintolavaunuun. Vaunu oli aikaisempia tummemmin sävyin sisustettu, tummanruskeaa seinää, viininpunaista verhoa ja pöytäliinaa. Tilauksen jälkeen pöytään iskettiin kahvia ja vihannesmoothieiden terveellisyyttä englanniksi mainostavat tabletit. Pian juomien saamisen jälkeen alkoi valjeta, että tässä ravintolassa oli jotain muutakin meneillään. Naistarjoilijoita pyöri paikalla ainakin viisi, he istuivat vuorotellen eri miesten pöytiin juomaan alkoholia, supattamaan ja kaulailemaan heidän kanssaan, ja antoivat itseään kouria haaroista. Itsekin sain osakseni poikkeuksellisen makeilevaa lirkutusta. Hämmentävintä oli, että kaikki tosiaan vaikuttivat olevan ravintolan henkilökuntaa, eivätkä mitään ulkopuolisia itsenäisiä yrittäjiä.

Ravintolavaunusta takaisin omaan vaunuun siirtyminen oli kuin olisi eri maailmaan astunut. Tunnelma uutuuttaan kiiltävässä vaunussa oli rauhallinen ja suorastaan ruotsalaisen idyllinen: eri ikäiset ja näköiset matkustajat kukin omissa puuhissaan, nukkumassa, lukemassa tai huomaavaisen hiljaisesti keskustelemassa.

Aamuyöllä ruotsalainen tunnelma hieman karisi, kun heräsin siihen, että valot oli laitettu päälle, käytävä oli täynnä ihmisiä ja hälinää, liian lyhyestä sängystä ulos roikkuvia jalkojani kolhittiin, ja sotilasasuinen hahmo kolisteli kolmea rautalapiota loossimme hattuhyllylle sekä rapisteli kaikkein rapisevimman sorttisia muovipusseja puolen tunnin ajan. Juna oli pysähtynyt Omskiin. Käytävän toisella puolella matkustanut ikäihminen oli virittänyt sänkynsä eteen lakanan näköesteeksi, mutta ei malttanut olla tulematta ulos teltastaan käytävälle hämmästelemään yhtäkkistä hyörinää ja sotilaiden invaasiota. Tajuttuaan olevansa pahasti tiellä hän istui pian sängylleni jalkojeni päälle seuraamaan tilannetta.

Päivän valjettua kelloja siirrettiin kaksi tuntia taaksepäin ja katseltiin aurinkoista koivu-mäntymetsämaisrmaa. Tjumenissa jaloiteltiin viileällä asemalaiturilla, ja vaunuisännäksemme oli vaihtunut miltei hampaaton vanhus, joka hymyili ystävällisesti ja kertoili kovasti jotain noustessamme takaisin junaan.

”Do you speak English? I am master train”, ilmoitti luoksemme kynän ja lehtiön kanssa ilmestynyt arvokkaasti hymyillyt nainen. Pidättekö junastamme, hän kysyi, ja poistui iloisena vastattuamme myönteisesti. Pian hänen jälkeensä hampaaton herra tuli kysymään jotain kädessään lappuja, joissa oli sudokun näköisiä ruudukoita. Hänkin poistui nopeasti kielivaikeuksien takia. Ja vielä hänenkin jälkeensä tuli joku kassi kädessä hymyillen kertomaan meille venäjäksi jotain. Seuraavaksi matkaksi täytyy välttämättä kieliopinnot saada pidemmälle.

Trans-Siperia 2: Ulan-Udessa valvovan katseen alla

Aikainen herätys Burjatian tasavallassa Venäjällä. Juna lipui pääkaupunki Ulan-Uden asemalaiturille puoli kuudelta, ja heti kun pyykit oli saatu pyörimään ja rekisteröityminen Venäjälle hoidettua menimme takaisin nukkumaan. Kun yhdeltätoista olimme valmiit lähtemään aamiaiselle, kaatosade oli jo alkanut. Sadevarustuksemme oli olematonta, mutta respan tiskiin nojaillut rouva antoi meille sateenvarjonsa katsottuaan meitä hetken oviaukossa neuvottomina seisomassa. Ele lämmitti, vaikkei yhdestä sateensuojasta mitään iloa siinä säässä ollutkaan. Täälläkin kadut olivat syvien vesimassojen peitossa, ja jalat kastuivat läpimäriksi ensimmäisessä kadunylityksessä.

Jos Mongolia tuntui Kiinan jälkeen häikäisevän länsimaiselta, niin Venäjällä tuntuu siltä kuin jo melkein kotona olisi. Ulan-Udessa menimme heittämällä paikallisista, pusikosta tullut mummokin kysyi meiltä tietä tai jotain muuta. Ravintolatarjonta oli kasvisnäkökulmasta hyvin onneton, mutta pieni ja edullinen vegaanituotteita myyvä kauppa löytyi, josta hankimme junaeväitä ja aamiaiskamppeet seuraavaksi aamuksi. Sen aamuiseen ravintolaan emme aikoneet mennä uudestaan, vaikka raa’alla veteen tehdyllä riisipuurolla ja pasta-annoksella toki saikin mahan täyteen.

Aamiaisen jälkeen vedenpaisumuksen yhä jatkuessa menimme kiertoajelulle raitiovaunulla. Pienten selvittelyjen jälkeen selvisi, että liput ostetaan vaunussa rahastajalta, ja hinta on 15 ruplaa, eli 20 eurosenttiä. Ajan patinoimassa vaunussa oli väljää ja kuivaa, vettä ei tullut sisään mistään raosta, mutta ikkunat olivat niin huurussa, että ulos nähdäkseen niitä piti pyyhkiä parin minuutin välein, kuljettajankin. 

Ulan-Udessa on viisi ratikkalinjaa. Vaikka vaunut ovat vanhoja, ne pääsevät kiitämään vauhdikkaasti omilla väylillään suurimmalla osalla linjastoa. Monissa kaupungeissa raitiovaunut on kuristettu samaan tilaan henkilöautojen kanssa, minkä seurauksena ne muuttuvat toivottoman hitaiksi, eikä niitä käytä enää kuin asunnottomat nukkumiseen, ja sitten ne voidaankin lopettaa, kuten on Pietarin keskustassakin tehty.

Illalla kävimme kammottavasti valaistussa kellarissa syömässä kaikkien aikojen ankeimmat salaatit. Paljon paremmat eivät olleet sen jälkeiset drinkit ruman hotellin pyörivässä tornibaarissa, josta tarjoilija aluksi yritti hätistää meidät pois, koska kaikki pöydät oli varattu, mutta hänen hämmästyksekseen menimme autiolle terassille, jossa sateen jäljiltä oli märkää ja koleaa, mutta maisemat kaupungin taustalla häämöttävine vuorineen näyttävät. Tarjoilija tuli hetken kuluttua pyyhkimään vettä pöydältä ja toi vieläpä lämmöksemme sähkönsiniset loimet, joiden alla hytkyen aistimme pääkaupungin lauantai-iltaa diskobiitin tahdissa.

Kaupungin päänähtävyys on keskusaukiota valvova suunnattoman suuri Leninin pää. Siitä lähtevällä kadulla on jopa pieni kävelykatuosuus, jolle on asennettu pienimuotoisia kukkaistutuksia, suihkulähteitä ja patsaita. Joenrantaa ei ole hyödynnetty mitenkään. Keskustan laidalla on muutama kortteli vanhoja viehättäviä puutaloja, joista useimmat ovat romahtamassa minä hetkenä hyvänsä. 

Vajaa puolitoista vuorokautta on hyvä aika Ulan-Udessa. Iltapäivällä nousimme Irkutskin-junaan, jossa meillä oli ensimmäiset karjavaunupaikkamme. Ensi kokemus avovaunussa oli miellyttävä ja viihtyisä, monenlaisia venäläisiä kyydissä, ilmastointikin toimi yli odotusten. Tuntien ajan saattoi vain katsoa ikkunasta ulos radan kulkiessa Baikal-järven etelärantaa viistäen. Emme kuitenkaan päässeet kokemaan siellä nukkumista, sillä Irkutskiin saavuttiin jo vähän iltayhdentoista jälkeen.

Trans-Siperia 1: Viikko Mongoliassa

Trans-Siperiointi Kiinasta Moskovaan alkoi runsas viikko sitten.

Olimme katsoneet, että retkemme ensimmäinen junamatka kestää 37 tuntia. Päivää ennen lähtöä löysimme netistä tarkemman aikataulun, josta selvisi, että tähän 37 tuntiin sisältyy 12 tunnin pysähdys Kiinan rajakaupungissa Erenhotissa. Miksi, se ei selvinnyt mistään. Raideleveyden vaihtumisesta johtuvaan telien vaihtoon ei noin kauaa mene. Mutta koska vessat ovat asemilla lukittuina, jouduimme heti aamuvarhaisella lähtemään kiertämään pientä tuppukylää, eikä takaisin päässyt ennen alkuiltaa.

Söimme aamupalaksi paahtoleipiä chilitahnalla ja joimme kookosmaitoa tölkistä mobiililaitekauppakeskittymän edessä olevan unohdetun puistikon pölyisellä paadella. Sen jälkeen yritimme löytää dinosauruspuiston, paikallisen nähtävyyden, mutta sitä ei löytynyt. Sen sijaan tässäkin kaupungissa, kuten ehkä kaikkialla Kiinassa, oli oma olympiapuistonsa. Parin tunnin kiertelyn jälkeen päädyimme eräänlaiseen kahvilaan, jossa pystyimme kuluttamaan päivää niin pitkälle, että saatoimme kävellä sieltä suoraan, läpi tyhjien paahteisten katujen, rautatieasemalle.

Ulaanbaatar / Ulan Bator

Mongolian pääkaupunkiin, jossa asuu puolet maan kolmesta miljoonasta asukkaasta, saavuimme aamukymmeneltä hyvin nukutun yön jälkeen. Hostellille oli parin kilometrin kävelymatka, mutta kiertelimme oikeaa taloa etsiessämme ainakin tuplat tästä. Kun olimme lähestyneet taloa kaikista mahdollisista suunnista sitä siltikään löytämättä, menimme toiseen majataloon kysymään neuvoa. Siellä ei moisesta hostellista ollut kuultukaan, mutta avuliaasti aulahenkilö suostui soittamaan sinne, ja pian oikean hostellin työntekijän veli lähetettiin meitä henkilökohtaisesti noutamaan. Selvisi, että olimme käyneet oikean aidan takana heti alussa, mutta minkäänlaisen kyltin puutteessa emme olleet tajunneet mennä porttia kolkuttamaan.

Jokin suuri kaupunkifestivaali oli onneksi päättynyt edellisenä päivänä, hostellikin oli kuulemma ollut tupaten turvoksissa, mutta nyt olimme koko kolmen päivän ajan ainoat asukkaat. Saimme häärätä keittiössäkin aivan kaksistamme, kun muutenkin edulliseen hintaan sisältyivät aamupalat vegaanimakkaroineen ja -maitoineen.

Kaupungillakin oli meno melko rauhallista, paitsi liikenteen suhteen. Jäätävät ruuhkat velloivat kaduilla kellonajasta riippumatta. Julkista liikennettä edustavat Ulaanbaatarissa bussit ja trollikat, ja saimme kokea niidenkin täydellisen jumahtamisen ruuhkan silmään. Pyörien vuokraamista harkitsimme, mutta lyhyen havainnoinnin jälkeen arvelimme, ettei Ulaanbaatarissa pyöräily ehkä olisi kovin turvallista tai mukavaa. Pyöräkaistoja oli muodon vuoksi maalattu muutamille kaduille, mutta ne olivat enimmäkseen käyttökelvottomia, emmekä niillä koko aikana enempää kuin kaksi polkijaa nähneetkään. Muutama uskalikko sykkelöi autojen seassa, mutta ilmiselvästi pyörävallankumous odottaa vielä tuloaan tässä kaupungissa.

Tunnelma ja katukuva oli kiinalaista teollisuuskaupunkia selvästi kansainvälisempi ja hivenen länsimaalaisempi. Turisteja tuli vastaan tuon tuosta, eikä itsekään joutunut enää alituisen tuijottelun ja ilveilyn kohteeksi. Ulaanbaatar on epäilemättä seuraava Reykjavik, toki paljon rujompi ja rähjäisempi, mutta sitäkin hipsterimpi. Kadut ja talojen julkisivut ovat monin paikoin umpihuonossa kunnossa, mutta ilmapiiri on eloisa ja energinen. Vegaaniravintoloitakin on lukuisia, osa tosin oli ikävästi kesälomalla meidän käyntimme aikana.

Nopeasti kävi ilmi myös mongolialaisten ja korealaisten lämpimät välit. Korealaisia ravintoloita oli joka korttelissa, ja kuulemma (etelä-)korealaisia turisteja saapuu lasteittain Mongoliaan. Myös irkkupubeja oli lähes joka kadunkulmassa, kaupungin ainoa homobaarikin oli ainakin teoriassa sellainen. Siellä juotujen limppareiden lisäksi kävimme imemässä coktaileja keskustan skybarissa ja tutustumassa kähjäiseen hirmuliskomuseoon (dinosauruksia väitetään asuneen Mongoliassa runsaasti), sekä lähes yhtä nuhjuiseen nykytaiteen museoon, jonka katosta valui vettä, eikä museovalvojia näkynyt missään estämässä kahta museovierasta – ainoita lisäksemme – koskettelemasta tauluja tahmeilla käsillään. Osa tauluista oli viety parempaan sateensuojaan, ja siivouskaapista löytyneitä vateja ja vannoja oli aseteltu vetisimpiin paikkoihin. Tällainenhan ei toki ole vieras näky suomalaisissakaan julkisissa rakennuksissa.

Vettä tosiaan tuli monta kertaa kaatamalla, ja kadut muistuttivat silloin vuolaita virtoja tai kanaaleja, sillä erotuksella että niissä piti kävellä, jos halusi päästä jonnekin. Keskimäärin Mongoliassa sataa niin vähän – aurinkoisia päiviä on väittämän mukaan vuodessa yli 300 – ettei katukaivoihin ja kallistusten miettimiseen ole ilmeisesti viitsitty panostaa lainkaan. Sateen jälkeenkin syvät vesilammikot lainehtivat kaduilla pitkään, kävelyteillä etenkin, kuinkas muuten. Jalankulkijoiden näkikin loikkivan tottuneesti milloin minnekin yrittäessään väistellä moninaisia vesiesteitä.

Terelj

Muutaman kaupungin sykkeessä vietetyn päivän jälkeen oli aika suunnata maalle. Kyseinen Nalaikhissa, Tereljin kansallispuiston alueella sijaitseva jurttaleiri on vain reilun 30 kilometrin päässä Ulaanbaatarista, mutta kaupungista ulospääsy kuljettajan kaupassareissuineen vei tunnin, ja toisen tunnin loppumatka, joka eteni paikoin konttausvauhdilla teiden kunnon takia.

Perillä vehreässä vuoristomaisemassa odotti noin kymmenen jurttaa käsittänyt aidattu alue lukuisten vastaavien vieressä. Valitsimme omamme nimeen täkyksi laitetusta ”ecosta” innostuneina, vaikka paikan ekologisuus ei varsinaisesti käynyt mitenkään ilmi, suihkussa olleita ”säästä vettä” -lappuja lukuunottamatta. Meille oli myös kahteen otteeseen etukäteen vakuuteltu, että eläimetön ruoka järjestyy, mutta lounasaikaan paikalle saavuttuamme selvisi, ettei heillä ollut aavistustakaan, mitä se tarkoittaa. Listalta löytyi silti kolme ruokalajia, jotka pystyttiin muokkaamaan kasvisruoiksi. Käytännössä kaikki olivat yhtä ja samaa hieman eri muodoissa, mautonta ja proteiinitonta, mutta ruokaa kuitenkin. Ilmeisesti henkilökunta itsekin oletti lopputuloksen olevan melko vaatimattoman makuista, ja joka aterialla teki vahvasti tykö chili- ja soijakastikkeita. Palvelu oli kuitenkin niin ystävällistä, ja ympäristö vastaansanomattoman hieno, ettei tällaisesta sivuseikasta jaksanut olla pahemmin harmissaan. Oli myös varsin viehättävää, että käytännössä kaikki paikan vieraat kerääntyivät ruoka-aikoina samaan ravintolaan syömään, koska muita vaihtoehtoja ei todellakaan ollut. Olo oli kuin Hercule Poirot -tarinassa, jossa jokaikinen hahmo niin ikään illallistaa junan / laivan / arkeologisten kaivausten leirin ravintolassa ja luo kohteliaan suopeita, joskin verhotun epäluuloisia silmäyksiä ja nyökkäyksiä naapuripöytiin.

Ger eli jurtta oli betoniselle pohjalle pystytetty teltta, jossa oli koristeellisesti maalattu pieni puinen ovi (jonka karmiin löimme päämme melkein joka kerta ulos tullessamme), sisällä kaksi sänkyä, pieni pöytä jakkaroineen, pari hyllyä ja keskellä kamina. Katossa oli reikä, josta piippu meni ulos ja ilma vaihtui, ja josta myös satoi jonkin verran sisään. Kumpanakin yönä nimittäin satoi ja ukkosti, ja olipa muuten melko tunnelmallista maata sängyssä näitä ääniä sekä lehmien ammuntaa, heppojen hirnuntaa ja suurikokoisten sirkkojen pörinää kuunnellen. Ikävämpää oli, että puolet kattoaukosta oli peitetty jonkun eläinpolon nahalla, ja sen kalman hajun kyllä haistoi aina sisään kömpiessään.

Kiipeilimme ympäröivillä vuorilla ihailemassa maisemia ja miettien mitä hirvittäviä petoja niiltä taivaalla liitävien kotkien ja haukkojen lisäksi mahtaisi löytyä. Loikkivia vuohia toivoimme, käärmeitä ja huippuharvinaisia vuoripanttereita pelkäsimme. Ainoat näkö- ja kuulohavainnot, hevosten ja lehmien lisäksi, teimme kuitenkin vain suurista ja äänekkäistä sirkoista. Näköhavaintoja tuli myös jonkinlaisista shamaanikivistä ja -rekvisiitasta, sekä avokuopista, joihin oli kipattu sekajätettä. ”Roskat ovat suuri ongelma Mongoliassa”, myönsi oppaamme, kun osallistuimme pienimuotoiselle kävelyretkelle (20 euroa), josta puolet kului autossa istumiseen ja buddhatemppelissä käymiseen. Muuten oppaan puheet vaikuttivat olevan peräisin matkailu- ja maatalousministeriöiden virkamiehiltä, vaikka pari kiinnostavaakin faktaa mahtui sekaan. Muita maksullisia ohjelmavaihtoehtoja olisivat olleet hevosilla huvittelu ja ”paikallisen perheen” jurtassa vierailu. Näihin emme tarttuneet, vaan fiilistelimme leirissä entisaikojen kesämökkivierailun tunnelmaa: ei nettiä, pääasiallinen tekeminen seuraavan ruokailun odotus.

Junamatka Ulaanbaatar–Ulan-Ude

Trans-Siperian junat kulkevat viidellä aikavyöhykkeellä, mutta aikataulut ovat Moskovan ajassa. Tämä on tavallaan hyvin selkeää ja samalla perin pohjin sekavaa. Pari päivää ennen Venäjälle menoa kävimme läpi kaikki junalippumme, ja tarkistimme, ettemme olleet sekoilleet matka-aikatauluumme sekaisin paikallisia ja Moskovan aikoja. Kaikki oli merkitty oikein yhtä kahden minuutin heittoa lukuunottamatta. Paitsi että. Koska kaikki Venäjän sisäiset liput olivat Dropboxissa pdf:inä, mutta Mongolian ja Venäjän välinen lippu paperisena, unohdimme tsekata tuon ensimmäisen Venäjään liittyvän lipun. Junaan päästyämme tajusimme, että matka kestääkin viisi tuntia oletettua pidempään, ja olemme kyllä perillä yhdeltä – mutta Moskovan aikaa, eli aamukuudelta paikallista aikaa.

Mongoliassa on lehmiä ja hevosia loputtomasti. Kuuden ensimmäisen tunnin aikana pääkaupungista pohjoisrajalle ikkunasta näkyi lähes yksinomaan vihreitä vuortenrinteitä ja tasankoja, joita kyseiset eläimet rauhaisasti parturoivat pieninä ja suurina joukkoina.

Juna vaikutti kulahtaneita kultaisia tekstiilejä lukuunottamaatta upouudelta ja siistiltä. Olimme neljän hengen hytissämme kahden. Käytävän ja hyttien kaiuttimista soi kaihoisa Kurjet, mutta myös menevämpi venäläinen poppi ja iskelmä, kuten koko seuraavan päivän päässä soinut huumaava Natasha Korolevan Malenkaya strana.

Auringon laskettua vähän yhdeksän jälkeen vaunuhenkilö tempaisi rivakasti käytävän ikkunoiden kaihtimet alas, ja puolen tunnin kuluttua, viisi minuuttia ennen Mongolian raja-asemalle saapumista tuli käsky peittää myös hytinpuoleinen ikkuna. Mahtoi olla huippusalaista toimintaa raja-alueella! Emme silti uskaltaneet kurkkia.

Pekingin vegeankka-altaat

Lauantaiaamuna heräsin Pekingissä 12-tuntisen junamatkan jälkeen. Junasta poistumisen jälkeen lippu piti esittää aseman loputtomissa jonotuskarsinoissa vielä kahdesti, toisen kerran jopa henkilötodistuksen kanssa. Mistä ihmeen syystä, sitä en tiedä, etenkin kun junaliput oli aiemmin katsottu kotikaupungin aseman sisäänkäynnillä turvatarkastuksen yhteydessä, lähtöportilla ja laiturilla vaunun ovella, minkä lisäksi junassa liput kerättiin yöksi pois, ja tilalle annettiin luottokortin näköinen kortti, johon oma paikka oli merkitty, ja aamulla tämä taas kerättiin pois ja vaihdettiin takaisin pahvilippuun. Tällä on varmasti joku merkitys, joka ei vain äkkiseltään tule mieleen.

Metroasemien sisäänkäynnillä oli täydet turvatarkastupisteet laukkujen läpivalaisuineen kaikkineen. Metrossa kuten muissa kulkuvälineissä ollaan Kiinassakin lähes poikkeuksetta naamat kiinni puhelimissa. Täällä tosin äänien huudattaminen kaiuttimesta on paljon yleisempää kuin Skandinavian suunnalla. Harva täällä katsoo tarpeelliseksi käyttää kuulokkeita.

Suhasin linjalta ja asemalta toiselle ja kuljin tyhjä rinkka selässäni kohti HappyCown neuvomia kauppoja ja ravintoloita. Tarkoitus oli täyttää reppu ruokatarpeilla, joita ei kotikaupungista saa. Ensimmäinen kohde näytti kuitenkin sijainneen liikerakennuksessa, jonka purkutöitä nyt jo käynnisteltiin. En lannistunut, vaan ajelin toisaalle, 北京正隆斋食品有限公司-kauppaan, jonka feikkilihavalikoimaa arvioitiin hämmästyttäväksi. Ja sellainen se olikin. En ole ennen moista valikoimaa erityyppisiä soijasta ja seitanista valmistettuja vegelihavalmisteita nähnyt. Niitä olivat hyllyt notkollaan ja pakastealtaat pullollaan. Eivätkä hinnat päätä huimanneet. Kahmin korin täyteen ja sulloin ankat, kanat, pyörykät ja maksamakkarat maksun jälkeen rinkan uumeniin. Nyt ei tarvitsisi nieleskellä pelkkää tofua päivästä toiseen.

Siperian-junatoverini ehdottama eurooppalaisen tavaran kauppa-kahvila-baari Nanshan Store & Bar osoittautui myös hyväksi vierailupaikaksi. Sen lisäksi että hamstrasin yhtä lukuunottamatta kaikki myymälän kikhernetölkit, sain myös ensimmäisen kupin oikeaa kahvia kuukauteen. Se maistui hyvältä. Naapuripöydästä käytiin ostamassa pieniä sipsipusseja viiden minuutin välein.

Kahvin jälkeen kurvasin bussilla Cloud Kitchen -ravintolaan, josta piti saaman vegaanisia pitsoja, purilaisia, pastoja ja sen sellaisia. Paikka näytti viehättävältä, mutta tyhjältä. Pian jälkeeni paikalle tuli kuitenkin kolmihenkinen kiinalainen perhe, joka näytti siltä, kuin heitä olisi kuvattu ravintolan mainosvideoon. Esiteini-ikäinen lapsi hymyili ja nauroi yhdessä vanhempiensa kanssa, kun he toisiaan auttaen leikkasivat pitsaa ja purilaisia. He halailivat ja katsoivat toisiaan iloisen ja onnellisen näköisinä ja pureksivat pikaruokaa. Puhelimensa he kaivoivat esiin vasta paljon myöhemmin.

Itse pyörittelin supreme-pitsan jälkeen suussani  kitalakeen tarttuvaa äitelää raakakakkua ja liian makeaan soijamaitoon tehtyä capuccinoa, jotka jostain syystä tilasin, kaiketi vain siitä ilosta, että maitokahvia ja jotain jälkiruokaa oli ylipäänsä saatavilla. Lopputuloksena oli melkein Suomen hintatasoa oleva lasku, mutta kerrankos sitä jne. Sitten pitikin jo kiirehtiä takaisin juna-asemalle odottamaan junan lähtöä.

Ei liene yllätys, että Pekingin asemalla oli todella, siis todella paljon ihmisiä. Laitureille ei päässyt suoraan, vaan massat kerättiin ensin lentokenttämäisille porteille, joilta myöhemmin avattiin pääsy laiturille. Viereisiltä raiteilta oli lähdössä kiiltäviä luotijunia, mutta meidän kaupunkiimme kulki vain tämä hidas, vienosti pissanhajuinen, ehkäpä jonkun neuvostojohtajan Kiinalle ystävyyden merkkinä lahjoittama kolme kilometriä pitkä junavanhus, jonka lähtö lauantainailtana vaikutti olevan myyty viimeistä paikkaa myöten täyteen. Joku pureskeli käyrää kurkkua, josta levisi raikas tuoksu. Joku toinen ajoi partaa sängyllään, mistä kuului rahiseva ääni.

Valot vaunuissa olivat himmeän vihertävät. Samanlainen kalmaisa, ilmeisesti edullinen, sävy on vastassa monessa paikassa täällä, samoin kuin oli muuten Balkanilla ja Kuubassakin. Vähän kymmenen jälkeen valot napsaistiin pois, ja täydessä pimeydessä loimottivat vain älylaitteiden näytöt. Minkäänlaisia lukulamppuja ei vaunun varustukseen kuulunut, ja pian ympärillä vallitsikin jo lähes täydellinen hiljaisuus. Kyyti oli ajoittaisia, taatusti herättäviä perkeleellisiä nykäyksiä lukuun ottamatta tasaista ja ”hard sleeper” -sänkykin aivan riittävän mukava nukkumiseen.