Trans-Siperia 4: Olkhonin hiekat, Baikalin vedet

Baikaljärven keskellä sijaitsevan Olkhon-saaren suosio kiinalaisturistien keskuudessa kuulemma räjähti, kun saaresta kertova laulu voitti television laulukilpailun. Kiinalaisia ja korealaisia matkailijoita saarella näkyikin, pääasiassa kuitenkin venäläisiä. Lisäksi havainnoitiin ainakin joukko saksalaisia, muutama ranskalainen ja kaksi suomalaista.

Edestakainen matka minibussilla Irkutskista Olkhonille ja takaisin vie 12 tuntia, joten yhden yön piipahdukselle sinne ei kannata läheä. Itse tulimme perille illalla, olimme seuraavan päivän ja lähdimme sitä seuranneena aamuna. Sekin tuntui lyhyeltä ajalta, ainakin päivä enemmän olisi ollut hyvä. Silloin olisi voinut mennä myös ilmeisen suositulle autoretkelle saaren pohjoispäätyyn, minkä nyt jätimme tekemättä, koska käytännössä se olisi tarkoittanut kolmatta kuuden tunnin autoilupäivää putkeen. Sen sijaan vuokrasimme majatalostamme maastopyörät. 

Saaren tiet olivat hienoa pöllyävää hiekkaa, jossa ajaminen oli paikoin mahdotonta, ja autojen ohittaessa seurasi puolen minuutin sankka pölypilvi. Jonkin shamanistisen kallionkielekkeen ihailun jälkeen etsiydyimme pienemmille sivupoluille, ja löysimme tiemme lähes autiolle rannanpätkälle polkematta neljääkymmentä kilometriä, mikä olisi ollut etäisyys saaren pohjoispäähän. Auringon paistaessa melko lämpimästi uskalsimme kastella itsemme pirteän raikkaassa, sanalla sanoen perkeleellisen kylmässä vedessä. Vähän myöhemmin suuntasimme takaisin saaren pölyiseen keskustaan Khuziriin, jonka leveällä hiekkaisella pääkadulla identtiset neuvostoarmeija-lookia edustavat pakettiautot huristivat menemään ja turistit kuljeksivat muutamien vaatimattomien ja haisevien ruokapaikkojen ja elintarvikekioskien väliä. Kävimme kurkistamassa lähes jokaiseen niistä, ja lopulta päädyimme menemään pieneen ”tavernaan” syömään myöhäiseksi lounaaksi saman vegaanin herkkuaterian kuin jo edellisenä iltana: kaalisalaattia, kurkku-tomaattisalaattia ja ranskalaisia perunoita ketsupilla.

Majapaikkamme oli kesämökkityypinen yksinkertainen mökin puolikas karuhkossa aidatussa pihassa, jossa toisen parimökin lisäksi oli majoitustoimintaa harjoittavan perheen talo, ulkovessa ja saunarakennus. Kolmas mökki näytti olevan aluillaan, ja ympäristöönkin oli vastaavia ja hieman suurempia tönöjä nousemassa lisää. Eipä ihme, kun rinteestä vielä toistaiseksi oli suora näkymä järvelle. Kokeilimme tietysti illan päätteeksi saunaa, joka vaikutti lämmenneen ainakin aamusta lähtien, ja hohkasi erillisen puku- ja suihkuhuoneenkin niin kuumaksi, että saunomisen olisi voinut suorittaa siinäkin.

Lähtöaamuamme edeltävänä yönä satoi rankasti, ja minibussilla paluumatkalle päästyämme näimme millaiseksi se oli muuttanut aiemmin pöllyävän hiekkatien. Khuzirista yhteysalukselle oli noin kolmenkymmenen kilometrin matka, ja sen varrella näimme useampia syvään mutaliejuun juuttuneita autoja, busseja ja myös yhden samanlaisen pikkubussin kuin omamme, jonka matkustajat nyt seisoskelivat sumuisen pellon laidassa. Irvistimme hampaat yhteen jännittäessämme milloin oma matkamme katkeaa, mutta jollain merkillisellä tavalla, ehkä kuljettajan taidon ja hyvän tuurin yhteisvaikutuksesta pääsimme perille lauttarantaan. 

Lauttaan pääsyä piti odottaa puolitoista tuntia. Omanlaistaan ajankulua tarjosivat niin sanotun terminaalin edustalla monenkirjavat kuppilat ja krääsäkojut. Itse matka veden yli vastarannalle kesti vain parisenkymmentä minuuttia, mutta aluksen läpiajettavuudesta huolimatta se jostain syystä peruutettiin pois laiturista, jolloin vastarannalla autot joutuivat peruuttamaan sieltä ulos. Tämä tapahtui epämääräisellä hiekkakentällä, jossa autoista poistuneet matkustajat haahuilivat ympäriinsä. Purku ja lastaus oli siis jokseenkin hidasta ja epäorganisoidun tuntuista.

Irkutskissa olimme haaveilleet menevämme ennen illallista ja junan lähtöä virkistävän kuuloisen hamamin kylpyihin, mutta perillä ovessa odotti jo tuttuun tapaan kesälomalappu ja lukittu ovi ynnä pimeät ikkunat. Aiemmassa hostellissamme oli onneksi tällä kertaa työvuorossa mukavampi hessu, joka puhtaiden pyyhkeiden kera päästi meidät käyttämään paikan suihku- ja muita fasiliteetteja.

Siperialaiseen tapaan Irkutskin valtava asemarakennus oli mintunvihreäksi maalattu. Yhdestä komeasta hallista löytyi surullinen ruokabaari, joka edusti samanlaista alennustilaa kuin ylikansallinen hampurilaisruokala Helsingin rautatieaseman uljaassa ravintiolasalissa. Keittäjänhattuinen kassanhoitaja avasi kaukosäätimellä olutkaapin oven. Pian istuttuamme pöydän ääreen autiossa salissa hän tuli viittilöimään meidät toiseen pöytään lattianpesun tieltä. Ovet narisivat ja kylmälaitteet hurisivat, nuori työntekijä luuttusi loputtomasti lattiaa ja hattupää nojasi erilaisia eläinkyllästettyjä ruokia täynnä olevaan tiskiin. Yksi matkailija tuli ostamaan sämpylän ja sai kaupan päällisiksi vessapaperirullan.

Juna lähti iltayhdentoista aikaan. Huomasimme valinneemme paikat neljän hengen hytistä, ja heti konkretisoitui sellaiseen liittyvät riskit: matkaseura. Toisella yläpedillä vastassa oli koko seuraavat 30 tuntia humalassa ilman paitaa ollut venäläismies, joka halusi kovasti rupatella, vaikkei yhteistä kieltä ollut. Ja kun emme hänen juttujaan ymmärtäneet, hän katsoi meitä nenänvarttaan pitkin puolen metrin päästä ja nauroi ivallisesti. Käytävällä oleskellessaan hän ahdisteli ohi kulkevia naisia. Alasängyn asukas oli hillitympi, mutta humalassa (ei koko matkaa) raskasta seuraa hänkin. Vietimmekin suurimman osan matkasta nukkuen, lukien, kuulokkeet päässä tai ravintolavaunussa. Hyvää itsehillintäharjoitusta yhtä kaikki!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s