Biškekin sakeassa savussa

Biškekin keskusta yllätti pienuudellaan, sikäli kun Kirgisian kuudesta miljoonasta asukkaasta lähes joka kuudes asuu kaupungissa. Vuosina 1926–1991 Frunzeksi kutsutussa pääkaupungissa ei tarvinnut kävellä kuin parisenkymmentä minuuttia keskusaukiolta, kun jo talot muuttuivat yksikerroksisiksi puutönöiksi. 

Huonompilaatuista ilmaa en ole henkäillyt missään muualla, edes Kiinassa. Ilma talvisessa kaupungissa oli harmaana savusta ja pakokaasuista. Siellä täällä poltettiin roskakasoja ja mitä lie, ja joukkoliikenne perustui pääosin 12 matkustajaa vetäviin pakettiautoihin, joita oli liikkeellä loputon määrä, ja jokaisen päästöt näyttivät ja haisivat siltä, että ne tulivat suoraan 70-luvun sakeasta pimeydestä. Täälläkin kyseisten marshrutkien reitit onneksi löytyivät kännykkäapista, joten niiden käyttö oli helppoa ja ylipäätään mahdollista, pysäkeiltä ja internetistä kun ei mitään tietoa löytynyt.

Ensimmäisenä iltana karautimme marshrutkalla amerikkalaishenkiseen burgerdineriin (listalta löytyi suoraan aito vegaanipurilainen!), jossa oli juuri alkamaisillaan kansainvälisten opiskelijoiden visailuiltama. Säännöt olivat tiukat ja niitä kerrattiin kuuluvalla äänellä moneen otteeseen. Opimme ja unohdimme saman tien monenlaista nippelitietoa stan-valtioista. 

Coktailtarjontaan tutustuaksemme kävelimme parin pimeän puiston läpi, mistä erityisesti matkaoppaassa varotettiin. Baarissa pääsimme kuulemaan kirgisialaisen kolmen hengen bändin keikan värikkäiden drinkkien ryystämisen lomassa. Ilahduttava löytö marketissa kotimatkalla oli paikallinen kolajuoma Kyrgyz Cola. Monissa maissa on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta löytää mitään muuta kuin jättifirmojen limuja. 

Seuraavana päivänä tsekkasimme markkinat, keskustan monumentteja, lumen peittämän mutta osittain auki olevan huvipuiston ja ruumishuoneeksi valaistun intialaisen ravintolan. 

Rakennusmiehiä heilui hengenvaarallisen näköisesti korkeilla talotyömailla. Onnistuimme löytämään soman luomu-vegekaupan, jossa meille kaivettiin takahuoneesta englantia taitava henkilö, joka innostuneesti yritti esitellä meille myymälän jokaisen vegaanisen tuotteen.

Sunnuntain ohjelmassa oli koko päivän ohjattu vuoripatikointi. Vuoren juurelle oli puolen tunnin ajomatka keskustasta. Suuri osa vajaasta 20 osallistujasta ei näyttänyt varautuneen kovinkaan kummoisesti, reittiä tosin kuvailtiin helpoksi. Moni hyytyi jo ensimmäisen tunnin aikana, eikä huipulle asti päässyt lopulta oppaan lisäksi kuin muutama, eikä se erityisen helppoa ollutkaan. Maisemat olivat vaivan arvoiset, vegekaupasta poimitut eväät herkullisia ja aurinkoisella rinteellä oli melkein lämmin siihen asti kunnes hien kastelemat vaatteet alkoivat tuntua kylmiltä ja ikäviltä.

Hostellimme vieressä tai milteipä yhteydessä oli bussikuskien suosima, vuorokauden ympäri avoinna oleva vitriintyyppinen ruokala. Hostelliyön hintaan kuului noin muutamankymmenen eurosentin arvoinen kuponki, jolla ei edes tästä paikasta saanut juuri muuta kuin teen ja munan hajuisen sämpylän. Muut vegaaniset vaihtoehdot olivatkin ilmeisesti lähinnä raastesalaatti, joskin selvitystyö oli erittäin vaikeaa. Viimeisenä aamuna paljastui, että ravintolahenkilökunta oli käynyt kantelemassa meistä hostellin respaan, kun emme tarjontaan turhautuneina ottaneet muuta kuin teen. Uloskirjautuessamme meille työnnettiin hyväntahtoisesti pussukallinen jonkinlaisia voi-munataikinapasteijoita, joista emme tohtineet kieltäytyä. Sen sijaan paria tuntia myöhemmin lahjoimme niillä kireän vaunuemännän.

Rautatieasemalle ei saanut mennä sisään, jostain syystä. Se piti kiertää sivulta ja jäädä ulos laiturille savuiseen ja koleaan ilmaan odottamaan. Laiturilla oli totaalisen autiota. Montaa junaa päivässä Biškek 2:lta ei lähtenytkään, eikä meidänkään junaamme tullut lisäksemme kuin muutama matkustaja. Junan seistessä asemalla vaunussa kyllä pyöri jos jonkinlaista jengiä – mitä tekemässä, tietämätöntä! –, mutta lähdön koittaessa olimme ainoat matkustajat koko vaunussa, joka muutenkin näytti siltä, ettei se ollut käytössä lainkaan. Penkit, sängyt ja pöydät oli nostettu yläasentoon, ja meidän loossissamme alapenkkien matkatavarasäilöt olivat kukkuroillaan isoja mustia hiilenmurikoita. Niin täynnä, ettei penkkejä saanut laskettua alas. Junaemäntä ei ollut kiinnostunut tästä, eikä missään nimessä käynyt päinsä, että menisimme viereiseen loossiin, jossa hiiliongelmaa ei ollut. Viestintä yhteisen kielen jälleen kerrran puuttuessa oli hankalaa ja kireähköä, mutta vähän ajan päästä keksimme antaa pasteijat emännälle, jolloin hänen koko olemuksensa muuttui kertaheitolla. Pian jostain jo ilmaantuikin henkilö ämpärin ja hansikkaiden kanssa noukkimaan suurimmat hiilenkimpaleet pois, jonka jälkeen penkit saatiin laskettua normaaliin asentoonsa.

Biškekistä ei kulkenut suoraa junaa Uzbekistanin pääkaupunkiin Taškentiin, joten oli tyytyminen yhteyteen, jossa oli seitsemän tunnin vaihto Taraz-nimisessä tuppukylässä Kazakstanin puolella. Alkuperäinen ajatus oli viettää väliaika karaokebaarissa, mutta flunssan koettelemina päätimme kirjautua puoleksi yöksi pieneen hotelliin aseman lähistöllä. Ravintolapalveluja ei hotellissa eikä lähimailla ollut, mutta henkilökunnan avustuksella keskustan pitseriasta saatiin tilattua juustottomat pitsat. Tosin yksi kerrallaan. Myös muutaman tunnin lepo oli varsin hyvä idea baarissa notkumisen sijaan.

Puoli kolmen aikaan aamuyöllä, rankkasateen loputtua, kävelimme huumaavan sumun keskellä takaisin asemalle, jossa matkustajien määrään nähden – me kaksi – oli tolkuttomasti henkilökuntaa, turvatarkastuksessa ja erilaisilla lippuluukuilla. Pian olimme junassa matkalla kohti Uzbekistania.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s