Pekingin vegeankka-altaat

Lauantaiaamuna heräsin Pekingissä 12-tuntisen junamatkan jälkeen. Junasta poistumisen jälkeen lippu piti esittää aseman loputtomissa jonotuskarsinoissa vielä kahdesti, toisen kerran jopa henkilötodistuksen kanssa. Mistä ihmeen syystä, sitä en tiedä, etenkin kun junaliput oli aiemmin katsottu kotikaupungin aseman sisäänkäynnillä turvatarkastuksen yhteydessä, lähtöportilla ja laiturilla vaunun ovella, minkä lisäksi junassa liput kerättiin yöksi pois, ja tilalle annettiin luottokortin näköinen kortti, johon oma paikka oli merkitty, ja aamulla tämä taas kerättiin pois ja vaihdettiin takaisin pahvilippuun. Tällä on varmasti joku merkitys, joka ei vain äkkiseltään tule mieleen.

Metroasemien sisäänkäynnillä oli täydet turvatarkastupisteet laukkujen läpivalaisuineen kaikkineen. Metrossa kuten muissa kulkuvälineissä ollaan Kiinassakin lähes poikkeuksetta naamat kiinni puhelimissa. Täällä tosin äänien huudattaminen kaiuttimesta on paljon yleisempää kuin Skandinavian suunnalla. Harva täällä katsoo tarpeelliseksi käyttää kuulokkeita.

Suhasin linjalta ja asemalta toiselle ja kuljin tyhjä rinkka selässäni kohti HappyCown neuvomia kauppoja ja ravintoloita. Tarkoitus oli täyttää reppu ruokatarpeilla, joita ei kotikaupungista saa. Ensimmäinen kohde näytti kuitenkin sijainneen liikerakennuksessa, jonka purkutöitä nyt jo käynnisteltiin. En lannistunut, vaan ajelin toisaalle, 北京正隆斋食品有限公司-kauppaan, jonka feikkilihavalikoimaa arvioitiin hämmästyttäväksi. Ja sellainen se olikin. En ole ennen moista valikoimaa erityyppisiä soijasta ja seitanista valmistettuja vegelihavalmisteita nähnyt. Niitä olivat hyllyt notkollaan ja pakastealtaat pullollaan. Eivätkä hinnat päätä huimanneet. Kahmin korin täyteen ja sulloin ankat, kanat, pyörykät ja maksamakkarat maksun jälkeen rinkan uumeniin. Nyt ei tarvitsisi nieleskellä pelkkää tofua päivästä toiseen.

Siperian-junatoverini ehdottama eurooppalaisen tavaran kauppa-kahvila-baari Nanshan Store & Bar osoittautui myös hyväksi vierailupaikaksi. Sen lisäksi että hamstrasin yhtä lukuunottamatta kaikki myymälän kikhernetölkit, sain myös ensimmäisen kupin oikeaa kahvia kuukauteen. Se maistui hyvältä. Naapuripöydästä käytiin ostamassa pieniä sipsipusseja viiden minuutin välein.

Kahvin jälkeen kurvasin bussilla Cloud Kitchen -ravintolaan, josta piti saaman vegaanisia pitsoja, purilaisia, pastoja ja sen sellaisia. Paikka näytti viehättävältä, mutta tyhjältä. Pian jälkeeni paikalle tuli kuitenkin kolmihenkinen kiinalainen perhe, joka näytti siltä, kuin heitä olisi kuvattu ravintolan mainosvideoon. Esiteini-ikäinen lapsi hymyili ja nauroi yhdessä vanhempiensa kanssa, kun he toisiaan auttaen leikkasivat pitsaa ja purilaisia. He halailivat ja katsoivat toisiaan iloisen ja onnellisen näköisinä ja pureksivat pikaruokaa. Puhelimensa he kaivoivat esiin vasta paljon myöhemmin.

Itse pyörittelin supreme-pitsan jälkeen suussani  kitalakeen tarttuvaa äitelää raakakakkua ja liian makeaan soijamaitoon tehtyä capuccinoa, jotka jostain syystä tilasin, kaiketi vain siitä ilosta, että maitokahvia ja jotain jälkiruokaa oli ylipäänsä saatavilla. Lopputuloksena oli melkein Suomen hintatasoa oleva lasku, mutta kerrankos sitä jne. Sitten pitikin jo kiirehtiä takaisin juna-asemalle odottamaan junan lähtöä.

Ei liene yllätys, että Pekingin asemalla oli todella, siis todella paljon ihmisiä. Laitureille ei päässyt suoraan, vaan massat kerättiin ensin lentokenttämäisille porteille, joilta myöhemmin avattiin pääsy laiturille. Viereisiltä raiteilta oli lähdössä kiiltäviä luotijunia, mutta meidän kaupunkiimme kulki vain tämä hidas, vienosti pissanhajuinen, ehkäpä jonkun neuvostojohtajan Kiinalle ystävyyden merkkinä lahjoittama kolme kilometriä pitkä junavanhus, jonka lähtö lauantainailtana vaikutti olevan myyty viimeistä paikkaa myöten täyteen. Joku pureskeli käyrää kurkkua, josta levisi raikas tuoksu. Joku toinen ajoi partaa sängyllään, mistä kuului rahiseva ääni.

Valot vaunuissa olivat himmeän vihertävät. Samanlainen kalmaisa, ilmeisesti edullinen, sävy on vastassa monessa paikassa täällä, samoin kuin oli muuten Balkanilla ja Kuubassakin. Vähän kymmenen jälkeen valot napsaistiin pois, ja täydessä pimeydessä loimottivat vain älylaitteiden näytöt. Minkäänlaisia lukulamppuja ei vaunun varustukseen kuulunut, ja pian ympärillä vallitsikin jo lähes täydellinen hiljaisuus. Kyyti oli ajoittaisia, taatusti herättäviä perkeleellisiä nykäyksiä lukuun ottamatta tasaista ja ”hard sleeper” -sänkykin aivan riittävän mukava nukkumiseen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s